Juupajuu. Tuo edellisen postauksen aihe on nyt siinä mielessä hoidossa etten tällä hetkellä voi enempää tehdä. Olen puhunut sellaisten ihmisten kanssa, joita kaveri tulee kuuntelemaan paremmin kuin mua, ja jatkossa yritän olla vaan parhaani mukaan tukena. Myönnän auliisti etten ole kovin hyvä olkapää, jakelen neuvoja usein jo ennen kuin toinen on ehtinyt kertoa mikä on hätänä, mutta yritän tässäkin asiassa muuttua. Pitäisi sietää sitä ettei pysty korjaamaan toisen elämää sen puolesta. Toivoisin vaan että se ymmärtäis miten monelle se on korvaamaton.

Tytön kanssa oli taas kunnon myllytykset, mutta puhdistuipa ilma. Välillä vaan rassaa tämä jatkuva riitely, eikö niitä asioita pystyisi helpomminkin käymään läpi? Siskon kanssa juteltiin äskettäin, ja se totesi huomanneensa että meillä molemmilla on sama ongelma: meille on vaikeaa olla avoimia ja heikkoja ystävyyssuhteissamme, joten me sysätään kaikki mahdollinen paska (suorasti tai epäsuorasti) sille henkilölle jonka kanssa seurustellaan, ja sitten ihmetellään miksi suhde tuntuu raskaalta.

Oli todella hyvä keskustelu noin muutenkin. Sisko on aina suhtautunut muhun jotenkin säälivästi, ja oli helpottavaa saada selitys sille, mistä se pohjimmiltaan johtuu. Muistutan siskoa kuulemma asioista joita se ei itsessään haluais myöntää. Olen kuulemma rohkea, kun en yritä taistella tunteitani vastaan tai kiellä epävakaata puoltani. Oli aika kauniisti sanottu, haluaisin itsekin oppia näkemään sen noin.

Tänään olen hirveän kiitollinen ettei kaverin sairaus tai oma parisuhdedraama pääse kuitenkaan mustaamaan maailmaa. Näin sen käytännössä huomaa, avautuminen auttaa. Vaikka ei huolista puhuminen multa edelleenkään kovin helposti luonnistu.

Seinään

Tänään ei olekaan niin hyvä fiilis. Tyttö on ollut viime päivät jatkuvasti kyrpä otsassa, kaikki mitä teen tai sanon antaa sille uutta aihetta vittuiluun. En nyt jaksaisi riidellä joten annan sen mussuttaa siitä kuinka voitelen leivät väärin, käytän tyhmiä sanontoja ja olen kuulemma vanhanaikainen juntti. Joopajoo.

Sain juuri tietää, että hyvä ystävä näyttäisi juovan itsensä hengiltä. Hämmästyn aina tajutessani kuinka sokea olen tällaisille. Jonkun ulkopuolisen pitää tulla sanomaan että hei Wendy, ootko hoksannu että sun isän/poikaystävän/sedän/kaverin juominen ei ole enää ihan terveissä mitoissa?

En ymmärrä miten en ole huomannut. Sen toleranssi on kasvanut niin kovaksi ettei siitä näe kuinka monta on mennyt, enkä mä ole älynnyt laskea. Ymmärrän kyllä miksi se tekee noin, ja miksei välitä. Mutta vitut syistä, se ei saa tehdä tätä mulle. Kamalaa ajatella näin itsekkäästi, mutta mitä mulle jää jos mun kallio viedään?

EDIT. Soitin isälle kysyäkseni neuvoa. En tiedä olisko pitänyt, sen lohdutustaidot on jokseenkin olemattomat. Kun kerroin epäillystä parantumattomasta sairaudesta, joka ystävän dokaamista on lisännyt, ilmeni että isä oli nähnyt sairaudesta dokumentin, ja sain yksityiskohtaisen selvityksen kuinka siihen käytännössä lopulta kuollaan. Hyvä isä, juuri näin.

