Ihmissuhdekakasta

Katsoin tänään ikkunasta ulos, ja tajusin etten enää ole masentunut. Että olen ok, ihan onnellinen, joihinkin asioihin tyytyväinen ja joihinkin taas en, mutta kaikkinensa tällä hetkellä terve. Hankala on tämän tarkasti diagnosoimattoman epätavallista muotoa olevan päätaudin kanssa sitten tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta tällä hetkellä olen kunnossa.

Tapsan kommenttiin liittyen, tässä on ollut ongelmia, epäluottamusta, väärinymmärryksiä ja riitelyä. Allekirjoittanut on ihmissuhteissaan usein jokseenkin ehdoton ja itsekäs, eikä aina ymmärrä että toisen voi vain antaa olla erilainen, omat tavat tehdä asiat ei ole ainoita oikeita, kaikki ei muutenkaan mene aina oman mielen mukaan, toisen ongelmia ei saa pyyhittyä pois vaikka kuinka haluaisi ja että hyökkäys ei ole paras puolustus.

Tai siis, sen jälkeen kun olin teini ja mun ensirakkauden/teini-ihastuksen kohde sai pataan himassaan ja tunsin ihan fyysistä kipua koska olin niin vihainen ja surullinen sen puolesta ja muutenkin riuduin siinä yksipuolisessa palvonnassani, ja lopulta meidän välit meni tosi huonoiksi, en ole päästänyt ihmisiä lähelle enkä antanut itseni välittää liikaa.

Se on ihan selkeästi lapsuudesta jäänyt trauman tapainen, jouduin kantamaan silloin niin paljon huolta ja vastuuta liian isoista asioista, että olen myöhemmin vältellyt sitä kaikin voimin. Ja nyt se sattuu. Tyttö on niin tärkeä, jos tapaisitte sen ymmärtäisitte miksi, se on niin täydellisen hyvä, kiltti, epäitsekäs ja antelias ihminen etten tunne ketään samanlaista. Ja miten se kärsii. Sitä on hirveää katsoa vierestä. Toinen ansaitsisi vain parasta mutta on kokenut elämässään niin paljon paskaa ettei siitä ikinä vain voi tulla ehjää.

Sitä tuntee itsensä avuttomaksi. Ja kun paskasta suuri osa on samaa kuin itsellä, asioita nousee pintaan. Enkä mä osaa reagoida oikein, vaan puran kyvyttömyyteni käsitellä omaa ja toisen tuskaa kusipäiseen käytökseen, välttelen ja vittuilen, häivyn baariin kertomatta kenen kanssa ja jätän toisen kotiin itkemään. Seuraavana päivänä tuon kukkia ja pyytelen anteeksi.

Kyllä me keskustellaan, kyllä kumpikin tietää ettei toinen aidosti halua loukata. Tällaista tämä vaan on. Vaikeaa ja isoa. Kuitenkin on ihanaa olla suhteessa ihmisen kanssa, jota ei voisi ikinä kuvitella pelkkänä kaverina. Se veto on vaan jotain uskomatonta. Tunnen että me vaan täydennetään toisiamme, kaikki tulee hirveän luonnostaan. Mutta ajattelenhan mä eroa aina vähän väliä. Pelkään oman hauraan mielenterveyteni puolesta, pelkään että noin epävakaan ihmisen kanssa seurustelu ei tee mulle hyvää. Haluaisin välillä lomaa draamasta.

Mutta elämä on oikeasti ihanaa. Tunteminen on ihanaa. Vielä loppuun törkysen hyvää musiikkia!