Teksteihin on livahtanu viime aikoina parikin kirjoitusvirhettä, huolestuttavaa!
No mutta enivei, Tyttö löys taas kerran oikeat sanat: "Kyllä mä tiedän ettei faijas tykkää musta, mutta nukunko mä sen kanssa samassa sängyssä? Niin. Eli sillä ei ole väliä. Ja sitäpaitsi sä oot aikuinen. Mieti sitä."
Vois lukea taas de Mellon Havahtumisen ja vielä joskus katkasta tän henkisen napanuoran (vaikken tiedä voiko sitä sanontaa oikeasti käyttää muista kun äidistään).
maanantai 30. elokuuta 2010
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Vanhaa kunnon isä-tytär-problematiikkaa
Ei oikeasti kannattaisi koskea levyihin, jotka pyöri soittimessa 07-08-talvella. Varmempaa tapaa saada itselleen paskaa oloa ei ole. Jännä kyllä miten vahvasti tuo mielleyhteys toimii. Mietin jopa hetken että "olisiko se nyt niin paha jos kävisin nyt puklaamassa ton mustikkapiirakas palan pois". Ihan tuossa äsken mietin. Tällä tavalla hetkittäin huomaa kuinka heiveröinen oma mielenterveys vielä on.
Yhteenmuutto Tytön kanssa on kiristänyt mun ja isäni välejä. Se ei ole suhtautunut koskaan kovin vakavasti meidän suhteeseen, ja kun kerroin muutosta oli kommentti: "Etkö sä ole jo aika vanha leikkimään tuolla tavalla kotia sen kaverisi kanssa?" Ja se ikuinen mussutus siitä, että jos en halua elää "kuten normaalit ihmiset" niin enkö edes voisi valita "kaverin" joka on hyvästä perheestä ja opiskelee. "Seura tekee kaltaisekseen, säkin olet tyhmistynyt ihan silmissä." Kiitti näistä.
Meikäläiselle on ihan omia tuntemuksia kuuntelemalla muodostunut aika hyvä idea sen suhteen, kuinka mun kannattaa elämääni elää. Tähän asti kokemus on osoittanut, että parantumista tapahtuu eniten, kun uskallan luottaa vaistooni ja olla itselleni armollinen. Jos joku asia tuntuu liian pelottavalta tai stressaavalta, annan itselleni luvan lykätä sitä vuodella. Luotan siihen että kypsyn sitten aikanani sellaiseen vastuulliseen aikuisuuteen, jossa pystyn hoitamaan ikävätkin velvollisuudet masentumatta, ottamaan riskejä ja kestämään pettymyksiä.
Mutta mulla on takana vasta yksi talvi jona en ole halunnut tappaa itseäni. Helvetti soikoon yksi talvi! Jos tyyppi on 14-15-vuotiaasta kärsinyt toistuvista masennusjaksoista, syömishäiriöstä, paniikkikohtauksista, lamaannuttavasta ahdistuksesta ja itseinhosta, eikö sillä jumalauta ole oikeutta laittaa parantumisensa edes pariksi vuodeksi kaiken muun edelle? Eikö voisi luottaa että se on aika vitun hyviä tuttuja pipipäisyytensä kanssa ja tietää helvetin hyvin miten sen ei ainakaan kannata toimia mikäli haluaa selvitä hengissä?
"Mä vaan toivoisin että voisit olla vielä samanlainen kun yläasteella." Ai sillon kun siedin koulussa mukisematta huorittelut ja opettajan kädet housunkauluksessa, toin kotiin pelkkiä kymppejä, ja lohdutin äitiä kun se itki kuinka paska mies sillä on ja kuinka se toivoisi ettei olisi koskaan hankkinut lapsia? Ja kun selvitäkseni itseinhostani heräsin joka aamu lenkille, ahmin ja oksensin koulun jälkeen enkä voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin tehnyt sata vatsaa? Sellainenko pitäisi olla että kelpaisi?