... mutta

Tarkennukseksi vielä, etten kuvittele voivani neuvoa ketään muuta. En kuvittele olevani erityisen viisas tai pystyvä koska pipo ei enää kiristä kuten ennen. Mulla on ollut myös tuuria. Olen saanut synnyinlahjana ripauksen tervettä itsekkyyttä, mun ongelmat on aina olleet pikemminkin linkittyneitä toisiinsa kuin todella syvälle juurtuneita, ja toisaalta mulle on siunautunut näitä "pim"-hetkiä jolloin aiemmin jumissa olleen kammen saakin kääntymään.

Ja se, etten tiettyjä asioita täällä enää vatvo, ei tarkoita että ne olis oikeasti kadonneet. Kun paha ahdistus iskee ja mieli alkaa harhailla veitsi- ja vessanpönttöpuolelle, vanhat ajatukset täytyy vaan pakottaa pois päästä. Se on sivupolku jonne ei kannata ottaa yhtään askelta jos haluaa olla varma että pysyy sovitulla reitillä. Mutta siis kyllä, edelleen inhoan vartaloani, edelleen haluaisin saada sen tottelemaan kuria, edelleen haluaisin tunnekaaoksen keskellä syödä itseni turraksi, edelleen ahmittuani haluaisin saada synninpäästön. Mutta sieltä onni ei löydy, tarkistettu on. Ja viiltely nyt vain on aika vajaata.

Tiedossa vanhan toistoa

Viimeaikaisten hehkutuspostausten tarkoitus ei ole ollut paistatella itsetyytyväisyydessä ja pyyhkiä omaa vastakiilloitettua persettä huonommin pärjäilevien naamaan. Jollain tapaa yritän tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut ja miksi, jotten päätyisi taas... no, Siihen. Eiköhän täällä ole aika paljon tullut ruodittua, millaista Se oli. Lienee turhaa lähteä luettelemaan oireita, kun kyse on loppujen lopuksi siitä, että kaikki tuntuu vain menevän niin vituilleen ettei enää halua elää. Kyllä te tiedätte.

Eli mitä tapahtui? En osaa vielä tarkasti sanoa.

Toki elämä helpottui huomattavasti sen jälkeen, kun hyväksyin että tuskin tulen koskaan sanomaan miehelle "tahdon". Eikä siinä ollut kyse mistään piparin parantavasta voimasta, jos saan näin rumasti sanoa. Kaapista tulolla oli mulle pikemminkin symbolista arvoa, se oli ensimmäinen kerta kun joustin miellyttämisenhalussani ja käytännössä noudatin neuvoa, jota äiti oli mun päähän yrittänyt paukuttaa parikymmentä vuotta: "Jokaisella on vain yksi elämä, älä elä siitä päivääkään muiden kuin itsesi vuoksi." Fiksu nainen.

Mutta ei tämä siitäkään johdu. Ehkä tein alitajuisen päätöksen alkaa käyttäytyä kuin rakastaisin itseäni, ja matkiminen muuttui jossain välissä aidoksi armollisuudeksi. Luulen että se meni niin. Mitä nimittäin olen viime vuoden aikana huomannut, on se, ettei itseään voi rakentaa oman päänsä sisällä valmiiksi. Ajatukset ja teot kiertävät oikeasti kehää.

Saakelin tohtori Pili. Periaatteessa mua ärsyttää sellainen jenkki-tyylinen naminami-terapiatrendi, että ostapa tästä kirja ja noudata seitsemän askelen ohjelmaa, niin vuoden päästä olet onnellinen, laiha ja omistat Bemarin, mutta pakko myöntää että on siinä itua. Ero on hiuksenhieno, kun puhutaan siitä milloin pakotettu positiivinen ajattelu muuttuu ongelmien kieltämiseksi, mutta sen olen oppinut, että ne eivät ole samaa. Ajatteluunsa voi vaikuttaa ja asenteitaan muuttaa.

