Nyt on meneillään kielellisesti ja aivotoiminnallisesti köyhä kausi, koettakaa kestää!
Elän taas tulevassa. Tämä hetki, tämä päivä, joulu, lomasuunnitelmat, mitä pitäisi tehdä tunnin päästä, joo laalalaalaa. Eipä kiinnosta. Tiedän että pitäisi opetella elämään hetkessä mutta suunnittelu ja pilvilinnojen kehittely on vaan niin paljon kivempaa. Jos tuntisin jonkun joka on oppinut muuttamaan ajatteluaan tuohon suuntaan, pyytäisin mahdollisimman tarkan kuvauksen siitä, miten se tapahtui.
Tämä ei ole hyvä tapa elää ja ajatella, paeta aina ongelmia ja tylsyyttä unelmointiin ja antaa nykyhetken kusta koko ajan pahemmin. Asetelma on vinksahtanut. Ei tulevaa voi hallita, mutta siihen mitä tekee tänään ja huomenna voikin jo vaikuttaa paljon enemmän. Miksi se sitten tuntuu niin vaikealta? Mistä tarve paeta ylipäätään kumpuaa?
Jotkut selviävät lasisen lapsuuden, sydänsurut ja erinäiset elämän kolhut sisulla ja elämänhalulla, toiset kaatuvat turvalleen ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa. Mä itse olen hyvä esimerkki ihmisestä, jolla olisi puitteet vaikka mihin (tarkoitan aineellisesti ja terveyden puolesta, nyt kun masennus on hellittämässä), mutta jokainen ongelma paisuu pään sisässä niin isoksi, ettei auta kuin a) mennä nukkumaan b) vetää perseet c) laittaa musiikkia taustalle ja tuhlata pari tuntia hc-unelmointiin.
En tarkoita tätä mitenkään itsesäälisesti, uskon että homma alkaa toimimaan parin vuoden sisään jo paljon paremmin, mutta pitäisi vain keksiä mistä narusta vetää. Missä on syy? Mistä ahdistuminen ja pakoiluntarve johtuu? Se on tapa reagoida, mutta ei ainakaan mulle mitenkään synnynnäinen, "oikeassa hädässä" en mene oikeastaan koskaan paniikkiin ja nuorempana jopa nautin paineesta.
Blääh. Vituttaa olla tämmönen. Mutta plussana, ne tulevaisuudensuunnitelmat sitten onkin aika mainioita. Musta tulee Miss Soijapapu ja silleen. (No eipäs vaan, juksasin! (Joo sori.))
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
...
Ajatus tökkii ja pahasti. Tai sitten ajattelen liikaa. Vikoihin tentteihin lukemisesta ei tule yhtään mitään. Mieli risteilee harhapoluille, umpikujasta toiseen, enkä saa edes kirjoitettua tätä sekavuutta pois. Ja tunteet on ihan sekasin, en tiedä mikä tää olotila on, en tunnista sitä, ja mieleen pyrkii kaikkea viime viikolta, kun en ihan ymmärrä miksi ihmiset käyttäytyy miten käyttäytyy.
Ahdistavaa tällanen. Olispa jo joulu. Ja kevät, ja kesä, ja syksy. Haluan niin pois täältä.
Ahdistavaa tällanen. Olispa jo joulu. Ja kevät, ja kesä, ja syksy. Haluan niin pois täältä.
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Matkaraportti
Aijai kun oli kiva reissu! Joskus muutaman päivän aikana asiat vaan loksahtaa paikalleen. Helvetin hyviä keskusteluja siskon ja yhden ystäväksi muuttuvan kaverin kanssa. Vuosien kusetuksen ja valkoisten sekä tummempien valheiden jälkeen intiimit juttutuokiot on ponnistelua, mutta luottaminen helpottuu jatkuvasti. Alan nauttia taas muiden seurasta. En ole vuosiin ollut kiinnostunut muusta kuin omasta navastani, joulukorttejakin lähettänyt viimeksi joskus teininä. On se jännä.
Sitä yhtä oli kutkuttavaa nähdä. Miau. On se hottis, ja vielä pahempi flirtti kuin muistin. Seksikkäin hymy mitä tiedän. Piti vaan leikkiä hyvää ihmistä ja alkaa viime hetkellä kysellä että onko se nyt varma, en halua painostaa, mitä sen poikaystävä ajattelee. (On nää moraaliasiat nääs tärkeitä ja silleen.) Ei muuten, läheltä piti -tilanteiden jälkeen vaan nunnailu tuntuu taas pari viikkoa hieman tuskaiselta. Mjoo.
