Suunnanmuutos, eli kuinka tähän päädyttiin

Tuli sysäys mistä tahansa, aloitan blogin ihan mielelläni puhtaalta pöydältä. Kaks vuotta sitten Vuoristorata starttasi tilanteessa, jossa olin juuri aloittanut opiskelut uudella paikkakunnalla. Olin jo valmiiksi henkisesti romuna, ja koko elämänpiirin muuttuminen hetkessä ei auttanut asiaa. Sen sijaan että olisin tunnistanut ja ennen kaikkea tunnustanut ongelman, aloin hakea turvaa ainoasta asiasta minkä tunsin, eli ruoan ja ruumiini kontrolloinnista.

Seuraamiani blogeja matkien listasin jokaisen kurkun, pussikeiton, mandariinin ja leipäviipaleen, ja kuvittelin kai tosissani että se veisi pois ahdistuksen ja yksinäisyyden. Reisillehän koko homma meni. Palasin teinivuosilta tuttuun paastoamisen, mässäilyn ja puklailun noidankehään, masennus tietty paheni, aloin pelätä kaikkea ja kaikkia, sitä piti helpottaa alkoholilla JA NIIN EDELLEEN. Eiköhän tää ole käyty läpi aika monta kertaa.

Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut paljon asioita, jotka ulospäin saattaa näyttää vähäpätöisiltä, mutta jotka on olleet mun itsetuntemuksen kannalta korvaamattomia. Olen myös pohtinut elämääni, asenteitani, tapojani, ihmissuhteitani, ja mitä näitä nyt on, paljon rehellisemmin ja syvällisemmin kuin ennen. Kaiken kaikkiaan koen aikuistuneeni muutaman viime kuukauden aikana enemmän kuin niitä edeltävinä viitenä vuotena yhteensä. (Liioittelun makua? Mun kirjoittamana? Neva evah!)

Pointti tuli varmaan selväksi. Haluan jättää tietyt jutut taakseni ja kontrolloida kenelle niistä kerron ja kenelle en. Blogin tarkotus on muuttunu. Pari vuotta sitten yritin vaan selvitä, tällä hetkellä haluan parantua. Siitä kyynisestä paskiaisesta ei ole jäljellä muuta kuin huumorintaju, nykyään yritän suhtautua kaikkeen niin positiivisesti että itseänikin ällöttää. (Keskitien etsiminen vois olla hyvä aloittaa ennen kun löydän itseni toistamiseen Positiivarien nettisivuilta. Kannatan jotain välkkyvää varotustekstiä tohon etusivulle, tyyliin "Saattaa sisältää kelle tahansa vahingollista sisältöä".)

Koska tykkään päteä muka-fiksuilla mietteilläni, kerron tähän loppuun mullistavan huomion, jonka tein viime viikolla: tv:stä (varsinkin kaupallisista kanavista) luopuminen saattaa parantaa itsetuntoa! Toki mä edelleen katson koneelta paskoja leffoja ja draamasarjoja, mutta ainakin ne on mun itseni valitsemia, eikä niitä keskeytä kymmenen minuutin välein pikaruoka-, karvanpoisto- ja pikavippimainokset, joissa esiintyvät ihmiset on järjestään keskivertoa kauniimpia, muodikkaampia ja menestyvämpiä. Että näin. Yoda lähtee nyt lepäämään.