Tyttö

Ajattelin tässä eräänä päivänä että voisin kosia Tyttöä. En kyllä sitä tee, ainakaan tässä vuoden-parin sisään, mutta jotenkin ajatus kuplii tuolla takaraivossa. En tiedä onko itua kertoa tätä joukolle vieraita, mutta kerronpa kuitenkin. Kyllä mä pidän sitä omanani.

Vähän hulluhan se on, eikä pelkästään hyvällä tavalla, ja hirveän oikukas, neuroottinen, saamaton ja monella tapaa sika naiseksi, mutta sen kanssa tunnen itseni kokonaiseksi. Sen lähellä tunnen olevani kotona. Sen kanssa riitelykin tuntuu yleensä turvalliselta. Ja pieruverkkareissa sekä virttyneessä t-paidassakin se on niin saamarin seksikäs ettei mitään rajaa.

Ja kaikkein tärkein: samalla kun se on mun rakastaja ja mä sen, meistä on tullu myös toistemme parhaat ystävät.

Satunnainen huomio

Tajusin tänään että ajattelen itseäni naisena. (Vähän äijämäisenä sellaisena, mutta enivei.) En koskaan ole tuntenut kuuluvani käsitteen "tyttö" alle, mutta ajatus naisena olemisesta ei aiheuta nikottelua. Luulisi sen menevän toisin päin.

Ylipäätään nykyään mulla on parempi olo omissa nahoissani kuin koskaan ennen. En joudu samalla tavalla hakemaan persoonani osasille määreitä kuin nuorempana. Oikeastaan en joudu hakemaan itselleni ääriviivoja, koska en enää tunne koostuvani irrallisista palasista. Kroppakaan ei tunnu niin vieraalta kuin vielä pari vuotta sitten. Ainakin ajoittain mä pystyn vain olemaan.

Ps. Tarkoitan siis tässä naiseudella nimenomaan _tytön_ aikuista muotoa. Se tässä on hämmentävintä. Vielä parinkympin kynnyksellä olin kuitenkin aikamoinen sunnuntaisovinisti, ja nyt ihan ok sen kanssa että ikä tuo vastuuta ja joskus tulevaisuudessa ryppyisen tissivaon. Kaipa sitä on vain muuttunut avarakatseisemmaksi niin, että pystyy hyväksymään enemmän harmaan sävyjä sekä itsessään että muissa.

(Siis etten enää ajattele että piparin kanniskelun jalkojen välissä tarttis merkata yhtään mitään muuta kun että siellä se kulkee matkassa. Että mulla saattaa olla jotain yhteistä tuon ja tuon tytön tai naisen kanssa, ja seuraavan kanssa ei niinkään, ja me ollaan silti kaikki yhtä kelpoja tapauksia. Ja ettei ristiriitoja itsessään tarvitse hävetä.)

Pakollinen kommentti

Mä kun kerta jaan sänkyni tuon öö hauvelin kanssa ja vastustan siten painovoimaa ja aiheutan sen ettei Suomessa heterot mene enää naimisiin elikkä lapsia ei synny (eiku anteeks, sehän oli ajatusleikki), niin vois varmaan kommentoida tota isoa läppää.

Kuulostaa hassulta mutta mä tavallaan ymmärrän. Kun tommosta shaibaa näytetään telkkarissa, se murentaa pikkasen mun ihmiskäsitystä. Voin myöntää olevani naiivi ja eläväni kuplassa. Siinä kuplassa ihmiset kunnioittaa erilaisuutta, ei tuputa arvojaan ja antaa armon käydä oikeudesta. Kun sitten satunnaisesti joudun heräämään siihen ettei näin ole, että jotkut perustaa arvomaailmansa hyvin erilaisille asioille kuin mä, tunnen turvattomuutta. Maailma ei olekaan sellainen kuin uskottelen itselleni.

Jollain tavalla tunnen olevani loukattu. Näkemättä mua, tuntematta mua, täysin vieras ihminen kykenee sanoillaan ja teoillaan loukkaamaan mun arvojani. Ja suudellessani tyttöystävääni kadulla tai puhumalla töissä avoimesti meidän lomasuunnitelmista, saatan saada jonkun tuntemaan olonsa hämmentyneeksi, pelokkaaksi ja ristiriitaiseksi. Saatan tietämättäni mutkan kautta horjuttaa jonkun arvomaailmaa ja ihmiskäsitystä. En loukkaa kyseistä jotakuta ilkeyttäni, eikä se älähdä pahuuttaan, mutta niin vaan käy kun erilaiset arvomaailmat törmää.

Ymmärrän jopa miksi räsäset lukee Raamattuaan vähän valikoiden, miksi jotkut kohdat on hei tottakai aika- ja kulttuurisidonnaisia, kun homous taas parin kohdan perusteella pahapahapaha. Miettikää nyt miten koko kirja alkaa. Jumala luo kuvakseen heteroparin ja käskee niitä täyttämään maan. Se pari on olemassa jo paratiisissa, ennen syntiinlankeemusta. Kai se on äärikristityille iso juttu. Sitä paitsi tapaluterilaisilla menee aina aamukahvi väärään kurkkuun, kun käytetään sanaa "synti". Mun käsittääkseni sen merkitys noin niinku raamatullisessa mielessä on vähän eri kun arkipuheessa. Raamatussa ei käsittääkseni voi suurin piirtein paskoakaan tekemättä syntiä. Eli että kaikki ollaan samassa veneessä.

Mutta mä olenkin ateisti. Objektiivisuus on tästä näkövinkkelistä helppoa. Voin vain aavistella miten uskovaisia homoja kuohuttaa.

Ps. Niin ja tuota lisäyksenä vielä, että tokihan nuo räsäset ja muut mun elämääkin koskettaa, en tarkoituksella vetänyt mutkia suoriksi. Mutta kaikki varmaan arvaa mitä mieltä olen tästä valtionkirkko-meiningistä. En edes viitsi mennä siihen. Ja sitten taas toisaalta ja toisaalta: politiikkaa tehdään arvopohjalta. Tietty vituttaa, jos joku tekee mua koskettavia päätöksiä IMO satukirjan pohjalta, mutta niin tapahtuis, vaikka se olis näennäisesti kiellettyäkin.

Ja/tai

Kaipa se menee niin, että elämässä on aikoja, joista saa nauttia ja toisaalta aikoja, joista on vaan selviydyttävä.

Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Niin se vaan menee.

Ja ne heikommat ajat: niistä voi selviytyä a) loistavasti (tämä lienee aika harvinaista, nää on näitä "tositarinoita" joihin amerikkalaiset feelgood-leffat "pohjautuu"), b) ihan tyydyttävästi (normi, tähän terapialla pyritään) tai c) ei-niin-hyvin (eli subjektiiviselta kannalta paskasti).

Jos ei selviä loistavasti ja tulee tipahdus ja siihen mennessä miljoonas ilopilleriresepti, niin ei se oikeasti mitään. Uusi yritys. Ei parantuminen ole kilpajuoksu.

Heh. Parantuminen. "Parantuminen."
Masennus. "Vaikeat ajat".
Ja/tai?

Tällä hetkellä mua vituttaa sairausluokitukset ylipäätään. Vituttaa se harmaa alue jonka sävy oikeastaan riippuu ainoastaan näkökulmasta. Vituttaa että aina on taho, jolle ei ole tarpeeksi sairas ja taho, jolle ei ole tarpeeksi terve. Ja että todistelun tarve lähtee vain siitä että heikko kaipaa auktoriteetin kertomaan kelpaako, yrittääkö tarpeeksi.

Tällaisina aikoina parasta on lukea keski-ikäisten miesten kirjoittamaa proosaa. Tai kuunnella simppeleitä rock-lyriikoita. Kumpi vaan, en oo snobi.

Nih, ja sit mietin että mitäpä sitten.

Tuo henkilökohtainen mielenterveyshistoria tuppaa kärjistämään ajattelua jokseenkin draaman puolelle, elikkä takaraivossa jyskyttävä uuden romahduksen pelko saa meikäläisen ehkä suurentelemaan asioita.

Ja toisaalta elämän pienet alamäet myös kasvaa tarpeettoman suuriksi kun pelkää, että ääneen lausuttuina ne konkretisoituvat masennuksena. Luulen että tulee menemään vuosia, ennen kuin pystyn rakentamaan itselleni terveen ihmisen identiteetin. Siis tilan, jossa ponnistelematta pystyn uskomaan itsekin olevani tavallinen, avaruudesta katsottuna aivan kuin muutkin muurahaiset, joista jokaisen taipaleella esteet ovat välttämättömiä.

Eli kannattaa puhua. Älä lyö päätäsi seinään, etsi ovi.

Pettymys

Suurista toiveista huolimatta syksy näemmä vaikuttaa mun mielialaan laskevasti. En tiedä miksi ajattelin että se olisi mennyttä. Väsymys, alakulo ja itkuherkkyys. Mutta eipä tuo mitään. Ehkä tästä sinnitellään kunnialla läpi. Jos antaa vain itselleen luvan olla laiska ja väsynyt. Ei se kestä kuin muutaman kuukauden.

Onneksi mulla on Tyttö. Huonojen fiilisten jakaminen hiljentää syyllistävän äänen takaraivossa ainakin ajoittain. On ihanaa tulla ymmärretyksi. On ihanaa pyrkiä olemaan toiselle mahdollisimman hyvä ja saada samaa kohtelua takaisin.

Tajusin muuten juuri miksi en ole kokenut piirejä koskaan erityisen houkutteleviksi. Mä en kestä ihmisiä jotka ei etene henkisellä tasolla ja jotka ei aikuistu. Tai en ymmärrä. En ikinä totu siihen, että päälle parikymppisten naisten on yleisesti hyväksyttyä kiukutella kuin pikku pennut. En totu, en ymmärrä.

Ja tämä ei nyt tarkoita että meikä-Pirkko tai kaverini oltaisiin kypsimmästä päästä, mutta no, me nyt ainakin osataan hävetä. Eipä tälläkään kummempaa merkitystä ollut, puranpa vain vitutusta.

Kamalaa hehkuttaa omaa onneaan kun kavereilla menee huonosti, mutta tokkopa ketään kiinnostaa ruveta tuomioita jakelemaan.

Niin että sitä vaan että olen aikas terve. Enkä enää edes hirveästi jossittele että olisinpa toiminut menneisyydessä toisin. Tässä on nimittäin hyvä olla. Yllätin itseni muutama päivä sitten. Sain kehuja siitä, että olen kuulemma ikäisekseni harvinaisen jalat maassa, ja nolostumisen sijaan totesin vain jotain sen tapaista kuin "no mulla on ollut ihan oikeitakin ongelmia, joten en viitsi keskittyä epäolennaisuuksiin."

Vastaus oli mulle erittäin epätyypillinen, sillä a) en kyseenalaistanut kehujen aiheellisuutta, b) puhuin mielenterveyshistoriastani Oikeina Ongelmina. Annoin siis ihan ääneen itselleni kunnian siitä, että olen päässyt selville vesille.

No mutta se siitä, yritin kai sanoa vain sitä, että vaikka itsekin olen aina hokenut etten muuttaisi menneisyydessäni mitään, vasta äskettäin olen todella alkanut sisäistää mitä se tarkoittaa. Ilman menneisyyttä en todellakaan olisi tässä. Olisin monta kokemusta köyhempi, ja ihmisenä saattaisin olla täysi kusipää. Nykyinen minä on kaikkea muuta kuin pinnallinen, mutta asianlaita saattaisi hyvinkin olla toinen.

Kai kyse on vain siitä, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ihan aidosti pidän itsestäni ja ajattelen kaikkine huonoine puolinenikin olevani samanarvoinen muiden kanssa. Ja että tämä nykyinen minä on paljon parempi kuin jonkin vaihtoehtoisen todellisuuden kuvitteellinen ideaali-Wendy.

Tämä postaus kuulosti varmasti naiivilta ja hölmöltä tai jopa itseriittoiselta, mutta halusinpa silti avautua. Eipä tässä muuta. Nauttikaahan tulevasta ruskasta.

Ystävä kävi tehon kautta psykiatrisella.

Suurimman osan ajasta olen iloinen siitä että mun kaverit on niin äijiä, ne naispuolisetkin. Rakastan niitä juuri tuollaisina. Joskus sitä vaan hämmästyy kuinka vaikeaa (meille) kaikille on kertoa ajoissa kun asiat ei menekään putkeen.