Yhteenmuutto Tytön kanssa on kiristänyt mun ja isäni välejä. Se ei ole suhtautunut koskaan kovin vakavasti meidän suhteeseen, ja kun kerroin muutosta oli kommentti: "Etkö sä ole jo aika vanha leikkimään tuolla tavalla kotia sen kaverisi kanssa?" Ja se ikuinen mussutus siitä, että jos en halua elää "kuten normaalit ihmiset" niin enkö edes voisi valita "kaverin" joka on hyvästä perheestä ja opiskelee. "Seura tekee kaltaisekseen, säkin olet tyhmistynyt ihan silmissä." Kiitti näistä.
Meikäläiselle on ihan omia tuntemuksia kuuntelemalla muodostunut aika hyvä idea sen suhteen, kuinka mun kannattaa elämääni elää. Tähän asti kokemus on osoittanut, että parantumista tapahtuu eniten, kun uskallan luottaa vaistooni ja olla itselleni armollinen. Jos joku asia tuntuu liian pelottavalta tai stressaavalta, annan itselleni luvan lykätä sitä vuodella. Luotan siihen että kypsyn sitten aikanani sellaiseen vastuulliseen aikuisuuteen, jossa pystyn hoitamaan ikävätkin velvollisuudet masentumatta, ottamaan riskejä ja kestämään pettymyksiä.
Mutta mulla on takana vasta yksi talvi jona en ole halunnut tappaa itseäni. Helvetti soikoon yksi talvi! Jos tyyppi on 14-15-vuotiaasta kärsinyt toistuvista masennusjaksoista, syömishäiriöstä, paniikkikohtauksista, lamaannuttavasta ahdistuksesta ja itseinhosta, eikö sillä jumalauta ole oikeutta laittaa parantumisensa edes pariksi vuodeksi kaiken muun edelle? Eikö voisi luottaa että se on aika vitun hyviä tuttuja pipipäisyytensä kanssa ja tietää helvetin hyvin miten sen ei ainakaan kannata toimia mikäli haluaa selvitä hengissä?
"Mä vaan toivoisin että voisit olla vielä samanlainen kun yläasteella." Ai sillon kun siedin koulussa mukisematta huorittelut ja opettajan kädet housunkauluksessa, toin kotiin pelkkiä kymppejä, ja lohdutin äitiä kun se itki kuinka paska mies sillä on ja kuinka se toivoisi ettei olisi koskaan hankkinut lapsia? Ja kun selvitäkseni itseinhostani heräsin joka aamu lenkille, ahmin ja oksensin koulun jälkeen enkä voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin tehnyt sata vatsaa? Sellainenko pitäisi olla että kelpaisi?
Aikuinenkin on usein myös lapsi
Tapasin kerran pankkiirin pojan, joka punkkupullon jälkeen ryhtyi kyynelet silmäkulmissaan valittamaan, kuinka isä ei ymmärrä ettei poikaa kiinnosta raha, ainoastaan hetkessä eläminen ja luova työ. Ellei pojalla olisi ollut ikää sen kolmekymmentä vuotta ja laajentunut ego, olisin tuntenut huvittuneisuuden sijasta sääliä.
Vaikka kyllähän minä ymmärrän. Pojan isälle tärkeintä tuskin kuitenkaan oli raha vaan pikemminkin asema. Hän oli omalla työllään noussut luokkaportaita ja vakiinnuttanut paikkansa, eikä nähnyt mitään järkeä siinä, että poika halusi kieriä kitara kourassaan portaita alas.