Olihan noita ihanuuksia taas liikenteessä vaikka kuinka, muttei jotenkin nappaa. Mieluummin jättää uudet tuttavuudet flirttiasteelle kunnes tapaa jonkun joka oikeasti vie jalat alta. (Jotain on ehkä erään kanssa, ollaan vaan kavereita muttei kuitenkaan, se herättää tunteita vaikkei pitäis, ja kautta rantain olen kuullut ettei tää ole ehkä yksipuolista. Mutta yritän olla ajattelematta, liikaa kaikkea. Saakelin lepakkopiirit.)
Joo ja taidan tietää mihin pääaineeseen haluan vaihtaa, luulen että olen löytänyt oman juttuni. On noita eri aineita tullut kokeiltuakin, että paraneekin tuottaa tulosta tää eestaas seilaaminen. Paljon kovempi motivaatio kuin edellisillä kerroilla. Toivottavasti ei vaan notkahda keväällä.
Niin ja paniikkihäiriöllä taitaa olla isompi rooli tässä arjen takkuisuudella kuin olin tajunnutkaan. Aika selkeää, nyt kun miettii. Voi vittu, vitun pääongelmat. Loppuis jo.
Sitä yhtä oli kutkuttavaa nähdä. Miau. On se hottis, ja vielä pahempi flirtti kuin muistin. Seksikkäin hymy mitä tiedän. Piti vaan leikkiä hyvää ihmistä ja alkaa viime hetkellä kysellä että onko se nyt varma, en halua painostaa, mitä sen poikaystävä ajattelee. (On nää moraaliasiat nääs tärkeitä ja silleen.) Ei muuten, läheltä piti -tilanteiden jälkeen vaan nunnailu tuntuu taas pari viikkoa hieman tuskaiselta. Mjoo.
Olihan noita ihanuuksia taas liikenteessä vaikka kuinka, muttei jotenkin nappaa. Mieluummin jättää uudet tuttavuudet flirttiasteelle kunnes tapaa jonkun joka oikeasti vie jalat alta. (Jotain on ehkä erään kanssa, ollaan vaan kavereita muttei kuitenkaan, se herättää tunteita vaikkei pitäis, ja kautta rantain olen kuullut ettei tää ole ehkä yksipuolista. Mutta yritän olla ajattelematta, liikaa kaikkea. Saakelin lepakkopiirit.)
Joo ja taidan tietää mihin pääaineeseen haluan vaihtaa, luulen että olen löytänyt oman juttuni. On noita eri aineita tullut kokeiltuakin, että paraneekin tuottaa tulosta tää eestaas seilaaminen. Paljon kovempi motivaatio kuin edellisillä kerroilla. Toivottavasti ei vaan notkahda keväällä.
Niin ja paniikkihäiriöllä taitaa olla isompi rooli tässä arjen takkuisuudella kuin olin tajunnutkaan. Aika selkeää, nyt kun miettii. Voi vittu, vitun pääongelmat. Loppuis jo.
torstai 3. joulukuuta 2009
Valmiiksi suunniteltu...
... on puoliksi tehty, mutta päähänpisto toteutuu ennen kuin huomaatkaan: lähden haistelemaan etelän tuulia elikkä Helsinkiin a.k.a. stadiin a.k.a. kotiin.
Sisko saa kokata mulle jotain oksennuksen näköstä soijasuikaleista ja kertoa, mitä Buddha tähän sanoisi.
... muuttuu ketutukseksi.
No ei ole oikeasti noin paha. Tai siis tuollaistahan se on, ihan sama mitä selittelen, nää vitun neuroosit ja fobiat ja ahdistus- ja paniikkihäriöt tai mitä vittua ovatkaan, hallitsee mun arkea enemmän kuin kehtaan myöntää. Olen saatana oman rikkinäisen mieleni vanki.
Mutta siis en oikeastaan suhtaudu siihen nykyään epätoivolla, se pikemminkin vituttaa. Rankasti. Kuvitelkaa kaunein ja lämpimin kesäpäivä ikinä, ja itse olet jumissa kotona koska et siedä aurinkoa. Tai jotain vastaavaa; sen tyylistä vitutusta. Ihan kuin olis rampa, mutta ei sitten kuitenkaan ole.