Ja koska meikäläisen on pakko aina kääntää kaikki itseeni, ihmettelen olenko huono ystävä jos muhun ei kyetä luottamaan. Enkö ole tarjonnut olkapäätä tarpeeksi selkeästi? Olenko vahingossa keskeyttänyt juuri kun toinen on aikonut avautua, olenko mahdollisesti vittuillut kriittisellä hetkellä?

Ja sitten taas hetkittäin olen vaan raivona. Vitun idiootti.

Tyttö osaa

Teksteihin on livahtanu viime aikoina parikin kirjoitusvirhettä, huolestuttavaa!

No mutta enivei, Tyttö löys taas kerran oikeat sanat: "Kyllä mä tiedän ettei faijas tykkää musta, mutta nukunko mä sen kanssa samassa sängyssä? Niin. Eli sillä ei ole väliä. Ja sitäpaitsi sä oot aikuinen. Mieti sitä."

Vois lukea taas de Mellon Havahtumisen ja vielä joskus katkasta tän henkisen napanuoran (vaikken tiedä voiko sitä sanontaa oikeasti käyttää muista kun äidistään).

Vanhaa kunnon isä-tytär-problematiikkaa

Ei oikeasti kannattaisi koskea levyihin, jotka pyöri soittimessa 07-08-talvella. Varmempaa tapaa saada itselleen paskaa oloa ei ole. Jännä kyllä miten vahvasti tuo mielleyhteys toimii. Mietin jopa hetken että "olisiko se nyt niin paha jos kävisin nyt puklaamassa ton mustikkapiirakas palan pois". Ihan tuossa äsken mietin. Tällä tavalla hetkittäin huomaa kuinka heiveröinen oma mielenterveys vielä on.

Yhteenmuutto Tytön kanssa on kiristänyt mun ja isäni välejä. Se ei ole suhtautunut koskaan kovin vakavasti meidän suhteeseen, ja kun kerroin muutosta oli kommentti: "Etkö sä ole jo aika vanha leikkimään tuolla tavalla kotia sen kaverisi kanssa?" Ja se ikuinen mussutus siitä, että jos en halua elää "kuten normaalit ihmiset" niin enkö edes voisi valita "kaverin" joka on hyvästä perheestä ja opiskelee. "Seura tekee kaltaisekseen, säkin olet tyhmistynyt ihan silmissä." Kiitti näistä.

Meikäläiselle on ihan omia tuntemuksia kuuntelemalla muodostunut aika hyvä idea sen suhteen, kuinka mun kannattaa elämääni elää. Tähän asti kokemus on osoittanut, että parantumista tapahtuu eniten, kun uskallan luottaa vaistooni ja olla itselleni armollinen. Jos joku asia tuntuu liian pelottavalta tai stressaavalta, annan itselleni luvan lykätä sitä vuodella. Luotan siihen että kypsyn sitten aikanani sellaiseen vastuulliseen aikuisuuteen, jossa pystyn hoitamaan ikävätkin velvollisuudet masentumatta, ottamaan riskejä ja kestämään pettymyksiä.

Mutta mulla on takana vasta yksi talvi jona en ole halunnut tappaa itseäni. Helvetti soikoon yksi talvi! Jos tyyppi on 14-15-vuotiaasta kärsinyt toistuvista masennusjaksoista, syömishäiriöstä, paniikkikohtauksista, lamaannuttavasta ahdistuksesta ja itseinhosta, eikö sillä jumalauta ole oikeutta laittaa parantumisensa edes pariksi vuodeksi kaiken muun edelle? Eikö voisi luottaa että se on aika vitun hyviä tuttuja pipipäisyytensä kanssa ja tietää helvetin hyvin miten sen ei ainakaan kannata toimia mikäli haluaa selvitä hengissä?

"Mä vaan toivoisin että voisit olla vielä samanlainen kun yläasteella." Ai sillon kun siedin koulussa mukisematta huorittelut ja opettajan kädet housunkauluksessa, toin kotiin pelkkiä kymppejä, ja lohdutin äitiä kun se itki kuinka paska mies sillä on ja kuinka se toivoisi ettei olisi koskaan hankkinut lapsia? Ja kun selvitäkseni itseinhostani heräsin joka aamu lenkille, ahmin ja oksensin koulun jälkeen enkä voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin tehnyt sata vatsaa? Sellainenko pitäisi olla että kelpaisi?

Aikuinenkin on usein myös lapsi

Tapasin kerran pankkiirin pojan, joka punkkupullon jälkeen ryhtyi kyynelet silmäkulmissaan valittamaan, kuinka isä ei ymmärrä ettei poikaa kiinnosta raha, ainoastaan hetkessä eläminen ja luova työ. Ellei pojalla olisi ollut ikää sen kolmekymmentä vuotta ja laajentunut ego, olisin tuntenut huvittuneisuuden sijasta sääliä.

Vaikka kyllähän minä ymmärrän. Pojan isälle tärkeintä tuskin kuitenkaan oli raha vaan pikemminkin asema. Hän oli omalla työllään noussut luokkaportaita ja vakiinnuttanut paikkansa, eikä nähnyt mitään järkeä siinä, että poika halusi kieriä kitara kourassaan portaita alas.

Mä en voi sietää elitismiä. Olen hirveän ennakkoluuloinen ikäisiäni hipstereitä kohtaan. Se, ettei jengi näe kulutusvalintojen tai mielipiteiden näennäisen oikeellisuuden olevan ainoastaan sosiaalisesti rakentunutta ja vähintäänkin mielivaltaista, herättää mussa ajoittain suunnatonta vitutusta. Noh, mähän voin valita seurani. Voin kysyä suoraan ärsyttävältä tyypiltä, että oletko miettinyt kuinka pinnallista sun on kuvitella tietäväs muista ihmisistä yhtikäs mitään sen perusteella, kuinka ne esim. pukeutuu?

Mutta sukuaan ei voi valita. Kun joukkoon kuulumisen ja sitä kautta hyväksynnän mittareita ei ole kuin yksi, akateeminen koulutus, ja siitä ei jousteta. Ei siinä sinänsä mitään, mun suunnitelmat menee tältä osin yksiin perheen toivomusten kanssa, mutta toivoisin ettei sillä olis väliä. Että mä riittäisin omana itsenäni. Ja että Tyttö hyväksyttäis vaikkei se ole kouluja käynyt. Että tärkeintä olisi se, että mulla on ihminen jota rakastan ja joka rakastaa mua takaisin, johon voin turvata kun maailma tuntuu synkältä ja joka tekee mut onnelliseksi.

A:han oli jees. Ei sillä väliä, että se oli takakireä kuin mikä ja veti lopulta mun itsetunnon pakkasen puolelle. Kunhan oli yliopistossa.

Noloa valittaa tällaisesta, tunnen itseni todella lapselliseksi. Mutta kun tällä hetkellä tällä kaikella on väliä. Mä olen ollut ja tulen aina olemaan isin tyttö. Haluaisin vaan että sille tärkeintä olis mun onnellisuus eikä se, mitä joku ulkopuolinen muka ajattelee hänestä sen perusteella että hänen tyttärensä seurustelee naisen kanssa ja maksaa vuokransa tekemällä paskaduunia. Lakkaako ihminen ikinä hakemasta vanhempiensa hyväksyntää?

Arvot ja semmoset

No eihän se hiljentyny. Tuli vaan mieleen asia jota olen tässä pohtinu, elikkä notta miten tuo sovinnaisuus määritellään. Niin miten? Arvotuputus on tietysti sitä, mutta eikö tyypin omien elämäntapavalintojen sovinnaisuus riipu kuitenkin niiden valintojen syistä enemmän kuin valinnoista itsestään?

En haluais ajatella olevani "Päivi Räsäsen ateistihomppeliversio" (kiitos M näistä), mutta mitä jos olen? Tiedän kyllä että mulla on hyvät perusteet tavoitella itselleni tietynlaista elämää. Tasainen arki jelppii mun mielenterveyttä, voin henkisesti paljon paremmin kun nukun tarpeeks, ryyppään harvoin ja herään aamuisin aina samaan aikaan enkä jätä velvollisuuksia roikkumaan. Tunnen turvallisuutta hengaillessani pitkään tuntemieni ihmisten kanssa kotoisissa tunnelmissa eli vaikka laittaen jonkun luona sapuskaa.

Tykkään sisustaa koska se tuo mulle visuaalista mielihyvää ja kontrollintunnetta, siis että saan tehdä kodistani turvapaikan. Haluan perheen koska olen luonteva muksujen kanssa ja mulla on vahva äidinvaisto. Mulla ei ole viettiä minkään amishommeleiden suuntaan niin paljon että jaksaisin faijan pettynyttä mussutasta koska "tekisin sitä mitä rakastan". Ja mitä näitä nyt on.

Kuitenkaan mulla ei taida olla perusteita ruveta ojentamaan muita. Tyttö jaksaa todistella ettei se ole huono puoli, että on vain hyvä kun olen tietyllä tapaa jämpti ja yritän auttaa muita aina mahdollisimman konkreettisesti. Mutta tiedän kyllä ettei ihmiset aina ole pyytäneet apua tai olisi edes tarvinneet sitä, ettei ongelmaa ole ollut muualla kuin mun päässäni, ettei toisten valinnat ole olleet todellisuudessa vääriä tai oikeita, ne on olleet vain ristiriidassa mun arvojeni kanssa.

Jotain ahdistusta mä tunnen toisten huolia kuunnellessani silloin kun en voi olla konkreettisesti avuksi. Eli tarjotessani loistavia neuvojani tai hakemalla kavereiden puolesta niille töitä en varsinaisesti auta niitä vaan itseäni, sivuutan toisen ahdistuksen ja tarpeen puhua koska hiljaa kuunteleminen ja myötäeläminen on mulle itselleni vaikeaa.

Oikeastaan mietin tässä että mihin asti henkilöllä on oikeus yleistää omia sisäisiä oikean ja väärän rajojaan, kuinka paljon pitäisi yrittää ymmärtää ja koinka paljon hyväksyä. Onko väärin olla välillä moralisoiva tiukkapipo? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta sallin itselleni oman turvallisuudentunteeni nimissä? Onko rajaamalla luotu turvallisuudentunne kestämätöntä? Täytyykö itseään olla koko ajan haastamassa, onko väärin olla tavis?

Mun oma asianihan se on, itse mä valintojeni kanssa elän. Pohdinpahan vaan.

Elokuu kakkonen eli blogikriisi ja ihmissuhdevatvontaa

Mulla on joku ongelma tän blogin suhteen. En osaa kirjottaa tänne sellasista asioista joiden ympärillä elämä nykyisin pyörii. Tän härpäkkeen (wannabe-) pohdiskelevaan luonteeseen ei oikein sovi sellainen arkisten asioiden keskinkertainen fiilistely, josta meikäläisen päivät nykyään koostuu.

Voisin kertoa että olen löytänyt viime aikoina yllättävistä paikoista todella mahtavia kavereita. Voisin kertoa että viihdyn töissä siellä olevien tyyppien takia, mutta muuten olen puutunut siihen kakkaan totaalisesti. Tsemppaan välillä kuitenkin ihan vaan huvikseni. Elokuun aamujen tuoksu saa paskaduunissa homehtumisen tuntumaan vielä hajottavammalta, sillä liitän sen koulujen alkuun, ja opiskelupaikan puute saa mut tuntemaan itseni ajoittain megaluuseriksi. Tai siis tiedostan ettei hommat ole menneet putkeen muidenkaan silmissä.

Mutta ei kouluunpaluun kaipuu johdu pelkästään ulkoisesta paineesta tai siitä että hermoilisin päivät pitkät sosiaalisen statukseni lopahduksesta. Kaipaan ihan tosissaan uuden oppimista ja itseni kehittämistä, sitä silmät avaavaa tunnetta joka tulee kun uusien asioiden pohtimisen johdosta muuttamaan maailmankuvaansa, vaikka vain vähänkin.