Helpottavaa oli myös huomata, ettei tunteet tapa. Kipeitäkin asioita pystyy jotenkin käsittelemään, kun ei joudu pelkäämään muistojen mukanaan tuomia tunteita. Sieltä tulee vihaa ja surua, mutta ne on vaan tunteita. Katkeruuskin on vain tunne. En muutu yhtään paremmaksi ihmiseksi, jos kuvittelen olevani sen saavuttamattomissa, enkä ole kellekään velkaa olla tuntematta sitä. Negatiiviset tunteet ei myöskään käyttäydy kuten masennus. Ne väistyy itsestään, ensin hetkittäin, myöhemmin lähes kokonaan (toki vain tehdäkseen tilaa uusille itkuille, mutta sellaista elämä on).

Sitten olisi vielä se itsetunto. Rohkeus olla sitä mitä on, erilaisuuden hyväksyminen itsessä ja muissa. Itse tarvitsen tähän satoja ja taas satoja tunteja yksinoloa, koska en vielä pysty luopumaan suojamuureista ja rooleista muiden seurassa. Aivan kuin minuuden rajat hämärtyisivät, jos niitä ei pääse tarpeeksi usein piirtämään omassa rauhassa takaisin esiin. Saattaa tietysti olla niinkin, että oman ajan tarve on persoonallisuuden piirre, joka pitäisi vain oppia hyväksymään. Eiköhän tuokin selkene aikanaan.

Siinä se. Lässyn lässyn, mutta näin mä olen pohdiskellut. Saa olla eri mieltä.

Ps. 501:set kolmella eurolla! Väittäisin että meikäläiselle alkaa kehittyä ihan kohtalainen kirpparivainu.

Oh shutta!

Yoda jatkaa samalla linjalla.

Ihmettelin joskus kuinka kaveri oli sinnitellyt paskassa suhteessa vuosia, ja sain vastaukseksi että "ne on ne hyvät hetket jotka auttaa jaksamaan". En edelleenkään usko sinnittelyn olevan itseisarvo, mutta oli tuossa itua. Kyse on siitä kumpaa painottaa, hyviä hetkiä vai pakollista sontaa. Kuten elämässä muutenkin.

Jotenkin mulle selkeni tänään, että on aivan turha potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole viime vuosina pystynyt olemaan onnellinen tai vaikkapa seurustelemaan. Siinähän koko masennuksen juju on. Näkee vain sonnan, hyvät hetket saattaa toki huomata mutta ne haihtuu muistista yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Kyllä mä saan tuntea ylpeyttä siitä että selvisin, niin pitääkin, muttei kannata syyttää itseään siitä että siihen meni niin kauan.

Ymmärsin myös että olisi ollut ihme jos mulle ei olisi puhjennut syömishäiriötä. Se oli melkein kohtalo, lähtökohdat oli liian sopivat. Olisi myös ollut ihme jos en olisi masentunut. Sitä en edelleenkään keksi, miksi upposin niin syvälle, mutta turha sitä on jälkikäteen hävetä.

En osaa selittää kuinka onnelliseksi nykyään tunnen itseni. Muhun on alkanut juurtua syvä luottamus siihen, että elämä kantaa, mikä näkyy kaikista selkeiten vahvana vapauden tunteena. Ja vapaus herättää halun ottaa vastuuta. Itsetunnon ja -luottamuksen kasvaessa uskon päivä päivältä enemmän kykyyni tehdä valintoja siinä missä kaikki muutkin. Tunnen koko ajan vahvemmin pystyväni itse vaikuttamaan omaan elämänlaatuuni.

Yksi valinta tulee varmaan olemaan se, että vähennän ja lopulta lopetan alkoholin käytön lähes kokonaan. Keskusteltiin tästä Tytön kanssa. Tää on meille yhteistä: kummankaan pää ei oikein kestä viinaa, mutta kummallakin sosiaalinen verkosto on kietoutunut niin vahvasti baarikulttuurin ympärille, että sitä pelkää jäävänsä yksin. Tuntuisi aika mahdottomalta että jompikumpi siirtyisi mehulinjalle kun toinen koluaisi Kalliota, joten oli todella helpottavaa kuulla että sen mietteet on samansuuntaiset kuin mun. Yritetään sitten yhdessä.