Ei osaa olla kiitollinen fyysisestä terveydestä, opiskelupaikasta, ihanasta perheestä, mahtavista kavereista, kaikista asioista missä tietää olevansa lahjakas. Ei osaa arvostaa sitä että näkee, kuulee, voi juosta ja tanssia, voi rakastaa ja tulee aina olemaan rakastettu, kaikesta vittumaisuudestaan huolimatta. Koska oma mieli sanoo vastaan, pelko on imeytynyt niin syvälle.
Ei liity aiheeseen mitenkään, Bikini Kill on vaan mulle sitä, mitä kuunnellaan kun kyrpii ja pahasti: nauttikaa ketkä tykkäätte. (Miten noita videoita muuten saadaan liitettyä tänne? Pari vuotta enkä edelleenkään ole hoksannut.)
Suck my left one
Sister, sister where did we go wrong?
Tell me what the fuck we're doing here
Why are all the boys acting strange?
We've got to show them we're worse than queer
1, 2, 3, 4
SUCK MY LEFT ONE, SUCK MY LEFT ONE
Daddy comes into her room at night
He's got more than talking on his mind
My sister pulls the covers down
She reaches over, flicks on the light
She says to him :
SUCK MY LEFT ONE, SUCK MY LEFT ONE
Mama says :
You have to be a polite girl
You have got to be polite
Show a little respect for your father
Wait untill your father gets home
Fine, fine, fine, fine, fine, fine, fine
Mutta siis en oikeastaan suhtaudu siihen nykyään epätoivolla, se pikemminkin vituttaa. Rankasti. Kuvitelkaa kaunein ja lämpimin kesäpäivä ikinä, ja itse olet jumissa kotona koska et siedä aurinkoa. Tai jotain vastaavaa; sen tyylistä vitutusta. Ihan kuin olis rampa, mutta ei sitten kuitenkaan ole.
Ei osaa olla kiitollinen fyysisestä terveydestä, opiskelupaikasta, ihanasta perheestä, mahtavista kavereista, kaikista asioista missä tietää olevansa lahjakas. Ei osaa arvostaa sitä että näkee, kuulee, voi juosta ja tanssia, voi rakastaa ja tulee aina olemaan rakastettu, kaikesta vittumaisuudestaan huolimatta. Koska oma mieli sanoo vastaan, pelko on imeytynyt niin syvälle.
Ei liity aiheeseen mitenkään, Bikini Kill on vaan mulle sitä, mitä kuunnellaan kun kyrpii ja pahasti: nauttikaa ketkä tykkäätte. (Miten noita videoita muuten saadaan liitettyä tänne? Pari vuotta enkä edelleenkään ole hoksannut.)
Suck my left one
Sister, sister where did we go wrong?
Tell me what the fuck we're doing here
Why are all the boys acting strange?
We've got to show them we're worse than queer
1, 2, 3, 4
SUCK MY LEFT ONE, SUCK MY LEFT ONE
Daddy comes into her room at night
He's got more than talking on his mind
My sister pulls the covers down
She reaches over, flicks on the light
She says to him :
SUCK MY LEFT ONE, SUCK MY LEFT ONE
Mama says :
You have to be a polite girl
You have got to be polite
Show a little respect for your father
Wait untill your father gets home
Fine, fine, fine, fine, fine, fine, fine
Epätoivo
Olenko maininnu että olen ihan loistava säätämään ja ryssimään kaiken mikä vaan on ryssittävissä? Jep. Neitihän odotti sitä lääkäriaikaa kuin kuuta nousevaa eikä jännitykseltä saanu unta kun vasta myöhään aamuyöllä. Aamulla, sillon kun se aika ois ollu, unta sitten riittikin.
Voi vittuperkelesaatana! En ymmärrä itseäni, miten joku voi olla tällainen tampio joka mokaa yksinkertaisimmatkin asiat? Mikä vittu siinä on kun mikään ei onnistu eikä mitään saa hoidettua kunnolla?
Sain puhelimessa reseptin uusittua ja uuden ajan seitsemän viikon päähän, mutta turhat lääkärilaskut ei varsinaisesti helpota tätä rahatilannetta. Ja mitä mä teen jos mieli lähtee laukkaamaan tässä välillä?