Sekin innostaa että olen viimein löytänyt raamit sille mitä haluan tehdä työkseni. Toki itseään sen verran tuntee että on jonkinlainen aavistus omista kyvyistä ja tavoitteista, mutta kauhean pitkään mulla soppaa sekoitti se, etten osannut erottaa mitä haluan itse ja mitä haluaisin haluta muiden mieliksi. Samojen hommien ympärillä olen kuitenkin pyörinyt pääni sisällä jo monta vuotta. Pitää vaan jubailla vielä jonkun ammatinvalintapsykologin tai opinto-ohjaajan kanssa jossain välissä. En tiedä miksi tarvitsen ammattilaisen vahvistamaan omat näkemykseni mutta tarvitsenpa vaan.

Tytön kanssa olen viimein uskaltanut päästää irti muureistani. Vollotan, draamaan ja olen välillä hävettävän lapsellinen, mutta luotan että se kestää mua tällaisena. Ja kun iskee paniikki se osaa olla siinä juuri oikein. Ja mä opettelen ilmoittamaan, milloin kiukuttelen sille siksi, että sen tekemiset tai sanomiset vituttaa, ja milloin siksi, että mua ahdistaa ja yritän saada omaa tilaa. Opettelen myös tunnistamaan ahdistuksen syitä jotta osaisin Tytölle niistä kertoa.

Ja kun sillä on huono päivä, yritän olla olettamatta että syy on välttämättä mun. Annan sen rauhoittua hetken ja sitten kysyn. Jos olen sitä loukannut, yritän pitää malttini ja vastahyökkäyksen sijaan kuunnella, ja mahdollisesti pyrkiä olemaan toistamatta sitä millä Tyttöä loukkasin. Kun molemmat on perheistä, joissa asioista ei mielellään puhuta ja elefantin/virtahevon (no mikä vattu se nyt olikaan) annetaan vaan möllöttää keskellä olkkaria, tunteiden ilmaisussa sanoin on aika paljon opettelemista. Juupajuu. Saakeli ihmissuhteet on työläitä!

Elokuu

En osaa kirjoittaa tänne kun ei ole valitettavaa.

Sen voin myöntää että rimpuilen itselleni epätyypillisen ikäkriisin kourissa, tunnen häpeää siitä etten ole saavuttanut mitään näkyvää. Ei ole kandinpapereita esiteltäviksi kun en ole pysynyt samassa aineessa kahtakaan vuotta, mutta olen liian kermaperse nöyrtyäkseni ja mennäkseni amikseen.

No tämä on nyt tällaista. Kelpaan itselleni ja Tytölle ja kavereille, mutta kissanristiäisissä kirpaisee nämä iänikuiset "mitäs sinä nykyään opiskelet? Mikset hankkisi vaan ammattia kun ei tuo yliopisto näytä maistuvan? Milloinkas aiot hankkia miehen?" -tyyliset kysymykset, joihin ei ole oikeaa vastausta. Tjaa. No samapa tuo.

Jahkailu muuten loppui, kohta leikitään Tytön kanssa kotia ihan virallisesti samassa osoitteessa. Rakastan niin paljon ettei sanat riitä.

Kohta taas maanantai

Hieman on noussut savua korvista tiettyjen tarhaikäisen kehitysasteelle jääneiden vihamielisten vatipäiden takia. Minä voin myöntää suhtautuvani häpeäkseni ennakkoluuloisesti keski-ikäisiä jumalaan ja isänmaahan tukeutuvia maajusseja kohtaan. Pitääpä bongata seuraavat maatalousmessut ja lähteä vähän osoittamaan mieltä. Tai sitten ei.

Toisaalta näin mahtavilla ilmoilla mikään ei jaksa kauaa vituttaa. Ei edes työaamu, johon on muuten aivan liian vähän aikaa. Miksei ikinä saa itseään ajoissa nukkumaan?

Porkkanaakin syön

Lukijoita kun hyppää kelkasta, niin ajattelin olla kiva ja tiedottaa, että otan kyllä risujakin vastaan. En lupaa että noudatan toiveita, mutta toki jos joku aihe kiinnostaa kuin kilo paskaa, jostain halutaan kuulla lisää tai koko blogi saa olemassaolollaan jonkun otsasuonet pullistelemaan, sen voi kertoa vapaasti. Ehkä loukkaannun, ehkä en.

Milloinkahan mä tän ihan oikeasti tulen lopettamaan? Jotenkin veikkaan että vuoden päästä, ehkä kahden.

Tytöstä jauhan joka tapauksessa: aika jännää tuntea kuuluvansa yhteen jonkun kanssa. Siis että vaikka on vaikeaa, ajatus kenenkään toisen kanssa olosta tuntuu absurdilta. En kerro tätä hehkutusmielessä, en vain koskaan oikein uskonut pystyväni tuntemaan näin. Sen verran kyyninen paskiainen olen, etten lähde vannomaan mitään suhteen kestävyydestä, mutta nyt on hyvä.

Mielenterveysasioidenkin suhteen on jotenkin kumma olo, koko ajan pelkää milloin tämä seesteisyys lakkaa. Nyt on mennyt ensimmäinen talvi ilman pahaa masennusta, samoin ensimmäinen kevät, kohta ensimmäinen kesä. Näin minä tästä ajattelen. Piirrän viivan: silloin ja nyt. Toivon että tämä jatkuu näin.

Yllättävää on ollut myös huomata aktiivisuustason nousseen. Uskoin tavallaan aina, että sitä luonnostaan muuttuu sosiaalisemmaksi ja ahkerammaksi kun on sen aika, ja oikeassa näemmä olin. Hirveän onnellisia hetkiä tällaiset, kun on ihmisseurassa koska tarvitsee ja haluaa siä juuri sillä hetkellä, ei siksi että niin kuuluu tehdä.

Juupajuu. Nyt laitan vaan jotain hyviä.

Juupajuu. Tuo edellisen postauksen aihe on nyt siinä mielessä hoidossa etten tällä hetkellä voi enempää tehdä. Olen puhunut sellaisten ihmisten kanssa, joita kaveri tulee kuuntelemaan paremmin kuin mua, ja jatkossa yritän olla vaan parhaani mukaan tukena. Myönnän auliisti etten ole kovin hyvä olkapää, jakelen neuvoja usein jo ennen kuin toinen on ehtinyt kertoa mikä on hätänä, mutta yritän tässäkin asiassa muuttua. Pitäisi sietää sitä ettei pysty korjaamaan toisen elämää sen puolesta. Toivoisin vaan että se ymmärtäis miten monelle se on korvaamaton.

Tytön kanssa oli taas kunnon myllytykset, mutta puhdistuipa ilma. Välillä vaan rassaa tämä jatkuva riitely, eikö niitä asioita pystyisi helpomminkin käymään läpi? Siskon kanssa juteltiin äskettäin, ja se totesi huomanneensa että meillä molemmilla on sama ongelma: meille on vaikeaa olla avoimia ja heikkoja ystävyyssuhteissamme, joten me sysätään kaikki mahdollinen paska (suorasti tai epäsuorasti) sille henkilölle jonka kanssa seurustellaan, ja sitten ihmetellään miksi suhde tuntuu raskaalta.

Oli todella hyvä keskustelu noin muutenkin. Sisko on aina suhtautunut muhun jotenkin säälivästi, ja oli helpottavaa saada selitys sille, mistä se pohjimmiltaan johtuu. Muistutan siskoa kuulemma asioista joita se ei itsessään haluais myöntää. Olen kuulemma rohkea, kun en yritä taistella tunteitani vastaan tai kiellä epävakaata puoltani. Oli aika kauniisti sanottu, haluaisin itsekin oppia näkemään sen noin.

Tänään olen hirveän kiitollinen ettei kaverin sairaus tai oma parisuhdedraama pääse kuitenkaan mustaamaan maailmaa. Näin sen käytännössä huomaa, avautuminen auttaa. Vaikka ei huolista puhuminen multa edelleenkään kovin helposti luonnistu.

Seinään

Tänään ei olekaan niin hyvä fiilis. Tyttö on ollut viime päivät jatkuvasti kyrpä otsassa, kaikki mitä teen tai sanon antaa sille uutta aihetta vittuiluun. En nyt jaksaisi riidellä joten annan sen mussuttaa siitä kuinka voitelen leivät väärin, käytän tyhmiä sanontoja ja olen kuulemma vanhanaikainen juntti. Joopajoo.

Sain juuri tietää, että hyvä ystävä näyttäisi juovan itsensä hengiltä. Hämmästyn aina tajutessani kuinka sokea olen tällaisille. Jonkun ulkopuolisen pitää tulla sanomaan että hei Wendy, ootko hoksannu että sun isän/poikaystävän/sedän/kaverin juominen ei ole enää ihan terveissä mitoissa?

En ymmärrä miten en ole huomannut. Sen toleranssi on kasvanut niin kovaksi ettei siitä näe kuinka monta on mennyt, enkä mä ole älynnyt laskea. Ymmärrän kyllä miksi se tekee noin, ja miksei välitä. Mutta vitut syistä, se ei saa tehdä tätä mulle. Kamalaa ajatella näin itsekkäästi, mutta mitä mulle jää jos mun kallio viedään?

EDIT. Soitin isälle kysyäkseni neuvoa. En tiedä olisko pitänyt, sen lohdutustaidot on jokseenkin olemattomat. Kun kerroin epäillystä parantumattomasta sairaudesta, joka ystävän dokaamista on lisännyt, ilmeni että isä oli nähnyt sairaudesta dokumentin, ja sain yksityiskohtaisen selvityksen kuinka siihen käytännössä lopulta kuollaan. Hyvä isä, juuri näin.

... mutta

Tarkennukseksi vielä, etten kuvittele voivani neuvoa ketään muuta. En kuvittele olevani erityisen viisas tai pystyvä koska pipo ei enää kiristä kuten ennen. Mulla on ollut myös tuuria. Olen saanut synnyinlahjana ripauksen tervettä itsekkyyttä, mun ongelmat on aina olleet pikemminkin linkittyneitä toisiinsa kuin todella syvälle juurtuneita, ja toisaalta mulle on siunautunut näitä "pim"-hetkiä jolloin aiemmin jumissa olleen kammen saakin kääntymään.

Ja se, etten tiettyjä asioita täällä enää vatvo, ei tarkoita että ne olis oikeasti kadonneet. Kun paha ahdistus iskee ja mieli alkaa harhailla veitsi- ja vessanpönttöpuolelle, vanhat ajatukset täytyy vaan pakottaa pois päästä. Se on sivupolku jonne ei kannata ottaa yhtään askelta jos haluaa olla varma että pysyy sovitulla reitillä. Mutta siis kyllä, edelleen inhoan vartaloani, edelleen haluaisin saada sen tottelemaan kuria, edelleen haluaisin tunnekaaoksen keskellä syödä itseni turraksi, edelleen ahmittuani haluaisin saada synninpäästön. Mutta sieltä onni ei löydy, tarkistettu on. Ja viiltely nyt vain on aika vajaata.

Tiedossa vanhan toistoa

Viimeaikaisten hehkutuspostausten tarkoitus ei ole ollut paistatella itsetyytyväisyydessä ja pyyhkiä omaa vastakiilloitettua persettä huonommin pärjäilevien naamaan. Jollain tapaa yritän tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut ja miksi, jotten päätyisi taas... no, Siihen. Eiköhän täällä ole aika paljon tullut ruodittua, millaista Se oli. Lienee turhaa lähteä luettelemaan oireita, kun kyse on loppujen lopuksi siitä, että kaikki tuntuu vain menevän niin vituilleen ettei enää halua elää. Kyllä te tiedätte.

Eli mitä tapahtui? En osaa vielä tarkasti sanoa.

Toki elämä helpottui huomattavasti sen jälkeen, kun hyväksyin että tuskin tulen koskaan sanomaan miehelle "tahdon". Eikä siinä ollut kyse mistään piparin parantavasta voimasta, jos saan näin rumasti sanoa. Kaapista tulolla oli mulle pikemminkin symbolista arvoa, se oli ensimmäinen kerta kun joustin miellyttämisenhalussani ja käytännössä noudatin neuvoa, jota äiti oli mun päähän yrittänyt paukuttaa parikymmentä vuotta: "Jokaisella on vain yksi elämä, älä elä siitä päivääkään muiden kuin itsesi vuoksi." Fiksu nainen.

Mutta ei tämä siitäkään johdu. Ehkä tein alitajuisen päätöksen alkaa käyttäytyä kuin rakastaisin itseäni, ja matkiminen muuttui jossain välissä aidoksi armollisuudeksi. Luulen että se meni niin. Mitä nimittäin olen viime vuoden aikana huomannut, on se, ettei itseään voi rakentaa oman päänsä sisällä valmiiksi. Ajatukset ja teot kiertävät oikeasti kehää.

