Tämän kun muistaisi

"I'm selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can't handle me at my worst, then you sure as hell don't deserve me at my best."

Ei lisättävää.


Ps. Tekniikan ihmelapsena ryssin ulkoasun niin outoon muotoon, että oli pakko luopua itse säädetystä mallista ja turvautua pakettiratkaisuun. Mutta oikeastaan pidän tästä.

Pps. Älä kehota toista olemaan raatorehellinen jos et kestä kuulla totuutta. Äiti innostu pommittamaan mua metriviesteillä siitä millainen manipuloiva kusipää olen pahimmissa huipuissani. Tää ei ole enää yhtään mukavaa.

Kiitos ja anteeksi

Mietin sitä hyvityskierrosta. Entiseltä poikaystävän tapaiselta haluaisin pyytää anteeksi että olin frigidi ja käytin sitä vain olkapäänä. Olin lapsi, en tajunnut että myös minä voin hyväksikäyttää toista, vaikka tiedostamattakin. Vaikka tuskinpa sitä enää kiinnostaa.

Parhaalta ystävältä pyytäisin anteeksi katoamisiani. Olen itsekeskeinen, enkä ole uskonut sen pyyteettömästi haluavan nähdä mua myös silloin kun olen huonona. Pyytäisin anteeksi myös sitä, etten ollut sen tukena viimeksi, kun sillä oli vaikeaa: että olin niin käpertynyt itseeni etten huomannut sen tarvitsevan syliä. Pahoittelisin myös suorasukaisuuttani, sitä että loukkaan kun yritän olla rehellinen.

A:ta olen näkemässä kahvittelun merkeissä lähiaikoina. Aion pyytää siltä anteeksi sitä, etten ikinä oikeasti ollut läsnä, että yritin parantaa sen vaivat edes pysähtymättä kuuntelemaan, mikä on hätänä. Etten kunnioittanut sen erilaisuutta.

Haluaisin olla A:n ystävä. Mulla on ikävä meidän anime-maratoneja, pohjaan palaneita kokkausyritelmiä, viinipäissään askartelua ja lähiöfiilistelyä kävelyllä lumisateessa*. Mä kaipaan myös tapaa jolla se liikkuu, tapaa jolla se nauraa kun sille kuiskaa jotain tuhmaa. Kaipaan sen tuoksua, sen vartaloa omaani vasten välillä niin paljon että koskee, mutta vielä enemmän kaipaan sitä yhteyttä joka katosi kun alettiin seurustella.

Hetkinen! Stop! Voi lässyn lässyn, miten tää meni taas tähän? Joku on pahasti puutteessa... Lupaan ens vuodeksi uusia aiheita, aikuisten oikeesti!

* ks. kuva. Onko mitään ihanampaa? Aattelin tosissani hankkia tällasen (vaikka se tarkottaiskin tuplasti keski-ikäsiä jurrikoita yrittämässä kaveriksi).

Muisto

Keskiviikkotytöllä on poikaystävä. Nyyh. Todistaa jotain omistuksenhaluisesta (omistamisenhaluisesta? minaeiosasuome?) luonteesta, että vaikken ole koko ihmistä aikoihin edes ajatellut, olin jokseenkin harmissani uutisesta. Kukaan tuskin muistaa, mutta kyse oli noin viikon mittaisesta intensiivisestä laastarisäädöstä loppukeväällä. Olin ekaa kertaa ulkona mun ja A:n eron jälkeen, kaatokännissä, kun tapasin tämän jumalaisen söpön hippitytön.

Parin päivän jälkeen olin niin ihastunu, että uhkailin tyttöä yrittänyttä yhteistä miespuolista tuttua nyrkkitappelulla (ihanaa käyttäytyä stereotyyppisesti, osa 1/2), minkä jälkeen itkin samaiselle tutulle ettei se tajua millaista on olla lesbo (osa 2/2). (Toim.huom: heteroäijältä voikin olettaa, varsinkin kun itkijä ei oikein tiedä itsekään).

Poika oli kovin harmissaan (ja kovin pajareissa). Pahoitteli että oli saanut mut itkemään, lohdutukseksi tarjosi hatsit ja hartiahieronnan. Vitun hipit.

Jos tekisin itsestäni leffan, se olis ehdottomasti komedia. Sellanen vähän musta, ja siinä olis kertojaääni. (Amélie Kaurismäki-vaikutteilla, muttei kuitenkaan.)