Mä en voi sietää elitismiä. Olen hirveän ennakkoluuloinen ikäisiäni hipstereitä kohtaan. Se, ettei jengi näe kulutusvalintojen tai mielipiteiden näennäisen oikeellisuuden olevan ainoastaan sosiaalisesti rakentunutta ja vähintäänkin mielivaltaista, herättää mussa ajoittain suunnatonta vitutusta. Noh, mähän voin valita seurani. Voin kysyä suoraan ärsyttävältä tyypiltä, että oletko miettinyt kuinka pinnallista sun on kuvitella tietäväs muista ihmisistä yhtikäs mitään sen perusteella, kuinka ne esim. pukeutuu?
Mutta sukuaan ei voi valita. Kun joukkoon kuulumisen ja sitä kautta hyväksynnän mittareita ei ole kuin yksi, akateeminen koulutus, ja siitä ei jousteta. Ei siinä sinänsä mitään, mun suunnitelmat menee tältä osin yksiin perheen toivomusten kanssa, mutta toivoisin ettei sillä olis väliä. Että mä riittäisin omana itsenäni. Ja että Tyttö hyväksyttäis vaikkei se ole kouluja käynyt. Että tärkeintä olisi se, että mulla on ihminen jota rakastan ja joka rakastaa mua takaisin, johon voin turvata kun maailma tuntuu synkältä ja joka tekee mut onnelliseksi.
A:han oli jees. Ei sillä väliä, että se oli takakireä kuin mikä ja veti lopulta mun itsetunnon pakkasen puolelle. Kunhan oli yliopistossa.
Noloa valittaa tällaisesta, tunnen itseni todella lapselliseksi. Mutta kun tällä hetkellä tällä kaikella on väliä. Mä olen ollut ja tulen aina olemaan isin tyttö. Haluaisin vaan että sille tärkeintä olis mun onnellisuus eikä se, mitä joku ulkopuolinen muka ajattelee hänestä sen perusteella että hänen tyttärensä seurustelee naisen kanssa ja maksaa vuokransa tekemällä paskaduunia. Lakkaako ihminen ikinä hakemasta vanhempiensa hyväksyntää?
Vaikka kyllähän minä ymmärrän. Pojan isälle tärkeintä tuskin kuitenkaan oli raha vaan pikemminkin asema. Hän oli omalla työllään noussut luokkaportaita ja vakiinnuttanut paikkansa, eikä nähnyt mitään järkeä siinä, että poika halusi kieriä kitara kourassaan portaita alas.
Mä en voi sietää elitismiä. Olen hirveän ennakkoluuloinen ikäisiäni hipstereitä kohtaan. Se, ettei jengi näe kulutusvalintojen tai mielipiteiden näennäisen oikeellisuuden olevan ainoastaan sosiaalisesti rakentunutta ja vähintäänkin mielivaltaista, herättää mussa ajoittain suunnatonta vitutusta. Noh, mähän voin valita seurani. Voin kysyä suoraan ärsyttävältä tyypiltä, että oletko miettinyt kuinka pinnallista sun on kuvitella tietäväs muista ihmisistä yhtikäs mitään sen perusteella, kuinka ne esim. pukeutuu?
Mutta sukuaan ei voi valita. Kun joukkoon kuulumisen ja sitä kautta hyväksynnän mittareita ei ole kuin yksi, akateeminen koulutus, ja siitä ei jousteta. Ei siinä sinänsä mitään, mun suunnitelmat menee tältä osin yksiin perheen toivomusten kanssa, mutta toivoisin ettei sillä olis väliä. Että mä riittäisin omana itsenäni. Ja että Tyttö hyväksyttäis vaikkei se ole kouluja käynyt. Että tärkeintä olisi se, että mulla on ihminen jota rakastan ja joka rakastaa mua takaisin, johon voin turvata kun maailma tuntuu synkältä ja joka tekee mut onnelliseksi.
A:han oli jees. Ei sillä väliä, että se oli takakireä kuin mikä ja veti lopulta mun itsetunnon pakkasen puolelle. Kunhan oli yliopistossa.