Saakelin tohtori Pili. Periaatteessa mua ärsyttää sellainen jenkki-tyylinen naminami-terapiatrendi, että ostapa tästä kirja ja noudata seitsemän askelen ohjelmaa, niin vuoden päästä olet onnellinen, laiha ja omistat Bemarin, mutta pakko myöntää että on siinä itua. Ero on hiuksenhieno, kun puhutaan siitä milloin pakotettu positiivinen ajattelu muuttuu ongelmien kieltämiseksi, mutta sen olen oppinut, että ne eivät ole samaa. Ajatteluunsa voi vaikuttaa ja asenteitaan muuttaa.

Helpottavaa oli myös huomata, ettei tunteet tapa. Kipeitäkin asioita pystyy jotenkin käsittelemään, kun ei joudu pelkäämään muistojen mukanaan tuomia tunteita. Sieltä tulee vihaa ja surua, mutta ne on vaan tunteita. Katkeruuskin on vain tunne. En muutu yhtään paremmaksi ihmiseksi, jos kuvittelen olevani sen saavuttamattomissa, enkä ole kellekään velkaa olla tuntematta sitä. Negatiiviset tunteet ei myöskään käyttäydy kuten masennus. Ne väistyy itsestään, ensin hetkittäin, myöhemmin lähes kokonaan (toki vain tehdäkseen tilaa uusille itkuille, mutta sellaista elämä on).

Sitten olisi vielä se itsetunto. Rohkeus olla sitä mitä on, erilaisuuden hyväksyminen itsessä ja muissa. Itse tarvitsen tähän satoja ja taas satoja tunteja yksinoloa, koska en vielä pysty luopumaan suojamuureista ja rooleista muiden seurassa. Aivan kuin minuuden rajat hämärtyisivät, jos niitä ei pääse tarpeeksi usein piirtämään omassa rauhassa takaisin esiin. Saattaa tietysti olla niinkin, että oman ajan tarve on persoonallisuuden piirre, joka pitäisi vain oppia hyväksymään. Eiköhän tuokin selkene aikanaan.

Siinä se. Lässyn lässyn, mutta näin mä olen pohdiskellut. Saa olla eri mieltä.

Ps. 501:set kolmella eurolla! Väittäisin että meikäläiselle alkaa kehittyä ihan kohtalainen kirpparivainu.

Oh shutta!

Yoda jatkaa samalla linjalla.

Ihmettelin joskus kuinka kaveri oli sinnitellyt paskassa suhteessa vuosia, ja sain vastaukseksi että "ne on ne hyvät hetket jotka auttaa jaksamaan". En edelleenkään usko sinnittelyn olevan itseisarvo, mutta oli tuossa itua. Kyse on siitä kumpaa painottaa, hyviä hetkiä vai pakollista sontaa. Kuten elämässä muutenkin.

Jotenkin mulle selkeni tänään, että on aivan turha potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole viime vuosina pystynyt olemaan onnellinen tai vaikkapa seurustelemaan. Siinähän koko masennuksen juju on. Näkee vain sonnan, hyvät hetket saattaa toki huomata mutta ne haihtuu muistista yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Kyllä mä saan tuntea ylpeyttä siitä että selvisin, niin pitääkin, muttei kannata syyttää itseään siitä että siihen meni niin kauan.

Ymmärsin myös että olisi ollut ihme jos mulle ei olisi puhjennut syömishäiriötä. Se oli melkein kohtalo, lähtökohdat oli liian sopivat. Olisi myös ollut ihme jos en olisi masentunut. Sitä en edelleenkään keksi, miksi upposin niin syvälle, mutta turha sitä on jälkikäteen hävetä.

En osaa selittää kuinka onnelliseksi nykyään tunnen itseni. Muhun on alkanut juurtua syvä luottamus siihen, että elämä kantaa, mikä näkyy kaikista selkeiten vahvana vapauden tunteena. Ja vapaus herättää halun ottaa vastuuta. Itsetunnon ja -luottamuksen kasvaessa uskon päivä päivältä enemmän kykyyni tehdä valintoja siinä missä kaikki muutkin. Tunnen koko ajan vahvemmin pystyväni itse vaikuttamaan omaan elämänlaatuuni.

Yksi valinta tulee varmaan olemaan se, että vähennän ja lopulta lopetan alkoholin käytön lähes kokonaan. Keskusteltiin tästä Tytön kanssa. Tää on meille yhteistä: kummankaan pää ei oikein kestä viinaa, mutta kummallakin sosiaalinen verkosto on kietoutunut niin vahvasti baarikulttuurin ympärille, että sitä pelkää jäävänsä yksin. Tuntuisi aika mahdottomalta että jompikumpi siirtyisi mehulinjalle kun toinen koluaisi Kalliota, joten oli todella helpottavaa kuulla että sen mietteet on samansuuntaiset kuin mun. Yritetään sitten yhdessä.

Matkakuumetta

Kutittaapi, oikein kihelmöi! Me saadaan molemmat sen verran hyvin veronpalautuksia, että vois jotain reissua alkaa suunnittelemaan. Jännää. En ole koskaan ollut pariskuntamatkalla. Tällainen kaikki on mulle uutta. Niin hyvät kuin huonot jututkin. On uutta olla rakastunut, puhua yhteenmuutosta ja lapsista niin että oikeasti tarkoittaa mitä sanoo, nukkua saman ihmisen vieressä puoli vuotta. On myös uutta huomata, kuinka pahasti voi ihan tahallaan loukata toista, kuinka pystyy sellaisiin järjettömät mittasuhteet saavuttaviin julkisiin riitoihin joita itsekin on joskus ulkopuolelta huvittuneena seurannut.

Nehän tietysti vähenis jos ei juotais niin usein yhdessä. Ei tarvita kuin pari-kolme kaljaa per naama ja heti muututaan molemmat piikikkäämmiksi. Toisaalta eipä auttaisi erikseenkään dokailu, siitä kun seuraa automaattisesti mustasukkaisuusdraamaa. Mua ei ole petetty, joten en osaa täysin asettua Tytön asemaan, itse kun todellakin uskon sen viettävän iltaa kavereidensa kanssa jos se niin sanoo. Pitäisi kai molempien vähentää. Tiedä häntä miksi sitä aina kuppiloihin päädytään vaikka suunnitelmat olis mitä.

Mutta maiseman vaihto vois todellakin tehdä hyvää. Haluaisin tehdä jotain meidän omaa, jotain mistä jäisi meidän muistot, meidän valokuvat. Jotain mitä voitaisiin miettiä kun suunniteltais seuraavaa matkaa. Ja seuraavaa. Jolta tuotaisiin rumia matkamuistoja tulevan kämpän koristeeksi. Lisäksi mun olis hyvä joutua luottamaan Tyttöön käytännön asioissa, ei ole hyväksi että leikin jatkuvasti marttyyriä tehden asioita sen puolesta ja toisaalta kritisoiden sitä kun se jotakin yrittää. Tytöstä ei ikinä tule samanlaista kontrollifriikkiä kuin minä, se hoitaa asiat vähän niin ja näin, mutta mun pitäis oppia ymmärtämään millä on väliä ja millä ei.

Niin ja haluaisin kantaa sen veteen vähän romanttisemmissa merkeissä kun heittämällä kännissä suihkualtaaseen.

Pienempikuinkolme

Olenko kertonut että mulla on maailman hauskin tyttöystävä? Siis jumaleissön se on hervoton! Ja niin suloinen, kaikki pienet asiat mitä se tekee, ja suuttuu jos en huomaa, en tiedä ketään muuta joka oikeasti laittaa kädet lanteille vihaisena! Olenko kertonut ettei kellään ole niin seksikkään kuplivaa nauruääntä? Ja että jonkun silmät oikeasti säihkyy, en tiedä mistä johtuu mutta niin ne tekee. Ja miten jokainen sentti sen vartalossa on puhdasta ihanuutta. Miten se saa mut tuntemaan itseni niin täysin hyväksytyksi, arvostetuksi, tarpeelliseksi ja halutuksi. Miten ylpeä olen että se on mun kanssa.

Olenko kertonut että hyvät puolet voittaa huonot 6-0?

Köh

Kirjoitanpa mä jotenkin nolosti. No mutta.

Mahtava olo eniveis. Nyt vois vaan rikkoa kaavaa ja muuttaa loistavat suunnitelmat ihan aikuisten oikeasti käytännöksi.

Huisi leffa, tää oli allekirjoittaneen lemppari pienenä:

PAAPPADAAPPA-JEEJEE!!!!

... ja kun teksti on edellisen postauksen suuntaista lienee ilmiselvää, että nykyinen tapa elää, tapa keskittää huomiota, tapa arvottaa ei toimi.

Alan olla ihminen jota en haluaisi tuntea. Lässyn lässyn ja mutkun, rehellisyyden nimissä on myönnettävä että meikäläinen muhii itsesäälissä. Oikein velloo.

Olen pitkään tuntenut että elämä polkee paikallaan, eikä se ole mikään ihme jos ei ole aikoihin nostanut katsettaan omasta navastaan. Musta on tulossa kyyninen. Mun älyllistävän etäinen, ideologioista vapaa, kantaa ottamaton, sarkastisuudella höystetty suhtautumiseni kaikkea ja kaikkia kohtaan ei todellakaan ole merkki aikuistumisesta tai pikantti persoonallisuuden osa.

Kyse on siitä että olen lakannut välittämästä. Juuri ne vanhat kaverit, joihin olen yhteyden katkaissut, on joskus vuosia sitten yrittäneet puhua mulle tästä, mutta olen ajatellut että vika on niissä. Ja paskat. Mä olen yksinkertaisesti muuttunut ikäväksi ihmiseksi, kyyniseksi ja itsesääliseksi kusipääksi.

Mun elämänarvot on menneet perseelleen. Enhän mä voi odottaa elämäni ja ihmissuhteitteni korjaantuvan jos en itse välitä muista kuin itsestäni. Jos mulla ei ole rohkeutta uskoa ja olla avoin. Enhän mä voi saada jos en anna itsestäni mitään.

Ei hitto. Näin tää on! Loistavaa! Tai siis ei asia itsessään ole millään tavalla positiivinen, mutta sen oivaltaminen on. Mä olen mulkku! Totaalinen kyrpäotsa! Hahaa, ei käy kieltäminen!

Asiaan tulee muutos, tiedänkin jo mitä teen seuraavaksi. Wipii!

En harrastanut teininä sellaista känniavautumista mitä useimmat tutut. Vaikka ne arkena esitti mitä, humalassa purkautui ainakin pinnallisella tasolla kaikki perhehuolet, masennukset ja ylipäätään asiat joilla säälipisteitä nyt irtoaa.

Nykyään se tuntuisi vain nololta. Vaikka kaipa ihmiset sellaisista asioista puhuu. En paheksu millään tasolla jos itseäni käytetään olkapäänä, mutta tuntuisi vain jotenkin älyttömän typerältä lähteä vatvomaan omia lapsuusmuistojaan vieraalle. Sen verran tehokkaastihan olen siltoja polttanut että olen hyvin harvakseltaan yhteyksissä niihin pariin ihmiseen joilla jotain pohjatietoja olisi. Eli vieras niitä juttuja joutuisi kuulemaan.

Enkä pääse ikinä irti siitä tunteesta että kuvittelen tai liioittelen. Ettei mulla vain yksinkertaisesti ole oikeutta valittaa. Tämä ikävä kyllä ei mene hirveän hyvin yksiin sen kanssa, että olen jossain määrin traumojeni, salaisuuksieni ja neuroosieni vanki, ja harvinaisen tietoinen siitä, etten tule paranemaan ainakaan niitä yksikseni hellimällä.

Häpeähän se on joka pitää otteessaan ja estää ihmissuhteiden syvenemisen. Olen tässä alkanut tajuta, että reagointitapana se on hirveän syvällä, olen omaksunut tavan kieltää ja valehdella ja säilyttää kulissit jo sellaisena vaahtosammuttimen kokoisena. Avoimuus ei ole mulle luontaista. Viljelen valkoisia valheita ihan koko ajan. Parantelen totuutta huomaamattani.

