otsikko

Nyt on meneillään kielellisesti ja aivotoiminnallisesti köyhä kausi, koettakaa kestää!

Elän taas tulevassa. Tämä hetki, tämä päivä, joulu, lomasuunnitelmat, mitä pitäisi tehdä tunnin päästä, joo laalalaalaa. Eipä kiinnosta. Tiedän että pitäisi opetella elämään hetkessä mutta suunnittelu ja pilvilinnojen kehittely on vaan niin paljon kivempaa. Jos tuntisin jonkun joka on oppinut muuttamaan ajatteluaan tuohon suuntaan, pyytäisin mahdollisimman tarkan kuvauksen siitä, miten se tapahtui.

Tämä ei ole hyvä tapa elää ja ajatella, paeta aina ongelmia ja tylsyyttä unelmointiin ja antaa nykyhetken kusta koko ajan pahemmin. Asetelma on vinksahtanut. Ei tulevaa voi hallita, mutta siihen mitä tekee tänään ja huomenna voikin jo vaikuttaa paljon enemmän. Miksi se sitten tuntuu niin vaikealta? Mistä tarve paeta ylipäätään kumpuaa?

Jotkut selviävät lasisen lapsuuden, sydänsurut ja erinäiset elämän kolhut sisulla ja elämänhalulla, toiset kaatuvat turvalleen ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa. Mä itse olen hyvä esimerkki ihmisestä, jolla olisi puitteet vaikka mihin (tarkoitan aineellisesti ja terveyden puolesta, nyt kun masennus on hellittämässä), mutta jokainen ongelma paisuu pään sisässä niin isoksi, ettei auta kuin a) mennä nukkumaan b) vetää perseet c) laittaa musiikkia taustalle ja tuhlata pari tuntia hc-unelmointiin.

En tarkoita tätä mitenkään itsesäälisesti, uskon että homma alkaa toimimaan parin vuoden sisään jo paljon paremmin, mutta pitäisi vain keksiä mistä narusta vetää. Missä on syy? Mistä ahdistuminen ja pakoiluntarve johtuu? Se on tapa reagoida, mutta ei ainakaan mulle mitenkään synnynnäinen, "oikeassa hädässä" en mene oikeastaan koskaan paniikkiin ja nuorempana jopa nautin paineesta.

Blääh. Vituttaa olla tämmönen. Mutta plussana, ne tulevaisuudensuunnitelmat sitten onkin aika mainioita. Musta tulee Miss Soijapapu ja silleen. (No eipäs vaan, juksasin! (Joo sori.))

Orava vailla pyörää

Sinkkuna olo ei tee mulle hyvää. Tarttisin jonkun tohon viereen jäkättämään että "lopeta haihattelu!", "valvottu yö ei ole mikään syy lintsata luennolta!" ja "ne pyykit ei peseydy itestään!". Ymmärrän tohvelisankareita niin hyvin, ja ylipäätään ihmisiä jotka hakee deittimarkkinoilta kakkosäitiä/-isää. Onhan se sairasta, juu, mutta silti.

Vittumainen piirre tää vastuunpakoilu. Kun se ei edes ole kiinni vastuun määrästä. Pitäis päästä taas sellanen pieni jatkuva kiire päälle. Kun vauhti on sopiva, stressiin vaan tottuu ja huomaamattaan ehtii hoitaa miljoona eri asiaa vaikka tuntuu ettei 24 tuntia riitä mihinkään. Tällasessa yleisessä lööbailussa taas jokanen essee ja tentti aiheuttaa kauhean stressipiikin. Ja kun on liikaa aikaa, niille vähille hommille pitää tehää hirveen tarkkoja suunnitelmia. Eikä ne koskaan pidä ja sithän vasta harmittaa.

En ylipäätään tajua mistä ja milloin olen oppinut tällaisen projekti-ajattelun. Mikään homma ei ole liian vähäpätöinen tai massiivinen, eikä mikään ajanjakso liian lyhyt tai pitkä, ettei sille voisi tehdä pilkuntarkkaa suunnitelmaa. Ihan kun täysi kalenteri vastais oikeaa elämää.

Naurettavaa. Ja niin vitun tätä päivää. Olen uusavuttomuuden malliesimerkki.