Noloa valittaa tällaisesta, tunnen itseni todella lapselliseksi. Mutta kun tällä hetkellä tällä kaikella on väliä. Mä olen ollut ja tulen aina olemaan isin tyttö. Haluaisin vaan että sille tärkeintä olis mun onnellisuus eikä se, mitä joku ulkopuolinen muka ajattelee hänestä sen perusteella että hänen tyttärensä seurustelee naisen kanssa ja maksaa vuokransa tekemällä paskaduunia. Lakkaako ihminen ikinä hakemasta vanhempiensa hyväksyntää?
lauantai 21. elokuuta 2010
Arvot ja semmoset
No eihän se hiljentyny. Tuli vaan mieleen asia jota olen tässä pohtinu, elikkä notta miten tuo sovinnaisuus määritellään. Niin miten? Arvotuputus on tietysti sitä, mutta eikö tyypin omien elämäntapavalintojen sovinnaisuus riipu kuitenkin niiden valintojen syistä enemmän kuin valinnoista itsestään?
En haluais ajatella olevani "Päivi Räsäsen ateistihomppeliversio" (kiitos M näistä), mutta mitä jos olen? Tiedän kyllä että mulla on hyvät perusteet tavoitella itselleni tietynlaista elämää. Tasainen arki jelppii mun mielenterveyttä, voin henkisesti paljon paremmin kun nukun tarpeeks, ryyppään harvoin ja herään aamuisin aina samaan aikaan enkä jätä velvollisuuksia roikkumaan. Tunnen turvallisuutta hengaillessani pitkään tuntemieni ihmisten kanssa kotoisissa tunnelmissa eli vaikka laittaen jonkun luona sapuskaa.
Tykkään sisustaa koska se tuo mulle visuaalista mielihyvää ja kontrollintunnetta, siis että saan tehdä kodistani turvapaikan. Haluan perheen koska olen luonteva muksujen kanssa ja mulla on vahva äidinvaisto. Mulla ei ole viettiä minkään amishommeleiden suuntaan niin paljon että jaksaisin faijan pettynyttä mussutasta koska "tekisin sitä mitä rakastan". Ja mitä näitä nyt on.
Kuitenkaan mulla ei taida olla perusteita ruveta ojentamaan muita. Tyttö jaksaa todistella ettei se ole huono puoli, että on vain hyvä kun olen tietyllä tapaa jämpti ja yritän auttaa muita aina mahdollisimman konkreettisesti. Mutta tiedän kyllä ettei ihmiset aina ole pyytäneet apua tai olisi edes tarvinneet sitä, ettei ongelmaa ole ollut muualla kuin mun päässäni, ettei toisten valinnat ole olleet todellisuudessa vääriä tai oikeita, ne on olleet vain ristiriidassa mun arvojeni kanssa.
Jotain ahdistusta mä tunnen toisten huolia kuunnellessani silloin kun en voi olla konkreettisesti avuksi. Eli tarjotessani loistavia neuvojani tai hakemalla kavereiden puolesta niille töitä en varsinaisesti auta niitä vaan itseäni, sivuutan toisen ahdistuksen ja tarpeen puhua koska hiljaa kuunteleminen ja myötäeläminen on mulle itselleni vaikeaa.
Oikeastaan mietin tässä että mihin asti henkilöllä on oikeus yleistää omia sisäisiä oikean ja väärän rajojaan, kuinka paljon pitäisi yrittää ymmärtää ja koinka paljon hyväksyä. Onko väärin olla välillä moralisoiva tiukkapipo? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta sallin itselleni oman turvallisuudentunteeni nimissä? Onko rajaamalla luotu turvallisuudentunne kestämätöntä? Täytyykö itseään olla koko ajan haastamassa, onko väärin olla tavis?
Mun oma asianihan se on, itse mä valintojeni kanssa elän. Pohdinpahan vaan.
En haluais ajatella olevani "Päivi Räsäsen ateistihomppeliversio" (kiitos M näistä), mutta mitä jos olen? Tiedän kyllä että mulla on hyvät perusteet tavoitella itselleni tietynlaista elämää. Tasainen arki jelppii mun mielenterveyttä, voin henkisesti paljon paremmin kun nukun tarpeeks, ryyppään harvoin ja herään aamuisin aina samaan aikaan enkä jätä velvollisuuksia roikkumaan. Tunnen turvallisuutta hengaillessani pitkään tuntemieni ihmisten kanssa kotoisissa tunnelmissa eli vaikka laittaen jonkun luona sapuskaa.
Tykkään sisustaa koska se tuo mulle visuaalista mielihyvää ja kontrollintunnetta, siis että saan tehdä kodistani turvapaikan. Haluan perheen koska olen luonteva muksujen kanssa ja mulla on vahva äidinvaisto. Mulla ei ole viettiä minkään amishommeleiden suuntaan niin paljon että jaksaisin faijan pettynyttä mussutasta koska "tekisin sitä mitä rakastan". Ja mitä näitä nyt on.
Kuitenkaan mulla ei taida olla perusteita ruveta ojentamaan muita. Tyttö jaksaa todistella ettei se ole huono puoli, että on vain hyvä kun olen tietyllä tapaa jämpti ja yritän auttaa muita aina mahdollisimman konkreettisesti. Mutta tiedän kyllä ettei ihmiset aina ole pyytäneet apua tai olisi edes tarvinneet sitä, ettei ongelmaa ole ollut muualla kuin mun päässäni, ettei toisten valinnat ole olleet todellisuudessa vääriä tai oikeita, ne on olleet vain ristiriidassa mun arvojeni kanssa.
Jotain ahdistusta mä tunnen toisten huolia kuunnellessani silloin kun en voi olla konkreettisesti avuksi. Eli tarjotessani loistavia neuvojani tai hakemalla kavereiden puolesta niille töitä en varsinaisesti auta niitä vaan itseäni, sivuutan toisen ahdistuksen ja tarpeen puhua koska hiljaa kuunteleminen ja myötäeläminen on mulle itselleni vaikeaa.
Oikeastaan mietin tässä että mihin asti henkilöllä on oikeus yleistää omia sisäisiä oikean ja väärän rajojaan, kuinka paljon pitäisi yrittää ymmärtää ja koinka paljon hyväksyä. Onko väärin olla välillä moralisoiva tiukkapipo? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta sallin itselleni oman turvallisuudentunteeni nimissä? Onko rajaamalla luotu turvallisuudentunne kestämätöntä? Täytyykö itseään olla koko ajan haastamassa, onko väärin olla tavis?
Mun oma asianihan se on, itse mä valintojeni kanssa elän. Pohdinpahan vaan.
Elokuu kakkonen eli blogikriisi ja ihmissuhdevatvontaa
Mulla on joku ongelma tän blogin suhteen. En osaa kirjottaa tänne sellasista asioista joiden ympärillä elämä nykyisin pyörii. Tän härpäkkeen (wannabe-) pohdiskelevaan luonteeseen ei oikein sovi sellainen arkisten asioiden keskinkertainen fiilistely, josta meikäläisen päivät nykyään koostuu.
Voisin kertoa että olen löytänyt viime aikoina yllättävistä paikoista todella mahtavia kavereita. Voisin kertoa että viihdyn töissä siellä olevien tyyppien takia, mutta muuten olen puutunut siihen kakkaan totaalisesti. Tsemppaan välillä kuitenkin ihan vaan huvikseni. Elokuun aamujen tuoksu saa paskaduunissa homehtumisen tuntumaan vielä hajottavammalta, sillä liitän sen koulujen alkuun, ja opiskelupaikan puute saa mut tuntemaan itseni ajoittain megaluuseriksi. Tai siis tiedostan ettei hommat ole menneet putkeen muidenkaan silmissä.