Tällaiset käytännöt kietoutuu toisiinsa tavalla, jota muutoin toimiva henkilö ei voisi koskaan ymmärtää. Ne on niin tiukassa etten tiedä mistä aloittaa sotkun selvittämistä. Enkä edes tiedä haluanko päästää irti kulisseista. Olen niin innolla keskittynyt rakentamaan kuorta, että pelkään mitä alta paljastuu. Tiedän että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta mitä jos sisus on ontto? Tai muuten vain todella pieni ja keskeneräinen, pärjääkö se yksin?

Olenko muuten säälittävä, muistin juuri että teininä maalasin mustia koteloituneita toukkia. Ja näin unia kaapeista. Lol.

Voi kyynel

En ole ihan varma mistä mun juurettomuuden ja irrallisuuden tunteeni johtuu, kun en ole koskaan siitä kovin hanakasti pyrkinytkään eroon. Vaikka itsekseni hajoilen tähän yksinäisyyteen ja tunteeseen siitä, etten saa yhteyttä muihin, en vaihtoehdon ilmestyessä tartu siihen.

En halua olla riippuvainen enkä olla vastuussa, en halua että muiden näkemykset, halut tai tarpeet koskettaa omaa elämääni ja valintojani. Omat ristiriitaisuuteni ja omasta mielestä negatiiviset piirteeni oikein hyppäävät silmille jos joudun jakamaan ne muiden kanssa. Identiteettini hajoaa palasiksi, olen taas solumössöä ja valovuosien päässä siitä kuka haluaisin olla.

Enkä ole ihan varma mitä pelkään. Miksi on niin epämiellyttävää antaa muiden olla lähellä hetkinä joina olen heikko, tylsä, ärtynyt tai tehnyt virheitä. Haluaisin olla aina valmistautunut, tilanteen herra, hallita mitä puolia itsestäni näytän. En edelleenkään ole itkenyt Tytön nähden kuin pari kertaa, ja silloinkin sen puolesta. Jos riidellessä joudun altavastaajan rooliin, häivyn paikalta tai muuten suljen Tytön pois.

Tiedättekö ihmistyypin, jonka edustaja erotilanteessa mussuttaa nimettömästä ahdistuksesta ja tilantarpeesta? Luultavasti pari viikkoa erosta tilantarve näyttää kadonneen, ja tällä ahdistustaan itkeneellä exällä on jo joku uusi kainalossa. Ja kuukauden päästä taas uusi.

Sille näyttää löytyvän tyttö- tai poikaystäväehdokkaita hämmentävän helposti, mutta itse se ajattelee olevansa tuomittu epäonnistumaan suhteissaan, koska kukaan ei näe sitä omana itsenään. Luultavasti sillä on itsellään joku saavuttamaton entinen, jota se kutsuu elämänsä rakkaudeksi, vaikka tietää itsekin että tyydytettynä kaipaus mitätöityisi ja ruoho aidan toisella puolella alkaisi taas vihertää.

Jepujee. Kiva olla läppä naiseksi.

Sydän on lihas

Tämän aallokkoisen pään kanssa on hankala luottaa tuntemuksiinsa ja tietää, milloin toimia intuition mukaan. Kaipaisin muutosta ja irtiottoa, mutten tiedä olisiko se vain pahasta. Kykenisinkö pysymään päätöksessä ja sietämään epävarmuutta. Parasta olisi varmaankin odottaa muuttuuko mieli. Ketuttaa tällainen. Uskon että multa löytyis rohkeutta vaikka mihin, jos vain voisin luottaa tuntemuksiini. Mutta kun en luota. Aina joutuu miettimään, puhuuko nyt minä vai pipipäisyys.

Sikäli mikäli pää edes on pipi, toinen asia mikä ketuttaa. "Onko diagnoosilla väliä?" Joo hiiohoi, kiitti letuista. Mitäpä jos masennun uudestaan? Ei mulla ole kunnon hoitokontakteja. Ilman diagnoosia mulle saatetaan määrätä tavallisia masennuslääkkeitä, joista tähän mennessä olen mennyt vain ylikierroksille. Siinä mielessä olisi väliä. Ja ihan mielelläni matkustelisin ja asuisin siellä sun täällä. Mikäli polkaisen paskaan, uudelle hoitohenkilölle olisi hyvä voida antaa jotain kättä pidempää.

Biisi menee ihan hukkaan tällaisessa känkkis-postauksessa, mutta muhun ainakin vaikuttaa rauhoittavasti. Niin kauan kuin tehdään näin ihanaa musiikkia, maailma ei voi olla täysin surkea paikka.

Mussutusta sosiaalisen sukupuolen problematiikasta

Olen yrittänyt miettiä, mistä johtuu että tulen niin paljon helpommin juttuun poikien kuin tyttöjen kanssa. Olen aina ajatellut sen olevan vain luonnekysymys, että olen pikkupennusta asti yksinkertaisesti tottunut poikien seuraan, olen kiinnostunut vähän nörttimäisistä jutuista ja mun itseilmaisu ei ole kovin naisellista.

Huomasin kuitenkin yhtenä päivänä, että enemmänkin kyse on omasta asenteesta, siitä että varon tyttöjen seurassa, että oletan lähtökohtaisesti olevani erilainen kuin ne. Mun seurassa oleva tyttö voi siis olla vaikka kuinka poikamainen, mutta en pääse sen sukupuolen ohi enkä osaa ajatella sitä potentiaalisena kaverina samoin kuin jos täysin samalla luonteella varustettu henkilö olis poika.

Enkä kuitenkaan itse ole niin äijä kuin minkä ensivaikutelman helposti saa. Läheisin ystävä totesi yks päivä että olen yllättävän neiti kun muhun kunnolla tutustuu, mutta että se puoli on todella hyvin piilossa. Totta. Mutta miksi se pitää peittää? Miten voin kutsua itseäni feministiksi kun häpeän naista itsessäni? Ja miksi mä sitä häpeän?

Tyttö kysyi multa kun oltiin vasta tutustuttu, että miksi mua ahdistaa niin paljon olla nainen, olisinko halunnu oikeasti syntyä pojaksi. En ollut ajatellut sen näkyvän ulospäin. Kun kyse ei kuitenkaan ole siitä ettenkö kokis kuuluvani sukupuoleeni. Tuntuu vain että se, mitä yleisesti nähdään kuuluvaksi naiseuteen, on häkki johon mun identiteetti, luonne ja ominaisuudet ei mahdu.

Tai toinen mahdollisuus: olen itse naiseuden ahtaasti näkevä sovinisti, ja tästä ristiriidasta kumpuava itseinho on kaiken kitinän taustalla. Seuraavaksi voikin miettiä, mistä tämä johtuu. Vanhemmat on liian helppo selitys.

Ihmissuhdekakasta

Katsoin tänään ikkunasta ulos, ja tajusin etten enää ole masentunut. Että olen ok, ihan onnellinen, joihinkin asioihin tyytyväinen ja joihinkin taas en, mutta kaikkinensa tällä hetkellä terve. Hankala on tämän tarkasti diagnosoimattoman epätavallista muotoa olevan päätaudin kanssa sitten tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta tällä hetkellä olen kunnossa.

Tapsan kommenttiin liittyen, tässä on ollut ongelmia, epäluottamusta, väärinymmärryksiä ja riitelyä. Allekirjoittanut on ihmissuhteissaan usein jokseenkin ehdoton ja itsekäs, eikä aina ymmärrä että toisen voi vain antaa olla erilainen, omat tavat tehdä asiat ei ole ainoita oikeita, kaikki ei muutenkaan mene aina oman mielen mukaan, toisen ongelmia ei saa pyyhittyä pois vaikka kuinka haluaisi ja että hyökkäys ei ole paras puolustus.

Tai siis, sen jälkeen kun olin teini ja mun ensirakkauden/teini-ihastuksen kohde sai pataan himassaan ja tunsin ihan fyysistä kipua koska olin niin vihainen ja surullinen sen puolesta ja muutenkin riuduin siinä yksipuolisessa palvonnassani, ja lopulta meidän välit meni tosi huonoiksi, en ole päästänyt ihmisiä lähelle enkä antanut itseni välittää liikaa.

Se on ihan selkeästi lapsuudesta jäänyt trauman tapainen, jouduin kantamaan silloin niin paljon huolta ja vastuuta liian isoista asioista, että olen myöhemmin vältellyt sitä kaikin voimin. Ja nyt se sattuu. Tyttö on niin tärkeä, jos tapaisitte sen ymmärtäisitte miksi, se on niin täydellisen hyvä, kiltti, epäitsekäs ja antelias ihminen etten tunne ketään samanlaista. Ja miten se kärsii. Sitä on hirveää katsoa vierestä. Toinen ansaitsisi vain parasta mutta on kokenut elämässään niin paljon paskaa ettei siitä ikinä vain voi tulla ehjää.

Sitä tuntee itsensä avuttomaksi. Ja kun paskasta suuri osa on samaa kuin itsellä, asioita nousee pintaan. Enkä mä osaa reagoida oikein, vaan puran kyvyttömyyteni käsitellä omaa ja toisen tuskaa kusipäiseen käytökseen, välttelen ja vittuilen, häivyn baariin kertomatta kenen kanssa ja jätän toisen kotiin itkemään. Seuraavana päivänä tuon kukkia ja pyytelen anteeksi.

Kyllä me keskustellaan, kyllä kumpikin tietää ettei toinen aidosti halua loukata. Tällaista tämä vaan on. Vaikeaa ja isoa. Kuitenkin on ihanaa olla suhteessa ihmisen kanssa, jota ei voisi ikinä kuvitella pelkkänä kaverina. Se veto on vaan jotain uskomatonta. Tunnen että me vaan täydennetään toisiamme, kaikki tulee hirveän luonnostaan. Mutta ajattelenhan mä eroa aina vähän väliä. Pelkään oman hauraan mielenterveyteni puolesta, pelkään että noin epävakaan ihmisen kanssa seurustelu ei tee mulle hyvää. Haluaisin välillä lomaa draamasta.

Mutta elämä on oikeasti ihanaa. Tunteminen on ihanaa. Vielä loppuun törkysen hyvää musiikkia!

Voi nyyh

Jokseenkin ahdistavasti pukkaa asioita pintaan. Puhuttiin päivänä eräänä Tytön kanssa vakavasti, tajusin jotakin, ja olen siitä lähtien ollut pala kurkussa. Pelottavaa miten joku välittää niin paljon, ja hyväksyy, en ole tottunut tällaiseen.

En tiedä mitä tehdä kaikilla näillä tunteilla. Alan ymmärtää miksi pelkään sitoutumista, tällä hetkellä suhteessa olo on vähän kuin seisoisi alasti peilin edessä, itsensä joutuu kohtaamaan joka päivä täysin eri tavalla kuin yksin ollessaan. Enkä muuten ole kauhean hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan, senkin olen huomannut.

Tyttö sanoi yksi päivä jotain älyttömän kaunista, ja olen ihan hämilläni miten joku voi puhua mulle noin. En ole tosiaankaan tottunut.

Huono itsetunto

Siinähän se varsinainen (jopa ainut oikea) ongelma on, puutteellisessa rohkeudessa olla oma itsensä ja tavoitella haluamaansa. Olenpa välillä sokea.

Kyllä, varmasti kiinnostaa kuin kilo paskaa, mutta kun tuntuu vaan niin hyvältä (joko tiedätte pilluvitsin tai sitten ette).

Siouxsie uuh.

Lissää vinkunaa

Nytpä tätä itseanalyysia pukkaa ettei mitään rajaa!

Jäin pohtimaan, mistä tämä jatkuva kitiseminen ulkopuolisuuden tunteesta sekä ihmissuhteiden ongelmallisuudesta oikein johtuu, kun tiedän varsin hyvin ettei se näy ulospäin, ja että oma kokemus on siis vähintäänkin liioiteltu.

Jossain määrin kyse on henkisestä iästä, siitä että käyn ikävaiheet läpi täysin nurinkurisessa järjestyksessä. Pienenä viihdyin parhaiten pari luokkaa ylempänä olevien poikien tai aikuisten kanssa, nykyinen teinivaihe taas ei näytä loppuvan koskaan ja joudun jatkuvasti häpeilemään kypsymättömyyttäni melkeinpä seurassa kuin seurassa.

