En harrastanut teininä sellaista känniavautumista mitä useimmat tutut. Vaikka ne arkena esitti mitä, humalassa purkautui ainakin pinnallisella tasolla kaikki perhehuolet, masennukset ja ylipäätään asiat joilla säälipisteitä nyt irtoaa.

Nykyään se tuntuisi vain nololta. Vaikka kaipa ihmiset sellaisista asioista puhuu. En paheksu millään tasolla jos itseäni käytetään olkapäänä, mutta tuntuisi vain jotenkin älyttömän typerältä lähteä vatvomaan omia lapsuusmuistojaan vieraalle. Sen verran tehokkaastihan olen siltoja polttanut että olen hyvin harvakseltaan yhteyksissä niihin pariin ihmiseen joilla jotain pohjatietoja olisi. Eli vieras niitä juttuja joutuisi kuulemaan.

Enkä pääse ikinä irti siitä tunteesta että kuvittelen tai liioittelen. Ettei mulla vain yksinkertaisesti ole oikeutta valittaa. Tämä ikävä kyllä ei mene hirveän hyvin yksiin sen kanssa, että olen jossain määrin traumojeni, salaisuuksieni ja neuroosieni vanki, ja harvinaisen tietoinen siitä, etten tule paranemaan ainakaan niitä yksikseni hellimällä.

Häpeähän se on joka pitää otteessaan ja estää ihmissuhteiden syvenemisen. Olen tässä alkanut tajuta, että reagointitapana se on hirveän syvällä, olen omaksunut tavan kieltää ja valehdella ja säilyttää kulissit jo sellaisena vaahtosammuttimen kokoisena. Avoimuus ei ole mulle luontaista. Viljelen valkoisia valheita ihan koko ajan. Parantelen totuutta huomaamattani.

Tällaiset käytännöt kietoutuu toisiinsa tavalla, jota muutoin toimiva henkilö ei voisi koskaan ymmärtää. Ne on niin tiukassa etten tiedä mistä aloittaa sotkun selvittämistä. Enkä edes tiedä haluanko päästää irti kulisseista. Olen niin innolla keskittynyt rakentamaan kuorta, että pelkään mitä alta paljastuu. Tiedän että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta mitä jos sisus on ontto? Tai muuten vain todella pieni ja keskeneräinen, pärjääkö se yksin?

Olenko muuten säälittävä, muistin juuri että teininä maalasin mustia koteloituneita toukkia. Ja näin unia kaapeista. Lol.