Hohoo, oon kyllä yks einstein. Tajusin viimein miksi A:sta ylipääseminen on kestäny niin pirun kauan, ja miksi en edellenkään pysty puhumaan siitä ilman katkeraa äänensävyä.
No tietysti kun sydän särkyy ensimmäisen kerran oikeasti, niin sattuuhan tuo. Ei ole tiennyt miltä se tuntuu. Ja kun pitää olla niin viileetä että, niin sitten ravataan vessassa/suihkussa/pyörävajassa/siivouskaapissa, missä tahansa missä on ovi, puremassa hammasta ettei itku pääse tulemaan, ja hypätään joka viikonloppu eri ihmisen kanssa sänkyyn ja välillä leikitään ihastusta.
Mutta melkein kaikesta pääsee yli kun puhuu. Mitä siis en tehny. Koskaan. Tadaa. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä mihin se loppu. En ole pystynyt kertomaan. Ei mitään suurta draamaa, mutta hirveä häpeä siitä että menee luottamaan ja näyttämään heikon puolensa ja toinen osoittaa kaikin tavoin sen olevan väärin, ja jättää sitten kertomalla kuinka olet liikaa tätä, liian vähän sitä, etkä mitään mitä hän tarvitsisi.
Nyt ne jutut sitten nousee pintaan kun pitäisi taas asettaa itsensä alttiiksi. Eikä Tytön kuulu niistä kuulla. Me ollaan kahdestaan Me, en halua tuoda tähän mitään vanhoja haamuja. Pitänee vaan avautua jollekin.
Tässä taas huomaa sen miksi valinnan tekemisen pakko on parhaita asioita ihmisen elämässä. Miten meistä tulee omia itsejämme (huonoa suomea, tiedän), koska ikinä ei saa kaikkea mitä haluaa. Suojellako egoaan vai tuoretta suhdetta? Ei tarvitse kauaa miettiä. Mun taskuvenus, sydän pakahtuu joka kerta kun se ottaa kädestä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti