Kohta taas maanantai

Hieman on noussut savua korvista tiettyjen tarhaikäisen kehitysasteelle jääneiden vihamielisten vatipäiden takia. Minä voin myöntää suhtautuvani häpeäkseni ennakkoluuloisesti keski-ikäisiä jumalaan ja isänmaahan tukeutuvia maajusseja kohtaan. Pitääpä bongata seuraavat maatalousmessut ja lähteä vähän osoittamaan mieltä. Tai sitten ei.

Toisaalta näin mahtavilla ilmoilla mikään ei jaksa kauaa vituttaa. Ei edes työaamu, johon on muuten aivan liian vähän aikaa. Miksei ikinä saa itseään ajoissa nukkumaan?

Porkkanaakin syön

Lukijoita kun hyppää kelkasta, niin ajattelin olla kiva ja tiedottaa, että otan kyllä risujakin vastaan. En lupaa että noudatan toiveita, mutta toki jos joku aihe kiinnostaa kuin kilo paskaa, jostain halutaan kuulla lisää tai koko blogi saa olemassaolollaan jonkun otsasuonet pullistelemaan, sen voi kertoa vapaasti. Ehkä loukkaannun, ehkä en.

Milloinkahan mä tän ihan oikeasti tulen lopettamaan? Jotenkin veikkaan että vuoden päästä, ehkä kahden.

Tytöstä jauhan joka tapauksessa: aika jännää tuntea kuuluvansa yhteen jonkun kanssa. Siis että vaikka on vaikeaa, ajatus kenenkään toisen kanssa olosta tuntuu absurdilta. En kerro tätä hehkutusmielessä, en vain koskaan oikein uskonut pystyväni tuntemaan näin. Sen verran kyyninen paskiainen olen, etten lähde vannomaan mitään suhteen kestävyydestä, mutta nyt on hyvä.

Mielenterveysasioidenkin suhteen on jotenkin kumma olo, koko ajan pelkää milloin tämä seesteisyys lakkaa. Nyt on mennyt ensimmäinen talvi ilman pahaa masennusta, samoin ensimmäinen kevät, kohta ensimmäinen kesä. Näin minä tästä ajattelen. Piirrän viivan: silloin ja nyt. Toivon että tämä jatkuu näin.

Yllättävää on ollut myös huomata aktiivisuustason nousseen. Uskoin tavallaan aina, että sitä luonnostaan muuttuu sosiaalisemmaksi ja ahkerammaksi kun on sen aika, ja oikeassa näemmä olin. Hirveän onnellisia hetkiä tällaiset, kun on ihmisseurassa koska tarvitsee ja haluaa siä juuri sillä hetkellä, ei siksi että niin kuuluu tehdä.

Juupajuu. Nyt laitan vaan jotain hyviä.