Arvot ja semmoset

No eihän se hiljentyny. Tuli vaan mieleen asia jota olen tässä pohtinu, elikkä notta miten tuo sovinnaisuus määritellään. Niin miten? Arvotuputus on tietysti sitä, mutta eikö tyypin omien elämäntapavalintojen sovinnaisuus riipu kuitenkin niiden valintojen syistä enemmän kuin valinnoista itsestään?

En haluais ajatella olevani "Päivi Räsäsen ateistihomppeliversio" (kiitos M näistä), mutta mitä jos olen? Tiedän kyllä että mulla on hyvät perusteet tavoitella itselleni tietynlaista elämää. Tasainen arki jelppii mun mielenterveyttä, voin henkisesti paljon paremmin kun nukun tarpeeks, ryyppään harvoin ja herään aamuisin aina samaan aikaan enkä jätä velvollisuuksia roikkumaan. Tunnen turvallisuutta hengaillessani pitkään tuntemieni ihmisten kanssa kotoisissa tunnelmissa eli vaikka laittaen jonkun luona sapuskaa.

Tykkään sisustaa koska se tuo mulle visuaalista mielihyvää ja kontrollintunnetta, siis että saan tehdä kodistani turvapaikan. Haluan perheen koska olen luonteva muksujen kanssa ja mulla on vahva äidinvaisto. Mulla ei ole viettiä minkään amishommeleiden suuntaan niin paljon että jaksaisin faijan pettynyttä mussutasta koska "tekisin sitä mitä rakastan". Ja mitä näitä nyt on.

Kuitenkaan mulla ei taida olla perusteita ruveta ojentamaan muita. Tyttö jaksaa todistella ettei se ole huono puoli, että on vain hyvä kun olen tietyllä tapaa jämpti ja yritän auttaa muita aina mahdollisimman konkreettisesti. Mutta tiedän kyllä ettei ihmiset aina ole pyytäneet apua tai olisi edes tarvinneet sitä, ettei ongelmaa ole ollut muualla kuin mun päässäni, ettei toisten valinnat ole olleet todellisuudessa vääriä tai oikeita, ne on olleet vain ristiriidassa mun arvojeni kanssa.

Jotain ahdistusta mä tunnen toisten huolia kuunnellessani silloin kun en voi olla konkreettisesti avuksi. Eli tarjotessani loistavia neuvojani tai hakemalla kavereiden puolesta niille töitä en varsinaisesti auta niitä vaan itseäni, sivuutan toisen ahdistuksen ja tarpeen puhua koska hiljaa kuunteleminen ja myötäeläminen on mulle itselleni vaikeaa.

Oikeastaan mietin tässä että mihin asti henkilöllä on oikeus yleistää omia sisäisiä oikean ja väärän rajojaan, kuinka paljon pitäisi yrittää ymmärtää ja koinka paljon hyväksyä. Onko väärin olla välillä moralisoiva tiukkapipo? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta sallin itselleni oman turvallisuudentunteeni nimissä? Onko rajaamalla luotu turvallisuudentunne kestämätöntä? Täytyykö itseään olla koko ajan haastamassa, onko väärin olla tavis?

Mun oma asianihan se on, itse mä valintojeni kanssa elän. Pohdinpahan vaan.