Epätoivo

Olenko maininnu että olen ihan loistava säätämään ja ryssimään kaiken mikä vaan on ryssittävissä? Jep. Neitihän odotti sitä lääkäriaikaa kuin kuuta nousevaa eikä jännitykseltä saanu unta kun vasta myöhään aamuyöllä. Aamulla, sillon kun se aika ois ollu, unta sitten riittikin.

Voi vittuperkelesaatana! En ymmärrä itseäni, miten joku voi olla tällainen tampio joka mokaa yksinkertaisimmatkin asiat? Mikä vittu siinä on kun mikään ei onnistu eikä mitään saa hoidettua kunnolla?

Sain puhelimessa reseptin uusittua ja uuden ajan seitsemän viikon päähän, mutta turhat lääkärilaskut ei varsinaisesti helpota tätä rahatilannetta. Ja mitä mä teen jos mieli lähtee laukkaamaan tässä välillä?

Syksyn alussa tuli se pelottava syöksy kahdessa päivässä, mieliala oli heitellyt laidasta laitaan ja rysähti äkkiä ihan kuoppaan. Myöhemmin olo koheni, mutten kokenut helpotusta, pelkäsin vaan että kohta taas tiputaan. Mietin, että järkevintä on lopettaa tämä tähän, nyt kun tunteet ei päätä, nyt kun pystyn hetken ajan ajattelemaan loogisesti. Ennen kuin vajoan taas kituvaksi eläimeksi tai oikeasti sekoan: ennen kuin kuvittelen taas, minä hölmö romantikko, että elämä on elämisen arvoista tällaiselle paskaläjällekin.

Ja entä jos tää lamaannus ei helpota? Miten vitussa mä saan koulut hoidettua? Joka saakelin ilta päätän että huomenna uskaltaudun luennolle, vakuutan itselleni ettei kukaan siellä paheksu vaikka edellisellä viikolla jäi väliin. Ja aamulla hiipii paniikki, mutta mulla ei ole selkärankaa antaa sen vaan tulla ja mennä koululle sitten vaikka hikoilevana ja änkyttävänä, vaan jään vittu sänkyyn koska sietokyky millekään ikäville fiiliksille on nolla.

Viime viikolla en syönyt muuta kun puuroa koska en uskaltautunut kauppaan. Sinne voi mennä suoraan koulusta, kun on pirteä ja hyväntuoksuinen (toimelias opiskelija, ihan kuten muutkin), mutta entäs jos ei alunperinkään ole uskaltautunut liikenteeseen? Tai sitten vasta kun on pimeää, juuri ennen sulkemisaikaa, mutta se on aina epävarmempaa.

Ja kun joissain tilanteissa taas olen niin rento, oma itseni, läsnä ja pystyvä, tyyppi josta pidetään ja joka pitää itsestään. Mutta kun en tunnista mistä se on kiinni. Mikä on se juttu, jolla päivä alkaa hyvin, ja miksei niin voi olla aina? Miksi useimpina päivinä verhot jää kiinni?

Ps. Nyt kaduttaa poltetut sillat. Kun voisi vaan itkeä oikean, hengittävän ystävän olkapäätä vasten, painautua syliin ja kuulla: "Kyllä se helpottaa, huomenna on jo paremmin."

Tsuibaduiba oujeah!

Mulla on tapana muuttaa mieltäni laidasta laitaan aika pirun nopeasti. En jaksa keskittyä yhteen hommaan kovin kauaa, ja suunnitelmat muuttaa muotoaan päivittäin. Olen tuuliviiri.

Lähipiiriin kuuluvat ihmiset ottaa yleensä vähän varauksella mun mieliteot ja "suuret päätökset", mikä on vähintäänkin ymmärrettävää. Ne on oikeastaan yleinen vitsi. Paras kaveri alottaa puhelut yleensä kysymällä "no, mitäs oot suunnitellu?" huvittuneella äänellä, mihin mä vastaan tahallisen liioittelevasti, kaverin tikahtuessa nauruun. "Just joo. Saanko tulla moikkaamaan sua kun oot Namibian pressa?" "Tietty, rakennutan sulle oman siiven."

Mutta oikeasti tärkeät asiat, sellaset jotka kypsyy hiljalleen jossain mielen kätköissä, niistä en puhu ennen kun alan olla tosi varma. Eilen vaihdettiin äidin kanssa puhelimessa kuulumiset, ja äkkiä se tuli vaan jostan: "Tiedätkö mitä? Musta oikeesti tuntuu että oon parantumassa." Nyt se on sitten sanottu.

Niin että vähän mietityttää mitä sille YTHS:n tädille sanon. Ihan mielelläni kävisin muutaman kerran juttelemassa, saamassa varmistusta tälle suunnalle, nimeämässä asiat jotka tähän on johtaneet, sulkemassa ympyrän. Saamassa diagnoosin, selityksen sille miksi olen heittelehtinyt niin rajusti aallonharjalta pohjalle. Mutta en halua lääkkeitä, en nyt kun opettelen taas itkemään ja tuntemaan. Ei mulla kuitenkaan taida olla oikeutta niihin tunteihin, koska ne voi olla pois joltain joka voi oikeasti tosi huonosti. Jaa. En tiedä. Mutta eiköhän se täti päätä.

Enivei, eka talvi seitsemään vuoteen kun voin hengittää. Ei helvetti, ihan tajuttoman jees!

Pappappaa

Uuh, YTHS:n aika lähestyy. Pitäis varmaan opetella nöyrää asennetta sitä varten. Kyllähän sen tajuaa, psykologit on vaan ihmisiä. Ei ne jaksa ymmärtää jotain nokkavaa yli-ikäistä kakaraa, joka aloittaa heti kaikkitietävällä asenteella ulkoaopetellun kuuloisen litanian vaivoistaan. Tottakai ne tyrkyttää Kelan hoitoon mieluummin jotain tyyppiä jota kohtaan tuntevat sympatiaa. Ja toisaalta on pakko myöntää että kyllä mä varmaan pärjäisin ilmankin, "puutarhanhoito ja päiväkirja" -tyylinen parantuminen vaan on vähän epävarmaa.

Itsetunnon kohotessa olen alkanu kiinnostua jossain määrin ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä, mikä on hyvä. Lieveilmiönä tosin mulla alkaa olla taas mielipiteitä ihan kaikesta, lähinnä melkosen turhista asioista. En sitten tiedä olenko ikävämpi tyyppi masentuneena ja itseinhoisena vai pätemisintoisena kyrpäotsana. Ehkä vois pitää ton kakkosvaihtoehdon ja viedä sen joogaan ja kuunteluttaa sillä jotain letkeetä musakkia, että se vähän rentoutuis. Eka vaihtoehto nimittäin lienee vielä ankeampi. Sellanen masentunut itsekeskeisyys on ihan hirveää niin muille kuin ankeilijalle itselleenkin.

Aattelin aloittaa Kissa pöydälle -projektin: moni ihmissuhde on alkanut kusta kun joku ongelma on muuttunut Ongelmaksi. Lisäks mä olen pipipäisyyteeni vedoten oikeuttanut itseltäni tosi mulkkumaista käytöstä jolla olen saletisti satuttanut monia. Pirun turhaa. Aloitan siis semmoisen hyvityskierroksen. AA-tyyliin, ha!