Loppujen lopuksi ongelma lienee suhtautumisessa omaan erilaisuuteensa. Ihmisillä on tapana kiinnittää enemmän huomiota asioihin, joita haluaisi muuttaa, kuin niihin jotka ovat hyvin. Kun oppi jo nuorena pitämään ominaispiirteitään negatiivisina, on jollain tapaa imenyt osaksi persoonaansa ajatuksen siitä että on kummallinen ja väärä, ja että olisi suotavaa olla enemmän kuin muut. Käsitys siitä, millaisia nämä muut ovat, on tietysti täysin subjektiivinen ja perua isältä.

Ylipäätään on älytöntä, ettei kaksikolmonen tyttö/nainen pysty muodostamaan omia mielipiteitään vaan pyrkii kohti jotain isänsä kehittämää, sisäisiä ristiriitoja tulvivaa ihannekansalaisen ideaalia. Kaikki se aika, jonka olisi voinut käyttää tutustumalla siihen, millainen on ja mitä elämältä haluaa, on mennyt tavoitellessa mahdotonta. Ei ihme jos peilikuva tuntuu vieraalta.

Tavallaan toivon, että pääsisin terapiaan nyt. Miten paljon valmiimpi olisinkaan nykyään kuin lukiossa. Luulen että jokaista tuntia ennen tuntemani ahdistus johtui aikoinaan siitä, että koin pakonomaista tarvetta ohjailla keskustelun kulkua, terapeutti sai hädin tuskin kysyttyä mitään kun pälpätin paniikissa monologeja itselleni turvallisista aiheista. No mutta ollutta ja mennyttä. Onneksi voi kirjoittaa.

Ps. Ei muuten paljoa tarvitse auringon pilkistää kun arvet piirtyy jo selvemmin näkyviin. Mä niin tykkään.

Ps. Löysin viimeinkin, melkein neljän vuoden bloggaamisen jälkeen, upotuspainikkeen! Wendy Tha Tietokonewelho!

Vielä

En nyt muista kuka fossiili se oli, mutta hepulla kuitenkin oli joku yleiseen seurusteluun liittyvä teoria: kun kyse on tavallisesta jutustelusta, small-talkin rennommasta versiosta, elämään mielekkyyttä tuovasta sosiaalisuuden muodosta, ei muoto eikä sisältö saisi ottaa voittoa toisesta.

Muodolla tarkoitetaan käsittääkseni puheenvuoroja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoitus on tehdä keskustelusta sujuvaa, ja sisällöllä varsinaista asiaa, jolla on ylä- ja alataso (mitä sitten tarkoittikaan). Keskustelu ei saa mennä liian syvälliseksi, henkilökohtaiseksi tai poliittiseksi, sillä muutoin luontevuus kärsii, mutta toisaalta ei ole myöskään mielekästä jauhaa täyttä paskaa pelkän jauhamisen vuoksi.

Mietinpähän vaan, että jokseenkin herkillä, ujoilla ja melankolisilla ihmisillä saattaa olla ylisuuria odotuksia sisällön suhteen, keskustelun pitäisi aina liikkua purppuran sävyissä ja luoda syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja samat odotukset heijastuvat ihmissuhteisiin yleisestikin. Sitä toivoisi löytävänsä toisen eksyneen sielun (tms. pateettista) jonka kanssa pääsisi yhteiselle älylliselle matkalle.

Palatakseni alkuun, sisällön osuuden kasvaessa muodon pitäisi tulla avuksi tasapainon saavuttamiseksi, mutta tähän ei ikävä kyllä moni runoilijarunkkari pysty. Sosiaaliset taidot vain eivät riitä, yritys hyvä kymmenen. Lukuisien pettymysten jälkeen herkkis saattaa luovuttaa, tai vaihtoehtoisesti alkaa älyllistää ihmissuhteita, keskittyä muotoon. Tässä tulevat avuksi järjestöt ja nettifoorumit. Säännöt ovat kohtalaisen selvät, kunhan pysyttelee aiheessa, on mokaaminen lähes mahdotonta. Nyt saa jauhaa, mitä enemmän, sen parempi.

Tällaisissa sosiaalisuuden muodoissa vaan ikävä kyllä saattaa kehittyä jonkinlainen hyötynäkökulma ihmissuhteisiin. Tämän on meikätyttö joskus huomannut myös itsessään. Sitä jollain tavalla pelaa. Kaivatessaan kipeästi ihmiskontaktia kadottaa rentouden.

Koko ajan hakee sitä jotain kirjoista ja elokuvista tuttua "syvempää", mutta siihen ei ikinä pääse, jos kyynisenä ei edes yritä päästä paskanjauhannasta syvempiin aiheisiin eikä varsinkaan osoita kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, tai sitten tarrautuu toiseen kaiken yksinäisyytensä vimmalla odottaen luottamuksen syntyvän sormia napsauttamalla.

Tulipahan vaan mieleen. Tajusin etten välttämättä kuitenkaan haluaisi palata siihen aikaan, kun organisoin sen kymmenettä harrastuskerhoa, ajatellen vastuun tuovan valtaa ja tekevän minusta pidetyn. Vaikka edelleen kaikki järjestäminen on kyllä älyttömän kivaa, en sitä kiellä, sellaiseen vain helposti hukkuu jos ei ole tietoinen motiiveistaan. Mutta kyllä tämä yksinäisyys syö naista.

Jos

Ikävä kyllä kuulun jossittelijoihin. Tällä hetkellä kuumaa kamaa jos-listalla ovat kaikki otsikon "vaihtoehtoinen terve nuoruus" -alle mahtuvat mahdollisuudet. Tiedän, täysin pöljää miettiä tuollaisia, mutta kun mielikuvitus laukkaa pilvilinnoissa maalaten taivaanrantaa että klopotiklop vaan.

Tässä sitä pöljää, varmasti olisin kaiken tämän tehnyt:

• meidän glam rock -bändi olisi lakannut olemasta nolo ja saanut levytyssopimuksen
• mun yhden naisen huumoripunk-bändi olisi saanut riveihinsä ainakin kaksi muuta jäsentä, vakavoitunut ja versoillut erilaisiin synkkiin ambient-sävyihin, ja sekin olisi saanut levytyssopimuksen
• olisin jatkanut lempiharrastustani ja kehittynyt ihan huipuksi ja voittanut palkintoja
• olisin matkustanut ympäri ämpäri yksin och med kompisar
• ne kaverit tosiaan olisi pysyneet matkassa
  
• muutama päihdehuuruinen ihmissuhde olisi jäänyt väliin
  
• olisin hoitanut lukion paremmin ja jatkanut uljaasti kohti uraputkea yliopistossa loistoarvosanoin
  

No eipä vaan, yllärikesä tässä taitaa lähinnä ahdistaa. En ymmärrä miten kaikki muut innostuu yhtäkkisestä lämmönnoususta, eikö kellään muulla mene aikaa totutella, eikö kukaan muu kaipaisi varjoa? Mutta ihan totuuden nimissä edellämainittua jossittelua on tullut harrastettua lähinnä sen vuoksi, etten saa karistettua tunnetta hukkaan menneistä vuosista. Vihaan tilanteita, joissa joku kysyy miten määrittelisin itseni, mitä haluan tai mistä pidän. En minä tiedä, en ole ehtinyt miettiä. Olen vain yrittänyt pärjätä.

Jännärit housuissa

On todella ikävää joutua hyväksymään itsensä vikoineen päivineen. Joutua hyväksymään se, että vaikka esittäisi vahvaa, ei muutu sisältä sellaiseksi. Vaikka haluaisi olla sitä ja tätä ja tuota, ei lopulta tule koskaan olemaan enempää tai vähempää kuin oma itsensä.

Mun on jotenkin vaikeaa nähdä omat avautumiseni mitenkään neutraalissa valossa. Jos vaikka myönnän sivulauseessa että joo, en pysty käymään Hulluilla Päivillä koska pelkään pyörtyväni, kadun jälkikäteen monta viikkoa, sillä koen vaivanneeni toista ihmistä enemmän kuin mihin olisin oikeutettu ja toisaalta aiheuttaneeni särön julkisivuuni. Jos erehdyn itkemään jonkun seurassa, saatan katkaista välit silkasta häpeästä.

Tajusin tänään sosiaalisten tilanteiden suhteettoman jännäämisen alkaneen jo lapsena. Saatoin oksentaa ennen kaverin synttäreitä tai luokkaretkeä, koska pelkäsin niin paljon itseni nolaamista ettei vatsa kestänyt. No eipä siinä sen kummempaa. Se on ominaisuus. Satun olemaan jännittäjä. Ongelma on siinä, että jo mukulana huomasin saavani kavereita peittämällä epävarmuuden haistattelun ja vitsin vääntämisen alle, ja rooli on pinttynyt niin syvälle etten millään haluaisi näyttää mitä sen alla on.

Ja edelleen ennen juhlia oksettaa. Joko sitä vetää kunnon pohjat ja varautuu häpeään seuraavana päivänä, tai keksii tekosyyn ja jää pois. Ikävä kyllä ihmiset ei tule ajatelleeksi että porukan rennoin seuranainen pelkää kuollakseen pienintäkään arvostelua ja jää siksi taas kerran lauantai-iltana kotiin. Ihmiset luulee että seuranaisella on uudet kaverit ja kuviot, että se pitää itseään liian hyvänä vanhoihin piireihin, että se jättää tulematta paikalle pelkkää välinpitämättömyyttään.

Väärinkäsitystä ei korjata muuten kuin kertomalla rehellisesti mistä kiikastaa. Ja sehän ottaa luonnolle. Siinä pallo siirtyy toiselle osapuolelle. Jos vanha kaveri alkaa sääliä, en mahda sille mitään. Jos en ole porukalle enää vaan "se lesbo" vaan "se paniikkihäiriöinen, masentunut, sosiaalisia tilanteita kammoava lesbo", en mahda sillekään mitään. En voi päättää toisten puolesta, miten ne mut määrittelee.

Tähän mennessä avoimuuspolitiikka on aiheuttanut kahdenlaisia reaktioita. Jotkut vaivaantuu. Siis todella vaivaantuu. Samat ihmiset yleensä puhuu eteenpäin. Toiset ei ylläty lainkaan. "Tollanen huumorintaju ei pääse kehittymään, jos elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista."

Eipä tässä kummempaa asiaa ollutkaan. Kiukuttaa ettei voi parantua kerralla ja että tulee takapakkia. Oasista.

Ultra bra

En kehtaa kirjoittaa kun menee huonosti, enkä keksi sanottavaa kun menee hyvin. Voin kyllä kertoa että jännältä tämä tuntuu kun ei masenna eikä kummemmin ahdista. Ei mitään ihmeellistä euforiaa, elämä vaan on hallinnassa. Pari hoidettavaa asiaa hiukan jännittää mutta kokonaisuus rullaa. Voi hengittää.

Toisaalta näkee selvemmin omat huonot puolensa, mutta ei tunne olevansa niiden takia epäonnistunut ihmisenä, ja voi päättää mitä haluaa lähteä korjaamaan ja minkä vain antaa olla. Ajoittain tuntuu että maailma kaatuu niskaan mutta tunne ei jää päälle. En muista milloin viimeksi en olisi noussut aamulla sängystä tai ollut vuorokautta pidempään käymättä suihkussa. En ole tarvinnut lääkkeitä, en ole saanut paniikkikohtausta. Mikäli saisin, lähipiiri tietäisi nykyään mistä on kyse. Olen jutellut vanhojen kavereiden kanssa, selittänyt miksi olen ollut niin hankala viime vuodet ja pahoitellut. Kaikki ovat olleet ymmärtäväisiä.

Viihdyn töissä, olen innoissani opiskelusta, tunnen itseluottamusta siinä että tulen pärjäämään työelämässä ja olen löytänyt taas kunnianhimoa uran suhteen. Olen palannut vanhojen harrastusten pariin. Normaalia arkea, ihan hemmetin ihanaa.

Toisaalta

Kuukaus-pari sitten iski turvaton olo blogin suhteen. Siis että kuinka anonyymiä tämä muka on. Saletisti joku tuttu on lukenut. Mahdollisesti Tyttö lukee. Onko järkeä kirjoittaa jos vähintään siistii tai täysin valehtelee? Olis aika makoista draamaa tarjolla mutta enpä uskalla kirjoittaa.

No mutta voin kertoa että tässä yhtenä päivänä iski hirveä ikävä lukiokavereita. Mun on loppujen lopuks aika hankala löytää yhteistä ihmisten kanssa, joiden mielestä Britney on oikeasti hyvää musiikkia, kivaa ei voi pitää ilman viinaa, raha ratkaisee ja kaikki muu kuin puheet siitä, kuka pani ketä viime viikonloppuna, on tärkeilevää paskanjauhantaa. Toi nyt oli yleistystä, nykyiset kaverit on ihania, mutta mä vaan kaipaan punkun lipittämistä jossain kommuunissa ja Isoja Keskusteluja. Sniif.

Muuten noin elämä menee hyvin. Ongelmat on ulkoisia, tilanteisiin liittyviä, ei päänsisäisiä. Masennus ei ole palannut. Palaan rutiineihin ja otan vastuuta lisää vähän kerrallaan, ja ahdistus on pysynyt aika hyvin hallinnassa. Olen jättänyt valehtelua ja kiertelyä yhä vähemmälle, ja se tekee musta rennomman. Eikä kukaan varsinaisesti ylläty, lähinnä ihmettelevät miksen ole luottanut. Miksi just mun pitäis olla aina hauska ja vahva kun kukaan muukaan ei siihen pysty? Enkä kyllä tajua sitä itsekään.

Sitä samaa

Kaipa tätäkin pitäisi joskus päivittää. Tarpeeksi kauan kun on kirjoittamatta tuntuu taas ettei ole mitään asiaa. Pitäisi olla joku syy hiljaiselolle ja tuliaisina jotain tosi jännittävää kerrottavaa. Mutta eipä ole, joten tulee sitä vanhaa liiranlaaraata.

Koulu menee jotensakin, yritän siis tässä suorittaa kirjatenttejä pääsykokeisiin lukiessa. Vihaan asiakaspalvelua mutta enpä ole vielä keksinyt parempaakaan vaihtoehtoa. Asun kaverin luona ja meillä on omintakeinen diili, jolla saan reilua vuokranalennusta (siis ei mitään sellaista, hyhhyh). Jokakeväinen haban ja pyykkilaudan metsästys on käynnissä, mutta jotenkin olut ja pizza ei taida tukea tätä projektia.

Hävettää että kaadan kaiken stressin Tytön niskaan ja olen välillä aivan sietämätön kakara ja paskapää. Luottamuksen osoitushan se on, mutta voisi sitä jollain paremmalla keinolla tuoda esiin kuin kiukuttelemalla. Uskomatonta miten se melkein aina jaksaa yrittää piristää, vaikka olen ihan kamala. Olen niin kiitollinen että Tyttö on elämässäni. Haluaisin tavallaan muuttaa yhteen mutta olisi ehkä liian aikaista.

Joo eipä muuta. Hyvää pääsiäistä tyypit!

Turhia huomioita

Wendy yrittää olla romanttinen (tequilapullon jälkeen): "Tiedätshä kun joskush tuntuu että shydän poksahtaa shun seurassha." Sitten ihmettelen miksi toinen nauraa aina kun yritän puhua tunteistani. Hämäläisillä sukujuurilla ei tämä verbaliikka ole aina ihan sujuvimmasta päästä.

Olen tehnyt satunnaisia huomioita. Ensinnäkin olen ryhdistäytynyt tänä vuonna kaikilla elämänalueilla. Aloitustaso ei kyllä ollut mikään korkea, mutta nykyään olen ihan keskiverto opiskelija, kassaneiti, terveysliikkuja, ystävä, tytär ja tyttöystävä.

Toisekseen mulla on älyttömän kivoja kavereita. Harmittaa vaan kun olen tällainen yrmy, että sellainen syvempi ystävyys tuottaa vaikeuksia. Kääntöpuolena on kuulemma imartelevaa jos kerran vuodessa kykenen avautumaan selvin päin, siinä saa kuuntelija tosissaan tuntea olevansa luotettu.

Kolmanneksi huomasin että Jonna Tervomaan kipaleissa on helppoa laulaa mukana, ja että mulla on matalampi ääni kuin olen luullut. Hmm. Oli näitä muitakin, mutta katosi mielestä. Niin ja maitokahvi on kyllä hyvää.

Viksu olen

Hohoo, oon kyllä yks einstein. Tajusin viimein miksi A:sta ylipääseminen on kestäny niin pirun kauan, ja miksi en edellenkään pysty puhumaan siitä ilman katkeraa äänensävyä.

No tietysti kun sydän särkyy ensimmäisen kerran oikeasti, niin sattuuhan tuo. Ei ole tiennyt miltä se tuntuu. Ja kun pitää olla niin viileetä että, niin sitten ravataan vessassa/suihkussa/pyörävajassa/siivouskaapissa, missä tahansa missä on ovi, puremassa hammasta ettei itku pääse tulemaan, ja hypätään joka viikonloppu eri ihmisen kanssa sänkyyn ja välillä leikitään ihastusta.

Mutta melkein kaikesta pääsee yli kun puhuu. Mitä siis en tehny. Koskaan. Tadaa. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä mihin se loppu. En ole pystynyt kertomaan. Ei mitään suurta draamaa, mutta hirveä häpeä siitä että menee luottamaan ja näyttämään heikon puolensa ja toinen osoittaa kaikin tavoin sen olevan väärin, ja jättää sitten kertomalla kuinka olet liikaa tätä, liian vähän sitä, etkä mitään mitä hän tarvitsisi.

Nyt ne jutut sitten nousee pintaan kun pitäisi taas asettaa itsensä alttiiksi. Eikä Tytön kuulu niistä kuulla. Me ollaan kahdestaan Me, en halua tuoda tähän mitään vanhoja haamuja. Pitänee vaan avautua jollekin.

Tässä taas huomaa sen miksi valinnan tekemisen pakko on parhaita asioita ihmisen elämässä. Miten meistä tulee omia itsejämme (huonoa suomea, tiedän), koska ikinä ei saa kaikkea mitä haluaa. Suojellako egoaan vai tuoretta suhdetta? Ei tarvitse kauaa miettiä. Mun taskuvenus, sydän pakahtuu joka kerta kun se ottaa kädestä.

Se meemipostaus

Hitto kun ei ole muuta asiaa kuin tätä siirappisettiä. On vaan liian mukavaa. En ole kenenkään toisen vieressä nukkunut näin hyvin, käsi tytön ympäri ja nenä sen niskaan, hetki menee ja olen unessa. En edes kaipaa kavereiden seuraa vastapainoksi kuten kaikissa aiemmissa suhteissani, koska en haluaisi tehdä tai kokea mitään ilman tyttöä vieressä jakamassa sen. Ja jos ei oteta huomioon tiettyjä kaikkitietäviä henkilöitä, niin kaverit tulee tosi hyvin toimeen sen kanssa, joten ei tarvitse tehdä kompromisseja seuran suhteen. Vaikka tää loppuis huomenna, voin ainakin sanoa tietäväni mitä ihmiset tarkoittaa sanoessaan "sen vaan tuntee kun se osuu kohdalle".

Niin se Esten heittämä valokuva-meemi:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Neljännen neljäs (ytimekkäästi nimetystä "Housut"-kansiosta) olis tässä:


Joo mun kuva-arkistot on näin jänniä, kuolaan kalliita, kirpparilta ostetun näköisiä farkkuja. Siitä asti kun joskus viisitoistakesäisenä löysin ensirakkauteni a.k.a isän vanhat 501:set, lempifarkut on löytyneet miestenosastolta ja kaventuneet kotona lahkeista, mutta esimerkiks nää Acnen ihanuudet lököttäis takapuolesta justiinsa sopivasti, mikä ei kyllä tästä kuvasta käy ilmi. Yhdistäisin maihareihin ja bändipaitaan ja palaisin mielessäni lempivuosikymmenelleni.

Nakitan Lenin, Cinderellan, Nauskiksen ja Spunkyn (vaikkei sen ruojan blogissa ole kommentointimahdollisuutta, joten perillepääsy on vähän epävarmempaa). Käyn visiitillä myöhemmin, ellei joku ehdi tätä itse jo huomata :)

Haista kukkanen

Ei ole vaaleanpunaista tosiaan, ei. Aina välillä palaa hermo ihan kunnolla. Muuten me ollaan hirveän samanlaisia, mutta temperamentin ja riitelytapojen kohdalla ei niinkään. Mä kerään kiukkua, odotan josko se laantuis, muutun passiivisagressiiviseks, ja mahdollisesti lopulta saan aikaiseksi unettavan analyyttisen monologin kiukun aiheesta. Lähden kyllä huutoriitaan mukaan jos keskustelu ei millään suju, mutten aloita sitä, ja tässäkin ikä on kehittänyt hermoja. Olen toki ailahtelevainen ja tunteet heittelee laidasta laitaan, mutta pyrin peittämään sen. Näkyvästi suutun harvoin ja aiheesta, ja vain ihmisille jotka tunnen hyvin.

Tuo toinen taas ei ole kuullutkaan itsehillinnästä tällä saralla. Varsinkin humalassa se purkautuu täysin varoittamatta, yleensä niin etten mä ihan aidosti ymmärrä missä vika on. Meikäläinen seisoo suu auki hoo moilasena kun neiti syytää haistavittua jostain ihan järjettömän pienestä syystä. Ja tässä se mikä ottaa päähän: siinä vaiheessa kun mä olen ehtinyt mukaan, se on jo saanut pahan olonsa ulos ja muuttunut takas enkeliksi. Arrgh. Kyse ei ole siitä että loukkaantuisin, on vaan turhauttavaa kun ei kykene samaan.

Ja kuitenkin räiskyvä temperamentti just tekee siitä niin kuuman. Jokseenkin ristiriitasta kun ei tiedä haluaisko huutaa toiselle vai repiä siltä vaatteet päältä. Tällä hetkellä ehkä kiukuttaa enemmän. Rähjään sille sitten illalla niin ettei se vuorostaan tiedä mistä tuulee. Ha!

Tytöstä

Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotain Tytöstä, koska tällä hetkellä se tuntuu keskeisimmältä asialta elämässänä. Olen tehnyt varmaan kymmenen aloitusta ja deletoinut kaikki liian latteina tai dramaattisina tai paljastavina. En jotenkin vain löydä oikeita sanoja. Ja pitäisi sille keksiä joku lempinimikin.

No mutta siis, päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys. En ole ennen tajunnut hakeutuneeni aina vastakohtieni seuraan ja jopa vältellyt kaikkia jotka muistuttaisivat vähänkään itseäni. Olen halunnut jonkun jolla on paljon jännittäviä ja ihailtavia piirteitä, jonkun jonka voin asettaa jalustalle. Loppujen lopuksi erilaisuus on kuitenkin estänyt näkemästä ihmistä itseään, ja jokaisessa suhteessa ahdistus on tullut jo ensimmäisten parin viikon aikana.

Ehkä se selittämätön veto oli sitä. Ehkä sitä jotenkin vain vaistosi löytäneensä toisen joka on samalla tavalla ulkopuolinen. Tälle ei vaan tosiaan löydä sanoja. Kuulostaa lattealta jos sanon etten ole tuntenut tällaista ennen. Mutta mitä muutakaan sanoa? En ole kokenut tällaista yhteisymmärrystä edes vanhimpien ystävien kanssa.

Päällimmäisenä tosiaan hämmennys. Ei onni tai mikään mikä muuttaisi maailman vaaleanpunaiseksi. Pikemminkin pelko siitä että menettää mahdollisesti elämänsä parhaan asian ennen kuin on saanut nauttia siitä kahta kuukauttakaan. Tyttö sanoi että sitä pelottaa koska tää tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, kasvoillaan ilme joka alleviivasi virkkeen alkua. Se saattaa jänistää. Tai mistäs sitä tietää mitä se edes tarkoitti. Jos se onkin vain ihastunut ihastuksen kohteena olemiseen.

Pikapika

Kirjotan ihan muutaman päivän sisällä, lupaan! Olen ollut siinä säälittävässä tilassa, jossa mietteet riippuu täysin siitä, laittaako tyttö viestin perään hymiön tai kuuluuko sen äänessä hymy. Siis joko "elämä on parasta huumetta! Sauvakävelijät piristää katunäkymää! Naapurin rakki on oikein mukava!" tai "oikeasti kaikki on paskaa, mäkin olen paska ja kaikkien tiellä, kuolisinpa pois!".