Matkakuumetta

Kutittaapi, oikein kihelmöi! Me saadaan molemmat sen verran hyvin veronpalautuksia, että vois jotain reissua alkaa suunnittelemaan. Jännää. En ole koskaan ollut pariskuntamatkalla. Tällainen kaikki on mulle uutta. Niin hyvät kuin huonot jututkin. On uutta olla rakastunut, puhua yhteenmuutosta ja lapsista niin että oikeasti tarkoittaa mitä sanoo, nukkua saman ihmisen vieressä puoli vuotta. On myös uutta huomata, kuinka pahasti voi ihan tahallaan loukata toista, kuinka pystyy sellaisiin järjettömät mittasuhteet saavuttaviin julkisiin riitoihin joita itsekin on joskus ulkopuolelta huvittuneena seurannut.

Nehän tietysti vähenis jos ei juotais niin usein yhdessä. Ei tarvita kuin pari-kolme kaljaa per naama ja heti muututaan molemmat piikikkäämmiksi. Toisaalta eipä auttaisi erikseenkään dokailu, siitä kun seuraa automaattisesti mustasukkaisuusdraamaa. Mua ei ole petetty, joten en osaa täysin asettua Tytön asemaan, itse kun todellakin uskon sen viettävän iltaa kavereidensa kanssa jos se niin sanoo. Pitäisi kai molempien vähentää. Tiedä häntä miksi sitä aina kuppiloihin päädytään vaikka suunnitelmat olis mitä.

Mutta maiseman vaihto vois todellakin tehdä hyvää. Haluaisin tehdä jotain meidän omaa, jotain mistä jäisi meidän muistot, meidän valokuvat. Jotain mitä voitaisiin miettiä kun suunniteltais seuraavaa matkaa. Ja seuraavaa. Jolta tuotaisiin rumia matkamuistoja tulevan kämpän koristeeksi. Lisäksi mun olis hyvä joutua luottamaan Tyttöön käytännön asioissa, ei ole hyväksi että leikin jatkuvasti marttyyriä tehden asioita sen puolesta ja toisaalta kritisoiden sitä kun se jotakin yrittää. Tytöstä ei ikinä tule samanlaista kontrollifriikkiä kuin minä, se hoitaa asiat vähän niin ja näin, mutta mun pitäis oppia ymmärtämään millä on väliä ja millä ei.

Niin ja haluaisin kantaa sen veteen vähän romanttisemmissa merkeissä kun heittämällä kännissä suihkualtaaseen.

Pienempikuinkolme

Olenko kertonut että mulla on maailman hauskin tyttöystävä? Siis jumaleissön se on hervoton! Ja niin suloinen, kaikki pienet asiat mitä se tekee, ja suuttuu jos en huomaa, en tiedä ketään muuta joka oikeasti laittaa kädet lanteille vihaisena! Olenko kertonut ettei kellään ole niin seksikkään kuplivaa nauruääntä? Ja että jonkun silmät oikeasti säihkyy, en tiedä mistä johtuu mutta niin ne tekee. Ja miten jokainen sentti sen vartalossa on puhdasta ihanuutta. Miten se saa mut tuntemaan itseni niin täysin hyväksytyksi, arvostetuksi, tarpeelliseksi ja halutuksi. Miten ylpeä olen että se on mun kanssa.

Olenko kertonut että hyvät puolet voittaa huonot 6-0?

Köh

Kirjoitanpa mä jotenkin nolosti. No mutta.

Mahtava olo eniveis. Nyt vois vaan rikkoa kaavaa ja muuttaa loistavat suunnitelmat ihan aikuisten oikeasti käytännöksi.

Huisi leffa, tää oli allekirjoittaneen lemppari pienenä:

PAAPPADAAPPA-JEEJEE!!!!

... ja kun teksti on edellisen postauksen suuntaista lienee ilmiselvää, että nykyinen tapa elää, tapa keskittää huomiota, tapa arvottaa ei toimi.

