Elokuu kakkonen eli blogikriisi ja ihmissuhdevatvontaa

Mulla on joku ongelma tän blogin suhteen. En osaa kirjottaa tänne sellasista asioista joiden ympärillä elämä nykyisin pyörii. Tän härpäkkeen (wannabe-) pohdiskelevaan luonteeseen ei oikein sovi sellainen arkisten asioiden keskinkertainen fiilistely, josta meikäläisen päivät nykyään koostuu.

Voisin kertoa että olen löytänyt viime aikoina yllättävistä paikoista todella mahtavia kavereita. Voisin kertoa että viihdyn töissä siellä olevien tyyppien takia, mutta muuten olen puutunut siihen kakkaan totaalisesti. Tsemppaan välillä kuitenkin ihan vaan huvikseni. Elokuun aamujen tuoksu saa paskaduunissa homehtumisen tuntumaan vielä hajottavammalta, sillä liitän sen koulujen alkuun, ja opiskelupaikan puute saa mut tuntemaan itseni ajoittain megaluuseriksi. Tai siis tiedostan ettei hommat ole menneet putkeen muidenkaan silmissä.

Mutta ei kouluunpaluun kaipuu johdu pelkästään ulkoisesta paineesta tai siitä että hermoilisin päivät pitkät sosiaalisen statukseni lopahduksesta. Kaipaan ihan tosissaan uuden oppimista ja itseni kehittämistä, sitä silmät avaavaa tunnetta joka tulee kun uusien asioiden pohtimisen johdosta muuttamaan maailmankuvaansa, vaikka vain vähänkin.

Sekin innostaa että olen viimein löytänyt raamit sille mitä haluan tehdä työkseni. Toki itseään sen verran tuntee että on jonkinlainen aavistus omista kyvyistä ja tavoitteista, mutta kauhean pitkään mulla soppaa sekoitti se, etten osannut erottaa mitä haluan itse ja mitä haluaisin haluta muiden mieliksi. Samojen hommien ympärillä olen kuitenkin pyörinyt pääni sisällä jo monta vuotta. Pitää vaan jubailla vielä jonkun ammatinvalintapsykologin tai opinto-ohjaajan kanssa jossain välissä. En tiedä miksi tarvitsen ammattilaisen vahvistamaan omat näkemykseni mutta tarvitsenpa vaan.

Tytön kanssa olen viimein uskaltanut päästää irti muureistani. Vollotan, draamaan ja olen välillä hävettävän lapsellinen, mutta luotan että se kestää mua tällaisena. Ja kun iskee paniikki se osaa olla siinä juuri oikein. Ja mä opettelen ilmoittamaan, milloin kiukuttelen sille siksi, että sen tekemiset tai sanomiset vituttaa, ja milloin siksi, että mua ahdistaa ja yritän saada omaa tilaa. Opettelen myös tunnistamaan ahdistuksen syitä jotta osaisin Tytölle niistä kertoa.

Ja kun sillä on huono päivä, yritän olla olettamatta että syy on välttämättä mun. Annan sen rauhoittua hetken ja sitten kysyn. Jos olen sitä loukannut, yritän pitää malttini ja vastahyökkäyksen sijaan kuunnella, ja mahdollisesti pyrkiä olemaan toistamatta sitä millä Tyttöä loukkasin. Kun molemmat on perheistä, joissa asioista ei mielellään puhuta ja elefantin/virtahevon (no mikä vattu se nyt olikaan) annetaan vaan möllöttää keskellä olkkaria, tunteiden ilmaisussa sanoin on aika paljon opettelemista. Juupajuu. Saakeli ihmissuhteet on työläitä!