Pohdittavaksi: herkistääkö ihastuminen rajuille mielialanvaihteluille ja masennukselle, vai etsiikö herkässä tilassa oleva mieli ihastumista välttääkseen taas uuden talvi-/kevättalvimasennuksen? Hmm...

Mutta asiaa toivottavasti tiedossa ensi viikolle, morjens!

Niin mutta siis oikeastihan tarkoitin sanoa...

Taas alko häiritä että pitääköhän lukijat mua kauhean negatiivisena tyyppinä, koska en mä kyllä ole, en ainakaan myönnä. Viljelen joo mautonta pikimustaa huumoria, provosoidun herkästi, saan ihmiset ympärilläni vaivaantumaan puhumalla vääristä asioista väärässä paikassa väärään aikaan, kännissä itken ja riitelen, en osaa ottaa kehuja vastaan, syytän aina muita, teen tyhjiä lupauksia ja päästelen valkoisia (ja ei-niin-valkoisia) valheita, mutta näistä huolimatta olen kuulemma viihdyttävä ja rakastettava tyyppi.

Enkä siis yleisesti ottaen hae sitä, että mua pidettäis egoistisena kusipäänä, kuten tuolta aiemmin ehkä saattoi ymmärtää, mutta jos kyseinen kommentti tulee ihmiseltä, jota en itse erityisemmin arvosta, niin onhan se parempi kuin tyyliin "mukava hiljainen tyttö joka tietää paikkansa". Ja mielenterveyskuntoutujalle on ehkä terveempää kanavoida ailahtelunsa ja agressionsa ikäville tyypeille vittuiluun ja pätemiseen kuin johonkin itsetuhoiseen.

Jo siinä se. Mistähän tääkin puolustuspuheenvuoro taas kumpusi? Nenäliinavuoren keskellä ajatukset lähtee lentoon. Ehhheh.

Nessuja menee

Taas sitä porataan. En tiedä löytyisköhän blogin arkistoista jotain mainintaa siitä kun meikäläinen ihan aikuisten oikeesti päätti, että nyt perkele opettelen itkemään ja tuntemaan tai käy huonosti? Ilman apua kun en voi muistaa milloin se tapahtui. Enivei, näin vaan näyttääpi päätös toimineen.

Mutta auttaako itku oikeasti? Ne asiat, jotka on liian kipeitä puhuttaviksi, joiden unohtamiseksi on tehnyt mitä vaan, selviääkö ne jos vaan tarpeeksi usein keinuu sykkyrällä kuola poskella ulvoen eieieivoiluojavoiluojaeeeiiiii?

Ja vittu kun ei ne edes olleet mitään, miksi pitää olla niin saatanan herkkä ja laittaa elämä paskaksi koska vuonna miekka ja kivi sattui jotain ikävää? Ei vaan sata vuotta sitten, sitä oltaisiin tehty töitä ja unohdettu turhat traumat ja itsesäälit, prkle.

Get down, get deeper and down

Loputon nuha, menkat ja hiivatulehdus. Voi jee. Kaiken huipuksi olen kuin joku saakelin teini jatkuvan ja erittäin häiritsevän panetukseni kanssa, eikä siihen auta muu kuin veren maku suussa juokseminen, mutta lähdepä lenkille kun puolet ajasta nenä vuotaa Niagarana ja toisen puolen yskit niin että lattia tärisee. Joo tiedän, olen tosi ihana jakaessani näitä!

Viime postauksen jälkeen mieliala kääntyi nousujohteiseksi. Päätin tehdä peiton alla makaamisesta mahdollisimman kivaa, joten olen hairinnyt naapureita pitämällä omia VIP-bileitäni, levylautasella mm. Aikakone, Pet Shop Boys, Spice Girls ja Kaija Koo. (Hankintalistalla diskopallo ja nahkalätsä.)

Kyllähän se siitä lopulta laski takaisin normaaliin itsesääliin. "Onko sillä väliä miksi sitä sanotaan?" No olishan se kiva tietää syyttääkö tautia vai itseään, ja näkyykö tälle loppua. Pitääkö varoa liikoja ärsykkeitä vai onko huiput hyvästä? Voi paska oikeasti. Ei hitto, varaan ajan sille superkalliille mutta hyvälle lekurille jolla kävin kesän alussa.

Enivei, aina välillä kun sitä pelkää muuttuneensa liian mukavaksi ja särmättömäksi, lämmittää mieltä kuulla lähes vieraalta mieheltä pika-analyysinä olevansa egoistinen kusipää. Siis oikeasti lämmittää! Hankala ämmä on vielä elossa ja potkii!

Itsestäänselvyyksistä on aina mukavaa maksaa, vaikka vain vähän

YTHS:n aika tuli ja meni viimeinkin, enkä voi sanoa tulleeni hullua hurskaammaksi. Jos paniikkihäiriö on pahentunut lumipalloefektin tavoin, sotkua pitäisi alkaa keriä takaisinpäin ja lopettaa pelottavien tilanteiden välttely. Ahaa. Bipolaarihäiriön kriteerit täyttyy helposti, mutta haluanko nyt ihan varmasti diagnoosin papereihini, paraneeko vaiva saadessaan nimen? Ei sitten.

Vika on kyllä ihan täällä päässä. Mun on niin tärkeää olla kunnollinen ja mahdollisimman vähän vaivaksi että vähättelen ongelmiani minkä kerkeän (salaa toivoen että ammatti-ihminen osaisi lukea kauhun ja tuskan rivien välistä, nähdä viileän ulkokuoren läpi) ja nyökkäilen ja olen niin mukava kuin vain osaan.

Istuessani siellä ajattelin vaan että meneepä mulla hyvin, onpa noloa olla täällä valittamassa, mutta pari tuntia sen jälkeen ääneen sanotut asiat iskivät taas tajuntaan. No joo. Että tästä sitten kerimään lumipalloa takaisin, pidetään elämä tasaisena ja hoidetaan hommat. Mutta entäs kun joku päivä tapahtuu taas jotain mikä katkaisee hauraan onnistumisten ketjun ja päästää maagisen ajattelun valloilleen, kun teen jonkin omassa uskomusmaailmassani tärkeän asian väärin ja korttitalo hajoaa?

Tässä on se ero. Kohta jossa normaali ihminen kohottaa kulmiaan kysyäkseen "missä ongelma"? Tähän asti olen itsekin normaali, terveempi kuin koskaan ennen, itsevarma ja pystyvä, mutta sitten tapahtuu se jokin pieni joka tekee eron siihen mitä haluaisin olla, ja taluttaa esiin sen saakelin pelokkaan idiootin joka ei ollut sittenkään haudattu.

Nyt tuntuu että olisi heti alkajaisiksi pitänyt kieltää uskomasta mitään mitä sanon, kertoa että asiat ei ole oikeasti niinkuin kohta tulen väittämään, että kaunistelen ja valehtelen ja uskon siihen melkein itsekin.

Mutta tällaista tämä on aina. Ei voi muuta kuin jatkaa pieniä käytännön tekoja, yrittää hoitaa itseään maalaisjärjellä, ja jäädä odottamaan seuraavaa aikaa. Voisin vilkaista seuraavan kerran kirjastossa psykologiaosastoa.

Muuten elämä näyttää valoisalta. Nuha katkaisi hyvän urheiluputken mutta ensi viikolla jatketaan. Muistan taas miksi rakastin joskus niin paljon aamulenkkejä ja iltapunnerruksia. On mahtavaa antaa innostukselle pikkurillin sijaan koko käsi, kroppa vaan alkaa janota lisää ja lisää. Itsetunto paranee jatkuvasti, alkoholinkäyttö on hyvässä hallinnassa ja ihastus ei ota laantuakseen vaan pahenee, varsinkin kun se on osoittautunut molemminpuoliseksi.

Näin aikaisin ei varmaan kannattaisi sanoa mitään, mutta tässä on nyt jotain sellaista mitä olen odottanut. Olen sitä pinnallista tyyppiä joka yleensä miettii mitä kaverit ajattelee ja hyväksyy tai hylkää näkymättömän tarkistuslistan perusteella, mutta nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. Tyttö ei ole mitään mitä olen kuvitellut hakevani, mutta se vetää mua puoleensa jollain ihmeellisellä tavalla. Joku voisi sanoa että kerjään ongelmia, mutta kaikki mitä siitä juorutaan saa sen vaikuttamaan vaan entistä kiinnostavammammalta, haluan suudella sen haavat terveiksi ja suojella sitä kaikelta pahalta ja saada sen näkemään itsensä juuri niin ihanana kuin mä sen näen.

Lääh. Pahoittelen jo etukäteen siirapin, hunajan ja vastaavien sokeritöhnien liikatarjontaa, mutta tätä aihetta ei ole vielä käsitelty loppuun.

Zen, once again

Hämmentää todella paljon tämä tasaisuus. Toki vainoharhaisuus, vitkuttelu, ahdistus ja neuroosit on koko ajan läsnä, mutta niihin on niin tottunut ettei varmaan osaisi olla ilman. Kuitenkin jos noita ei ota huomioon, mä tunnen itseni melkeinpä terveeksi: vuosikausien tuuliajolla heittelyn jälkeen olen heikko ja arka enkä niin toimintakykyinen kuin haluaisin olla, mutta muuten olo on todella selväjärkinen. Pystyn jotenkin miettimään ja tuntemaan ilman turhaa draamaa, ja tuntuu että se millaiseksi kuvittelen itseni, millainen haluaisin olla ja millaisena varmaan muiden silmissä näyttäydyn, ei olekaan niin tuhottoman kaukana toisistaan.

Mitä hittoa on tapahtunut? Ihan oikeasti, en osaa paikallistaa tätä mihinkään hetkeen. Jossain vaiheessa tuli muutos, ja nyt se alkaa näyttää merkkejä pysyvyydestä. On jotenkin juurtunut olo, on helppoa olla läsnä, tunteet ei pelota, sosiaaliset tilanteet tuottaa samanlaista iloa kuin vuosia sitten ja jollain tapaa pidän itsestänikin. Muistan kun joskus kesällä tai milloin se nyt oli, tuntui että olen täysin hukassa enkä tiedä enää kuka olen: muutama kuukausi ja se tunne on melkein poissa.

Ei ole välttämättä pelkästään mukavaa nähdä itseään tällä tavalla selvästi. Siis kuinka sitä on nuori, älyttömän lapsellinen, epäkypsä ja pinnallinen, kuinka rakas oma napa on, kuinka toteuttaa joka päivä ties mitä stereotypioita vaikka on muka niin tietoinen niistä. Mutta enpä tiedä tarvitseeko näitä asioita pohtia siltä kannalta että mikä on oikein ja mikä väärin, jos muissakin ihmisissä kerran pitää epätäydellisyydestä ja urpoudesta, onko ne välttämättä niin kamalia piirteitä itsessä?

Ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin eniten tämä itsetarkkailu johtuu ehkä siitä, että miettii aivan liikaa millainen on erään tietyn silmissä. Jepujee. Teen itsestäni luultavasti täyden ääliön ostamalla sille halpoja kukkia ja mutisemalla jotain latteeta sen silmistä, yrittämällä hirveästi olla jotakin kun oikeasti jähmetyn sen seurassa niin etten pysty edes ottamaan kädestä kiinni. Eikä meillä edes ole varsinaisesti paljoa yhteistä, ei se ole edes kaunis, pureskelee kynsiään, on rasittavan epävarma ja käyttää liikaa hajuvettä, mutta silti se sekottaa pään. Eääh.

Loppuun video, koska Frida Hyvönen on pienempikuinkolme.

Pahoittelen etten ole kirjoittanut, ei ole ollut mitään sanottavaa. Tai sanottavaa kyllä, muttei kirjoitettavaa. Joululoma on ollut hyvä joillekin ja kamala toisille, onneksi kuulun ensimmäisiin.

On ihanaa seisoa lumessa silmät auki vuosien jälkeen, nähdä ystävät ja kauneus ja rakkaus. Kiitän isääni kyvystä huomata ympärilläni pienet asiat, ensinäkemältä mitättömät mutta lopulta niin tärkeät ilonaiheet. Tai mistä se sitten ikinä olikaan kiinni, siis että elämä on huonoinakin aikoina tuntunut elämisen arvoiselta.

Tästä ei pysty kirjoittamaan oikein. Yritän kai sanoa että häpeän niitä ajatuksia. Kuolema ei ole vaihtoehto. Aina on toivoa.