Mutta ei kouluunpaluun kaipuu johdu pelkästään ulkoisesta paineesta tai siitä että hermoilisin päivät pitkät sosiaalisen statukseni lopahduksesta. Kaipaan ihan tosissaan uuden oppimista ja itseni kehittämistä, sitä silmät avaavaa tunnetta joka tulee kun uusien asioiden pohtimisen johdosta muuttamaan maailmankuvaansa, vaikka vain vähänkin.
Sekin innostaa että olen viimein löytänyt raamit sille mitä haluan tehdä työkseni. Toki itseään sen verran tuntee että on jonkinlainen aavistus omista kyvyistä ja tavoitteista, mutta kauhean pitkään mulla soppaa sekoitti se, etten osannut erottaa mitä haluan itse ja mitä haluaisin haluta muiden mieliksi. Samojen hommien ympärillä olen kuitenkin pyörinyt pääni sisällä jo monta vuotta. Pitää vaan jubailla vielä jonkun ammatinvalintapsykologin tai opinto-ohjaajan kanssa jossain välissä. En tiedä miksi tarvitsen ammattilaisen vahvistamaan omat näkemykseni mutta tarvitsenpa vaan.
Tytön kanssa olen viimein uskaltanut päästää irti muureistani. Vollotan, draamaan ja olen välillä hävettävän lapsellinen, mutta luotan että se kestää mua tällaisena. Ja kun iskee paniikki se osaa olla siinä juuri oikein. Ja mä opettelen ilmoittamaan, milloin kiukuttelen sille siksi, että sen tekemiset tai sanomiset vituttaa, ja milloin siksi, että mua ahdistaa ja yritän saada omaa tilaa. Opettelen myös tunnistamaan ahdistuksen syitä jotta osaisin Tytölle niistä kertoa.
Ja kun sillä on huono päivä, yritän olla olettamatta että syy on välttämättä mun. Annan sen rauhoittua hetken ja sitten kysyn. Jos olen sitä loukannut, yritän pitää malttini ja vastahyökkäyksen sijaan kuunnella, ja mahdollisesti pyrkiä olemaan toistamatta sitä millä Tyttöä loukkasin. Kun molemmat on perheistä, joissa asioista ei mielellään puhuta ja elefantin/virtahevon (no mikä vattu se nyt olikaan) annetaan vaan möllöttää keskellä olkkaria, tunteiden ilmaisussa sanoin on aika paljon opettelemista. Juupajuu. Saakeli ihmissuhteet on työläitä!
Voisin kertoa että olen löytänyt viime aikoina yllättävistä paikoista todella mahtavia kavereita. Voisin kertoa että viihdyn töissä siellä olevien tyyppien takia, mutta muuten olen puutunut siihen kakkaan totaalisesti. Tsemppaan välillä kuitenkin ihan vaan huvikseni. Elokuun aamujen tuoksu saa paskaduunissa homehtumisen tuntumaan vielä hajottavammalta, sillä liitän sen koulujen alkuun, ja opiskelupaikan puute saa mut tuntemaan itseni ajoittain megaluuseriksi. Tai siis tiedostan ettei hommat ole menneet putkeen muidenkaan silmissä.
Mutta ei kouluunpaluun kaipuu johdu pelkästään ulkoisesta paineesta tai siitä että hermoilisin päivät pitkät sosiaalisen statukseni lopahduksesta. Kaipaan ihan tosissaan uuden oppimista ja itseni kehittämistä, sitä silmät avaavaa tunnetta joka tulee kun uusien asioiden pohtimisen johdosta muuttamaan maailmankuvaansa, vaikka vain vähänkin.