Syksyn alussa tuli se pelottava syöksy kahdessa päivässä, mieliala oli heitellyt laidasta laitaan ja rysähti äkkiä ihan kuoppaan. Myöhemmin olo koheni, mutten kokenut helpotusta, pelkäsin vaan että kohta taas tiputaan. Mietin, että järkevintä on lopettaa tämä tähän, nyt kun tunteet ei päätä, nyt kun pystyn hetken ajan ajattelemaan loogisesti. Ennen kuin vajoan taas kituvaksi eläimeksi tai oikeasti sekoan: ennen kuin kuvittelen taas, minä hölmö romantikko, että elämä on elämisen arvoista tällaiselle paskaläjällekin.
Ja entä jos tää lamaannus ei helpota? Miten vitussa mä saan koulut hoidettua? Joka saakelin ilta päätän että huomenna uskaltaudun luennolle, vakuutan itselleni ettei kukaan siellä paheksu vaikka edellisellä viikolla jäi väliin. Ja aamulla hiipii paniikki, mutta mulla ei ole selkärankaa antaa sen vaan tulla ja mennä koululle sitten vaikka hikoilevana ja änkyttävänä, vaan jään vittu sänkyyn koska sietokyky millekään ikäville fiiliksille on nolla.
Viime viikolla en syönyt muuta kun puuroa koska en uskaltautunut kauppaan. Sinne voi mennä suoraan koulusta, kun on pirteä ja hyväntuoksuinen (toimelias opiskelija, ihan kuten muutkin), mutta entäs jos ei alunperinkään ole uskaltautunut liikenteeseen? Tai sitten vasta kun on pimeää, juuri ennen sulkemisaikaa, mutta se on aina epävarmempaa.
Ja kun joissain tilanteissa taas olen niin rento, oma itseni, läsnä ja pystyvä, tyyppi josta pidetään ja joka pitää itsestään. Mutta kun en tunnista mistä se on kiinni. Mikä on se juttu, jolla päivä alkaa hyvin, ja miksei niin voi olla aina? Miksi useimpina päivinä verhot jää kiinni?
Ps. Nyt kaduttaa poltetut sillat. Kun voisi vaan itkeä oikean, hengittävän ystävän olkapäätä vasten, painautua syliin ja kuulla: "Kyllä se helpottaa, huomenna on jo paremmin."
Voi vittuperkelesaatana! En ymmärrä itseäni, miten joku voi olla tällainen tampio joka mokaa yksinkertaisimmatkin asiat? Mikä vittu siinä on kun mikään ei onnistu eikä mitään saa hoidettua kunnolla?
Sain puhelimessa reseptin uusittua ja uuden ajan seitsemän viikon päähän, mutta turhat lääkärilaskut ei varsinaisesti helpota tätä rahatilannetta. Ja mitä mä teen jos mieli lähtee laukkaamaan tässä välillä?
Syksyn alussa tuli se pelottava syöksy kahdessa päivässä, mieliala oli heitellyt laidasta laitaan ja rysähti äkkiä ihan kuoppaan. Myöhemmin olo koheni, mutten kokenut helpotusta, pelkäsin vaan että kohta taas tiputaan. Mietin, että järkevintä on lopettaa tämä tähän, nyt kun tunteet ei päätä, nyt kun pystyn hetken ajan ajattelemaan loogisesti. Ennen kuin vajoan taas kituvaksi eläimeksi tai oikeasti sekoan: ennen kuin kuvittelen taas, minä hölmö romantikko, että elämä on elämisen arvoista tällaiselle paskaläjällekin.
Ja entä jos tää lamaannus ei helpota? Miten vitussa mä saan koulut hoidettua? Joka saakelin ilta päätän että huomenna uskaltaudun luennolle, vakuutan itselleni ettei kukaan siellä paheksu vaikka edellisellä viikolla jäi väliin. Ja aamulla hiipii paniikki, mutta mulla ei ole selkärankaa antaa sen vaan tulla ja mennä koululle sitten vaikka hikoilevana ja änkyttävänä, vaan jään vittu sänkyyn koska sietokyky millekään ikäville fiiliksille on nolla.
Viime viikolla en syönyt muuta kun puuroa koska en uskaltautunut kauppaan. Sinne voi mennä suoraan koulusta, kun on pirteä ja hyväntuoksuinen (toimelias opiskelija, ihan kuten muutkin), mutta entäs jos ei alunperinkään ole uskaltautunut liikenteeseen? Tai sitten vasta kun on pimeää, juuri ennen sulkemisaikaa, mutta se on aina epävarmempaa.