Alan olla ihminen jota en haluaisi tuntea. Lässyn lässyn ja mutkun, rehellisyyden nimissä on myönnettävä että meikäläinen muhii itsesäälissä. Oikein velloo.

Olen pitkään tuntenut että elämä polkee paikallaan, eikä se ole mikään ihme jos ei ole aikoihin nostanut katsettaan omasta navastaan. Musta on tulossa kyyninen. Mun älyllistävän etäinen, ideologioista vapaa, kantaa ottamaton, sarkastisuudella höystetty suhtautumiseni kaikkea ja kaikkia kohtaan ei todellakaan ole merkki aikuistumisesta tai pikantti persoonallisuuden osa.

Kyse on siitä että olen lakannut välittämästä. Juuri ne vanhat kaverit, joihin olen yhteyden katkaissut, on joskus vuosia sitten yrittäneet puhua mulle tästä, mutta olen ajatellut että vika on niissä. Ja paskat. Mä olen yksinkertaisesti muuttunut ikäväksi ihmiseksi, kyyniseksi ja itsesääliseksi kusipääksi.

Mun elämänarvot on menneet perseelleen. Enhän mä voi odottaa elämäni ja ihmissuhteitteni korjaantuvan jos en itse välitä muista kuin itsestäni. Jos mulla ei ole rohkeutta uskoa ja olla avoin. Enhän mä voi saada jos en anna itsestäni mitään.

Ei hitto. Näin tää on! Loistavaa! Tai siis ei asia itsessään ole millään tavalla positiivinen, mutta sen oivaltaminen on. Mä olen mulkku! Totaalinen kyrpäotsa! Hahaa, ei käy kieltäminen!

Asiaan tulee muutos, tiedänkin jo mitä teen seuraavaksi. Wipii!

En harrastanut teininä sellaista känniavautumista mitä useimmat tutut. Vaikka ne arkena esitti mitä, humalassa purkautui ainakin pinnallisella tasolla kaikki perhehuolet, masennukset ja ylipäätään asiat joilla säälipisteitä nyt irtoaa.

Nykyään se tuntuisi vain nololta. Vaikka kaipa ihmiset sellaisista asioista puhuu. En paheksu millään tasolla jos itseäni käytetään olkapäänä, mutta tuntuisi vain jotenkin älyttömän typerältä lähteä vatvomaan omia lapsuusmuistojaan vieraalle. Sen verran tehokkaastihan olen siltoja polttanut että olen hyvin harvakseltaan yhteyksissä niihin pariin ihmiseen joilla jotain pohjatietoja olisi. Eli vieras niitä juttuja joutuisi kuulemaan.

Enkä pääse ikinä irti siitä tunteesta että kuvittelen tai liioittelen. Ettei mulla vain yksinkertaisesti ole oikeutta valittaa. Tämä ikävä kyllä ei mene hirveän hyvin yksiin sen kanssa, että olen jossain määrin traumojeni, salaisuuksieni ja neuroosieni vanki, ja harvinaisen tietoinen siitä, etten tule paranemaan ainakaan niitä yksikseni hellimällä.

Häpeähän se on joka pitää otteessaan ja estää ihmissuhteiden syvenemisen. Olen tässä alkanut tajuta, että reagointitapana se on hirveän syvällä, olen omaksunut tavan kieltää ja valehdella ja säilyttää kulissit jo sellaisena vaahtosammuttimen kokoisena. Avoimuus ei ole mulle luontaista. Viljelen valkoisia valheita ihan koko ajan. Parantelen totuutta huomaamattani.

Tällaiset käytännöt kietoutuu toisiinsa tavalla, jota muutoin toimiva henkilö ei voisi koskaan ymmärtää. Ne on niin tiukassa etten tiedä mistä aloittaa sotkun selvittämistä. Enkä edes tiedä haluanko päästää irti kulisseista. Olen niin innolla keskittynyt rakentamaan kuorta, että pelkään mitä alta paljastuu. Tiedän että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta mitä jos sisus on ontto? Tai muuten vain todella pieni ja keskeneräinen, pärjääkö se yksin?