Sekin innostaa että olen viimein löytänyt raamit sille mitä haluan tehdä työkseni. Toki itseään sen verran tuntee että on jonkinlainen aavistus omista kyvyistä ja tavoitteista, mutta kauhean pitkään mulla soppaa sekoitti se, etten osannut erottaa mitä haluan itse ja mitä haluaisin haluta muiden mieliksi. Samojen hommien ympärillä olen kuitenkin pyörinyt pääni sisällä jo monta vuotta. Pitää vaan jubailla vielä jonkun ammatinvalintapsykologin tai opinto-ohjaajan kanssa jossain välissä. En tiedä miksi tarvitsen ammattilaisen vahvistamaan omat näkemykseni mutta tarvitsenpa vaan.
Tytön kanssa olen viimein uskaltanut päästää irti muureistani. Vollotan, draamaan ja olen välillä hävettävän lapsellinen, mutta luotan että se kestää mua tällaisena. Ja kun iskee paniikki se osaa olla siinä juuri oikein. Ja mä opettelen ilmoittamaan, milloin kiukuttelen sille siksi, että sen tekemiset tai sanomiset vituttaa, ja milloin siksi, että mua ahdistaa ja yritän saada omaa tilaa. Opettelen myös tunnistamaan ahdistuksen syitä jotta osaisin Tytölle niistä kertoa.
Ja kun sillä on huono päivä, yritän olla olettamatta että syy on välttämättä mun. Annan sen rauhoittua hetken ja sitten kysyn. Jos olen sitä loukannut, yritän pitää malttini ja vastahyökkäyksen sijaan kuunnella, ja mahdollisesti pyrkiä olemaan toistamatta sitä millä Tyttöä loukkasin. Kun molemmat on perheistä, joissa asioista ei mielellään puhuta ja elefantin/virtahevon (no mikä vattu se nyt olikaan) annetaan vaan möllöttää keskellä olkkaria, tunteiden ilmaisussa sanoin on aika paljon opettelemista. Juupajuu. Saakeli ihmissuhteet on työläitä!
maanantai 2. elokuuta 2010
Elokuu
En osaa kirjoittaa tänne kun ei ole valitettavaa.
Sen voin myöntää että rimpuilen itselleni epätyypillisen ikäkriisin kourissa, tunnen häpeää siitä etten ole saavuttanut mitään näkyvää. Ei ole kandinpapereita esiteltäviksi kun en ole pysynyt samassa aineessa kahtakaan vuotta, mutta olen liian kermaperse nöyrtyäkseni ja mennäkseni amikseen.
No tämä on nyt tällaista. Kelpaan itselleni ja Tytölle ja kavereille, mutta kissanristiäisissä kirpaisee nämä iänikuiset "mitäs sinä nykyään opiskelet? Mikset hankkisi vaan ammattia kun ei tuo yliopisto näytä maistuvan? Milloinkas aiot hankkia miehen?" -tyyliset kysymykset, joihin ei ole oikeaa vastausta. Tjaa. No samapa tuo.
Jahkailu muuten loppui, kohta leikitään Tytön kanssa kotia ihan virallisesti samassa osoitteessa. Rakastan niin paljon ettei sanat riitä.
Sen voin myöntää että rimpuilen itselleni epätyypillisen ikäkriisin kourissa, tunnen häpeää siitä etten ole saavuttanut mitään näkyvää. Ei ole kandinpapereita esiteltäviksi kun en ole pysynyt samassa aineessa kahtakaan vuotta, mutta olen liian kermaperse nöyrtyäkseni ja mennäkseni amikseen.
No tämä on nyt tällaista. Kelpaan itselleni ja Tytölle ja kavereille, mutta kissanristiäisissä kirpaisee nämä iänikuiset "mitäs sinä nykyään opiskelet? Mikset hankkisi vaan ammattia kun ei tuo yliopisto näytä maistuvan? Milloinkas aiot hankkia miehen?" -tyyliset kysymykset, joihin ei ole oikeaa vastausta. Tjaa. No samapa tuo.
Jahkailu muuten loppui, kohta leikitään Tytön kanssa kotia ihan virallisesti samassa osoitteessa. Rakastan niin paljon ettei sanat riitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
