Jännärit housuissa

On todella ikävää joutua hyväksymään itsensä vikoineen päivineen. Joutua hyväksymään se, että vaikka esittäisi vahvaa, ei muutu sisältä sellaiseksi. Vaikka haluaisi olla sitä ja tätä ja tuota, ei lopulta tule koskaan olemaan enempää tai vähempää kuin oma itsensä.

Mun on jotenkin vaikeaa nähdä omat avautumiseni mitenkään neutraalissa valossa. Jos vaikka myönnän sivulauseessa että joo, en pysty käymään Hulluilla Päivillä koska pelkään pyörtyväni, kadun jälkikäteen monta viikkoa, sillä koen vaivanneeni toista ihmistä enemmän kuin mihin olisin oikeutettu ja toisaalta aiheuttaneeni särön julkisivuuni. Jos erehdyn itkemään jonkun seurassa, saatan katkaista välit silkasta häpeästä.

Tajusin tänään sosiaalisten tilanteiden suhteettoman jännäämisen alkaneen jo lapsena. Saatoin oksentaa ennen kaverin synttäreitä tai luokkaretkeä, koska pelkäsin niin paljon itseni nolaamista ettei vatsa kestänyt. No eipä siinä sen kummempaa. Se on ominaisuus. Satun olemaan jännittäjä. Ongelma on siinä, että jo mukulana huomasin saavani kavereita peittämällä epävarmuuden haistattelun ja vitsin vääntämisen alle, ja rooli on pinttynyt niin syvälle etten millään haluaisi näyttää mitä sen alla on.

Ja edelleen ennen juhlia oksettaa. Joko sitä vetää kunnon pohjat ja varautuu häpeään seuraavana päivänä, tai keksii tekosyyn ja jää pois. Ikävä kyllä ihmiset ei tule ajatelleeksi että porukan rennoin seuranainen pelkää kuollakseen pienintäkään arvostelua ja jää siksi taas kerran lauantai-iltana kotiin. Ihmiset luulee että seuranaisella on uudet kaverit ja kuviot, että se pitää itseään liian hyvänä vanhoihin piireihin, että se jättää tulematta paikalle pelkkää välinpitämättömyyttään.

Väärinkäsitystä ei korjata muuten kuin kertomalla rehellisesti mistä kiikastaa. Ja sehän ottaa luonnolle. Siinä pallo siirtyy toiselle osapuolelle. Jos vanha kaveri alkaa sääliä, en mahda sille mitään. Jos en ole porukalle enää vaan "se lesbo" vaan "se paniikkihäiriöinen, masentunut, sosiaalisia tilanteita kammoava lesbo", en mahda sillekään mitään. En voi päättää toisten puolesta, miten ne mut määrittelee.

Tähän mennessä avoimuuspolitiikka on aiheuttanut kahdenlaisia reaktioita. Jotkut vaivaantuu. Siis todella vaivaantuu. Samat ihmiset yleensä puhuu eteenpäin. Toiset ei ylläty lainkaan. "Tollanen huumorintaju ei pääse kehittymään, jos elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista."

Eipä tässä kummempaa asiaa ollutkaan. Kiukuttaa ettei voi parantua kerralla ja että tulee takapakkia. Oasista.

Ultra bra

En kehtaa kirjoittaa kun menee huonosti, enkä keksi sanottavaa kun menee hyvin. Voin kyllä kertoa että jännältä tämä tuntuu kun ei masenna eikä kummemmin ahdista. Ei mitään ihmeellistä euforiaa, elämä vaan on hallinnassa. Pari hoidettavaa asiaa hiukan jännittää mutta kokonaisuus rullaa. Voi hengittää.

Toisaalta näkee selvemmin omat huonot puolensa, mutta ei tunne olevansa niiden takia epäonnistunut ihmisenä, ja voi päättää mitä haluaa lähteä korjaamaan ja minkä vain antaa olla. Ajoittain tuntuu että maailma kaatuu niskaan mutta tunne ei jää päälle. En muista milloin viimeksi en olisi noussut aamulla sängystä tai ollut vuorokautta pidempään käymättä suihkussa. En ole tarvinnut lääkkeitä, en ole saanut paniikkikohtausta. Mikäli saisin, lähipiiri tietäisi nykyään mistä on kyse. Olen jutellut vanhojen kavereiden kanssa, selittänyt miksi olen ollut niin hankala viime vuodet ja pahoitellut. Kaikki ovat olleet ymmärtäväisiä.

Viihdyn töissä, olen innoissani opiskelusta, tunnen itseluottamusta siinä että tulen pärjäämään työelämässä ja olen löytänyt taas kunnianhimoa uran suhteen. Olen palannut vanhojen harrastusten pariin. Normaalia arkea, ihan hemmetin ihanaa.

Toisaalta

Kuukaus-pari sitten iski turvaton olo blogin suhteen. Siis että kuinka anonyymiä tämä muka on. Saletisti joku tuttu on lukenut. Mahdollisesti Tyttö lukee. Onko järkeä kirjoittaa jos vähintään siistii tai täysin valehtelee? Olis aika makoista draamaa tarjolla mutta enpä uskalla kirjoittaa.

No mutta voin kertoa että tässä yhtenä päivänä iski hirveä ikävä lukiokavereita. Mun on loppujen lopuks aika hankala löytää yhteistä ihmisten kanssa, joiden mielestä Britney on oikeasti hyvää musiikkia, kivaa ei voi pitää ilman viinaa, raha ratkaisee ja kaikki muu kuin puheet siitä, kuka pani ketä viime viikonloppuna, on tärkeilevää paskanjauhantaa. Toi nyt oli yleistystä, nykyiset kaverit on ihania, mutta mä vaan kaipaan punkun lipittämistä jossain kommuunissa ja Isoja Keskusteluja. Sniif.

Muuten noin elämä menee hyvin. Ongelmat on ulkoisia, tilanteisiin liittyviä, ei päänsisäisiä. Masennus ei ole palannut. Palaan rutiineihin ja otan vastuuta lisää vähän kerrallaan, ja ahdistus on pysynyt aika hyvin hallinnassa. Olen jättänyt valehtelua ja kiertelyä yhä vähemmälle, ja se tekee musta rennomman. Eikä kukaan varsinaisesti ylläty, lähinnä ihmettelevät miksen ole luottanut. Miksi just mun pitäis olla aina hauska ja vahva kun kukaan muukaan ei siihen pysty? Enkä kyllä tajua sitä itsekään.