Olenko muuten säälittävä, muistin juuri että teininä maalasin mustia koteloituneita toukkia. Ja näin unia kaapeista. Lol.

Voi kyynel

En ole ihan varma mistä mun juurettomuuden ja irrallisuuden tunteeni johtuu, kun en ole koskaan siitä kovin hanakasti pyrkinytkään eroon. Vaikka itsekseni hajoilen tähän yksinäisyyteen ja tunteeseen siitä, etten saa yhteyttä muihin, en vaihtoehdon ilmestyessä tartu siihen.

En halua olla riippuvainen enkä olla vastuussa, en halua että muiden näkemykset, halut tai tarpeet koskettaa omaa elämääni ja valintojani. Omat ristiriitaisuuteni ja omasta mielestä negatiiviset piirteeni oikein hyppäävät silmille jos joudun jakamaan ne muiden kanssa. Identiteettini hajoaa palasiksi, olen taas solumössöä ja valovuosien päässä siitä kuka haluaisin olla.

Enkä ole ihan varma mitä pelkään. Miksi on niin epämiellyttävää antaa muiden olla lähellä hetkinä joina olen heikko, tylsä, ärtynyt tai tehnyt virheitä. Haluaisin olla aina valmistautunut, tilanteen herra, hallita mitä puolia itsestäni näytän. En edelleenkään ole itkenyt Tytön nähden kuin pari kertaa, ja silloinkin sen puolesta. Jos riidellessä joudun altavastaajan rooliin, häivyn paikalta tai muuten suljen Tytön pois.

Tiedättekö ihmistyypin, jonka edustaja erotilanteessa mussuttaa nimettömästä ahdistuksesta ja tilantarpeesta? Luultavasti pari viikkoa erosta tilantarve näyttää kadonneen, ja tällä ahdistustaan itkeneellä exällä on jo joku uusi kainalossa. Ja kuukauden päästä taas uusi.

Sille näyttää löytyvän tyttö- tai poikaystäväehdokkaita hämmentävän helposti, mutta itse se ajattelee olevansa tuomittu epäonnistumaan suhteissaan, koska kukaan ei näe sitä omana itsenään. Luultavasti sillä on itsellään joku saavuttamaton entinen, jota se kutsuu elämänsä rakkaudeksi, vaikka tietää itsekin että tyydytettynä kaipaus mitätöityisi ja ruoho aidan toisella puolella alkaisi taas vihertää.

Jepujee. Kiva olla läppä naiseksi.

Sydän on lihas

Tämän aallokkoisen pään kanssa on hankala luottaa tuntemuksiinsa ja tietää, milloin toimia intuition mukaan. Kaipaisin muutosta ja irtiottoa, mutten tiedä olisiko se vain pahasta. Kykenisinkö pysymään päätöksessä ja sietämään epävarmuutta. Parasta olisi varmaankin odottaa muuttuuko mieli. Ketuttaa tällainen. Uskon että multa löytyis rohkeutta vaikka mihin, jos vain voisin luottaa tuntemuksiini. Mutta kun en luota. Aina joutuu miettimään, puhuuko nyt minä vai pipipäisyys.

Sikäli mikäli pää edes on pipi, toinen asia mikä ketuttaa. "Onko diagnoosilla väliä?" Joo hiiohoi, kiitti letuista. Mitäpä jos masennun uudestaan? Ei mulla ole kunnon hoitokontakteja. Ilman diagnoosia mulle saatetaan määrätä tavallisia masennuslääkkeitä, joista tähän mennessä olen mennyt vain ylikierroksille. Siinä mielessä olisi väliä. Ja ihan mielelläni matkustelisin ja asuisin siellä sun täällä. Mikäli polkaisen paskaan, uudelle hoitohenkilölle olisi hyvä voida antaa jotain kättä pidempää.

Biisi menee ihan hukkaan tällaisessa känkkis-postauksessa, mutta muhun ainakin vaikuttaa rauhoittavasti. Niin kauan kuin tehdään näin ihanaa musiikkia, maailma ei voi olla täysin surkea paikka.