Ja kun joissain tilanteissa taas olen niin rento, oma itseni, läsnä ja pystyvä, tyyppi josta pidetään ja joka pitää itsestään. Mutta kun en tunnista mistä se on kiinni. Mikä on se juttu, jolla päivä alkaa hyvin, ja miksei niin voi olla aina? Miksi useimpina päivinä verhot jää kiinni?
Ps. Nyt kaduttaa poltetut sillat. Kun voisi vaan itkeä oikean, hengittävän ystävän olkapäätä vasten, painautua syliin ja kuulla: "Kyllä se helpottaa, huomenna on jo paremmin."
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Nyyh ja lässyn ja aww <3
Olen lällytuulella joten lukeminen omalla vastuulla:
Joskus tulee kelailtua tätä blogistaniaa, siis miten jännä on tutustua ihmisessä ensin, ja usein ainoastaan, sen ajatuksiin. Miten alastomia ihmiset on voidessaan anonyymeina paljastaa samassa kirjoituksessa niin huonoimmat kuin parhaimmatkin puolensa.
Ajoittain surettaa että maailmassa tärkeintä tuntuu olevan pärjääminen, kun oikeasti ei ole mitään ihanampaa kuin se tunne minkä saa kun toinen raottaa hetkeksi suojaustaan, se lämpö joka tulee kun saa osakseen luottamusta, tai kun uskaltaa itse luottaa. Miten suurin osa ihmisistä on niin helvetin mukavia luopuessaan rooleista, ollessaan edes hetken aitoja.
Niin että ootte te aika ihania <3 Vois olla ihan mielenkiintosta kuulla blogitutuista sellaisia asioita, joiden perusteella irl muodostaisi ensivaikutelman, nyt kun ne ei enää vaikuttaisi kakkaakaan siihen pitääkö tyypistä vai ei. Tästä vois ehkä kehitellä jotain meemin tapaista...
Mutta asiasta kukkaruukkuun. Lähiaikoina olen huomannut muutoksen siinä, miten suhtaudun lapsuusmuistoihin. Ne ei ole enää niin kipeitä, mutta toisaalta niitä on helpompi itkeä. Ei tarvitse syytellä ketään, mutta voi myöntää ongelmien kumpuavan sieltä. Eikä niissä ongelmissa ole toisaalta mitään kummaa. Aika moni olisi reagoinut samalla tavalla. Ja musta tuli kuitenkin ihan hyvä ihminen, luultavasti iän myötä vielä parempi.
Liittyy vaan siihen, että mulla on taas hirveä vauvakuume, ja mietin josko tulen koskaan olemaan niin tasapainoinen että osaisin olla hyvä äiti. Vähän enemmän turvaa haluaisin kuitenkin omalle katraalle tarjota kuin mitä itse aikoinani sain, vaikka äidin mielenterveysongelmia ja vanhempien tappelua lukuunottamatta lapsuus olikin mitä parhain (koulukiusaamiseen kun perhe ei voinu vaikuttaa). Mutta ehkä mä olen joskus siinä pisteessä.
Outoa kun tulevaisuutta koskevat odotukset ei sisällä oikein muuta kuin opiskelun ja perheen. Kouluttautumiseen mua motivoi oikeastaan vaan pohjaton uteliaisuus ja halu kehittää omaa ajattelua. Mites työ sitten? Ura? Vois kiinnostaa tutkia jotain alakulttuureja identiteetti-näkökulmasta, siis että miten ihmiset "heimoutuu" postmodernissa yhteiskunnassa, tai sitten kansalaisaktivismia siinä mielessä että mikä sen rooli on poliittisen vaikuttamisen kentässä. Mutta en tiedä tulisko mun hermoilla tutkijaa, kun oma pää tuntuu lähinnä tykkäävän puutarhanhoidosta ja leipomisesta. Tjaa.
Mutta siis oikeasti ihan kamalaa tämmönen kuume! Jos bussissa lähelle istuu joku vanhempi pikkulapsen kanssa, olen ihan että "mikäsennimionkuinkavanhaoimitenpienetsormet!". Ja sit ikävöin sitä kun veli oli vielä pieni ja anto mun joskus lohduttaa itseään ja sain rutistaa sitä ja painaa nenäni sen hikiseen tukkaan ja silittää ja hyssytellä.