Oikeastaan aika jännää miettiä, siis ajatusleikkinä. Millanen leffa omasta elämästä tulis. Mitkä olis käännekohdat, mitkä jutut lopputuloksen kannalta tarpeettomia, kuka näyttelis pääosaa? Hei joo! Tekemistä loppupäiväks...

Joo joo

Kyllähän se oli mustasukkasuutta, vieläpä kovin noloa sellaista (edit: viittaa poistettuun tekstiin). Pakko kyllä sanoa puolustukseksi että se uus nainen on pirun tyly eikä A ole ennen vittuillut mulle tolla tavalla seurassa. Mmhjoo.

Kehitystä havaittavissa siinä, että avauduin ja kiroilin kavereille niin että asia palautui mittasuhteisiinsa. Pyristelen pikkuhiljaa irti tarpeesta esittää olevani inhimillisten pettymyksen, kateuden yms. tunteiden ulottumattomissa. Tällaisesta intoileminen tuntuu tietysti naurettavalta, mutta mulle sellainen ihan tavallinen ihmissuhdekeskustelu kaverin kanssa kahvilassa on iso juttu. Toki sätin itseäni sen jälkeen, puhuin varmaan ihan liikaa ja paljastin liikaa ja nyt kaveri viimeistään lopettaa yhteydenpidon kun tajuaa millainen heikko ääliö oikeasti olen (mielikuvitusruoska hei). Mutta ne tunteet pitää vaan sietää. Ei sen kuulukaan olla helppoa.

Toinen oman pään taputus tulee juomatapojen parantumisesta. Mukavasti on pysynyt hallinnassa, maksimissaan mennyt kaksi. Yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että humalakokemukset on olleet niin pitkään lähinnä noloja ja ikäviä, etten viitsi ehdoin tahdoin hankkia niitä lisää ihan lähiaikoina. En moralisoi ketään, on aivan sama kuinka yli kaverit vetää, mutta mulla on vaan kivempaa mehulinjalla. Tietty olen silloin tylsä ja ujo, mutten vaan jaksa aina juoda itseäni puheliaaksi muiden iloksi.

Yleisesti ottaen siis menee hyvin. Sisko tosin eräänä päivänä, kuunneltuaan mun jutustelua vartin, kehotti jatkamaan tasottavien napsimista. Omasta mielestäni en kyllä ole lähelläkään hypoa. En osaa keskittyä, höpötän jatkuvasti mitä mieleen tulee ja suunnittelen taas ryhtyväni isona näyttelijäksi ja tähtitoimittajaksi. Toisaalta saan kuitenkin nukuttua, vaikkakin kummallisiin kellonaikoihin, ruokahalu on normaali ja rahankäyttö hallinnassa. Ota tuosta sitten selvää.

Sehän tässä vituttaa kun olisin valmis sitoutumaan hoitoon ja elämäntapamuutoksiin, kunhan joku vaan osaisi sanoa että mitä tässä oikeastaan hoidetaan. Se ahdistaa jossain määrin. Pelko siitä ettei saa koskaan varmuutta, ja ettei elämä koskaan tasoitu.

Ps. Tyypit jotka asuu/on asuneet Tampereella, nyt vois hehkuttaa tai haukkua. Yritän päättää minkä kaupungin laitan kevään yhteishaussa ensisijaiseksi. (Jotain "uusi alku"-kuvitelmia taas havaittavissa...)

Ptröö

Mikä järki ilmottautua harjotusryhmään joka on yhdeksältä aamulla kun parhaimmillaan tietää ehtivänsä sinne vasta varttia vaille kymmenen? Ilmeisesti maalaisemännän päivärytmin hyveellisyys on iskostettu mun päähän niin hyvin, että kuvittelen yhä vaan voivani muuttua aamuvirkuksi jos vaan oikein kovasti tahdon.

Intoilen A:n näkemistä, ja sit toisaalta olen vähän lihonu, niin etten todellakaan haluais sitä nähdä, tai siis että se näkis mut (side silmille?). Ihan kun se mun painonvaihteluita panis edes merkille. Toisaalta voi kysyä, miksi hiivatissa mä ylipäätään mietin tällasta? Nainen, kasaa ittes.

Niin ja prosessikirjottaminen on kauheaa. En mä halua kehittyä kirjottajana antamalla miljoonan ihmisen sörkkiä raakilettani parannusehdotuksillaan. Älkää lyökö mun lasta. Miksei vois vaan tavalliseen tapaan tekaista sivukaupalla sisällötöntä käsitepuuroa palautuspäivän aamuna?

Kiire junalle, palailen viimeistään maanantaina.