Voi apua lyökää mua!
Joskus tulee kelailtua tätä blogistaniaa, siis miten jännä on tutustua ihmisessä ensin, ja usein ainoastaan, sen ajatuksiin. Miten alastomia ihmiset on voidessaan anonyymeina paljastaa samassa kirjoituksessa niin huonoimmat kuin parhaimmatkin puolensa.
Ajoittain surettaa että maailmassa tärkeintä tuntuu olevan pärjääminen, kun oikeasti ei ole mitään ihanampaa kuin se tunne minkä saa kun toinen raottaa hetkeksi suojaustaan, se lämpö joka tulee kun saa osakseen luottamusta, tai kun uskaltaa itse luottaa. Miten suurin osa ihmisistä on niin helvetin mukavia luopuessaan rooleista, ollessaan edes hetken aitoja.
Niin että ootte te aika ihania <3 Vois olla ihan mielenkiintosta kuulla blogitutuista sellaisia asioita, joiden perusteella irl muodostaisi ensivaikutelman, nyt kun ne ei enää vaikuttaisi kakkaakaan siihen pitääkö tyypistä vai ei. Tästä vois ehkä kehitellä jotain meemin tapaista...
Mutta asiasta kukkaruukkuun. Lähiaikoina olen huomannut muutoksen siinä, miten suhtaudun lapsuusmuistoihin. Ne ei ole enää niin kipeitä, mutta toisaalta niitä on helpompi itkeä. Ei tarvitse syytellä ketään, mutta voi myöntää ongelmien kumpuavan sieltä. Eikä niissä ongelmissa ole toisaalta mitään kummaa. Aika moni olisi reagoinut samalla tavalla. Ja musta tuli kuitenkin ihan hyvä ihminen, luultavasti iän myötä vielä parempi.
Liittyy vaan siihen, että mulla on taas hirveä vauvakuume, ja mietin josko tulen koskaan olemaan niin tasapainoinen että osaisin olla hyvä äiti. Vähän enemmän turvaa haluaisin kuitenkin omalle katraalle tarjota kuin mitä itse aikoinani sain, vaikka äidin mielenterveysongelmia ja vanhempien tappelua lukuunottamatta lapsuus olikin mitä parhain (koulukiusaamiseen kun perhe ei voinu vaikuttaa). Mutta ehkä mä olen joskus siinä pisteessä.
Outoa kun tulevaisuutta koskevat odotukset ei sisällä oikein muuta kuin opiskelun ja perheen. Kouluttautumiseen mua motivoi oikeastaan vaan pohjaton uteliaisuus ja halu kehittää omaa ajattelua. Mites työ sitten? Ura? Vois kiinnostaa tutkia jotain alakulttuureja identiteetti-näkökulmasta, siis että miten ihmiset "heimoutuu" postmodernissa yhteiskunnassa, tai sitten kansalaisaktivismia siinä mielessä että mikä sen rooli on poliittisen vaikuttamisen kentässä. Mutta en tiedä tulisko mun hermoilla tutkijaa, kun oma pää tuntuu lähinnä tykkäävän puutarhanhoidosta ja leipomisesta. Tjaa.
Mutta siis oikeasti ihan kamalaa tämmönen kuume! Jos bussissa lähelle istuu joku vanhempi pikkulapsen kanssa, olen ihan että "mikäsennimionkuinkavanhaoimitenpienetsormet!". Ja sit ikävöin sitä kun veli oli vielä pieni ja anto mun joskus lohduttaa itseään ja sain rutistaa sitä ja painaa nenäni sen hikiseen tukkaan ja silittää ja hyssytellä.
Voi apua lyökää mua!
tiistai 1. joulukuuta 2009
Tämän kun muistaisi
"I'm selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can't handle me at my worst, then you sure as hell don't deserve me at my best."
Ei lisättävää.
Ps. Tekniikan ihmelapsena ryssin ulkoasun niin outoon muotoon, että oli pakko luopua itse säädetystä mallista ja turvautua pakettiratkaisuun. Mutta oikeastaan pidän tästä.
Pps. Älä kehota toista olemaan raatorehellinen jos et kestä kuulla totuutta. Äiti innostu pommittamaan mua metriviesteillä siitä millainen manipuloiva kusipää olen pahimmissa huipuissani. Tää ei ole enää yhtään mukavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
