otsikko

Nyt on meneillään kielellisesti ja aivotoiminnallisesti köyhä kausi, koettakaa kestää!

Elän taas tulevassa. Tämä hetki, tämä päivä, joulu, lomasuunnitelmat, mitä pitäisi tehdä tunnin päästä, joo laalalaalaa. Eipä kiinnosta. Tiedän että pitäisi opetella elämään hetkessä mutta suunnittelu ja pilvilinnojen kehittely on vaan niin paljon kivempaa. Jos tuntisin jonkun joka on oppinut muuttamaan ajatteluaan tuohon suuntaan, pyytäisin mahdollisimman tarkan kuvauksen siitä, miten se tapahtui.

Tämä ei ole hyvä tapa elää ja ajatella, paeta aina ongelmia ja tylsyyttä unelmointiin ja antaa nykyhetken kusta koko ajan pahemmin. Asetelma on vinksahtanut. Ei tulevaa voi hallita, mutta siihen mitä tekee tänään ja huomenna voikin jo vaikuttaa paljon enemmän. Miksi se sitten tuntuu niin vaikealta? Mistä tarve paeta ylipäätään kumpuaa?

Jotkut selviävät lasisen lapsuuden, sydänsurut ja erinäiset elämän kolhut sisulla ja elämänhalulla, toiset kaatuvat turvalleen ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa. Mä itse olen hyvä esimerkki ihmisestä, jolla olisi puitteet vaikka mihin (tarkoitan aineellisesti ja terveyden puolesta, nyt kun masennus on hellittämässä), mutta jokainen ongelma paisuu pään sisässä niin isoksi, ettei auta kuin a) mennä nukkumaan b) vetää perseet c) laittaa musiikkia taustalle ja tuhlata pari tuntia hc-unelmointiin.

En tarkoita tätä mitenkään itsesäälisesti, uskon että homma alkaa toimimaan parin vuoden sisään jo paljon paremmin, mutta pitäisi vain keksiä mistä narusta vetää. Missä on syy? Mistä ahdistuminen ja pakoiluntarve johtuu? Se on tapa reagoida, mutta ei ainakaan mulle mitenkään synnynnäinen, "oikeassa hädässä" en mene oikeastaan koskaan paniikkiin ja nuorempana jopa nautin paineesta.

Blääh. Vituttaa olla tämmönen. Mutta plussana, ne tulevaisuudensuunnitelmat sitten onkin aika mainioita. Musta tulee Miss Soijapapu ja silleen. (No eipäs vaan, juksasin! (Joo sori.))

...

Ajatus tökkii ja pahasti. Tai sitten ajattelen liikaa. Vikoihin tentteihin lukemisesta ei tule yhtään mitään. Mieli risteilee harhapoluille, umpikujasta toiseen, enkä saa edes kirjoitettua tätä sekavuutta pois. Ja tunteet on ihan sekasin, en tiedä mikä tää olotila on, en tunnista sitä, ja mieleen pyrkii kaikkea viime viikolta, kun en ihan ymmärrä miksi ihmiset käyttäytyy miten käyttäytyy.

Ahdistavaa tällanen. Olispa jo joulu. Ja kevät, ja kesä, ja syksy. Haluan niin pois täältä.

Matkaraportti

Aijai kun oli kiva reissu! Joskus muutaman päivän aikana asiat vaan loksahtaa paikalleen. Helvetin hyviä keskusteluja siskon ja yhden ystäväksi muuttuvan kaverin kanssa. Vuosien kusetuksen ja valkoisten sekä tummempien valheiden jälkeen intiimit juttutuokiot on ponnistelua, mutta luottaminen helpottuu jatkuvasti. Alan nauttia taas muiden seurasta. En ole vuosiin ollut kiinnostunut muusta kuin omasta navastani, joulukorttejakin lähettänyt viimeksi joskus teininä. On se jännä.

Sitä yhtä oli kutkuttavaa nähdä. Miau. On se hottis, ja vielä pahempi flirtti kuin muistin. Seksikkäin hymy mitä tiedän. Piti vaan leikkiä hyvää ihmistä ja alkaa viime hetkellä kysellä että onko se nyt varma, en halua painostaa, mitä sen poikaystävä ajattelee. (On nää moraaliasiat nääs tärkeitä ja silleen.) Ei muuten, läheltä piti -tilanteiden jälkeen vaan nunnailu tuntuu taas pari viikkoa hieman tuskaiselta. Mjoo.

Olihan noita ihanuuksia taas liikenteessä vaikka kuinka, muttei jotenkin nappaa. Mieluummin jättää uudet tuttavuudet flirttiasteelle kunnes tapaa jonkun joka oikeasti vie jalat alta. (Jotain on ehkä erään kanssa, ollaan vaan kavereita muttei kuitenkaan, se herättää tunteita vaikkei pitäis, ja kautta rantain olen kuullut ettei tää ole ehkä yksipuolista. Mutta yritän olla ajattelematta, liikaa kaikkea. Saakelin lepakkopiirit.)

Joo ja taidan tietää mihin pääaineeseen haluan vaihtaa, luulen että olen löytänyt oman juttuni. On noita eri aineita tullut kokeiltuakin, että paraneekin tuottaa tulosta tää eestaas seilaaminen. Paljon kovempi motivaatio kuin edellisillä kerroilla. Toivottavasti ei vaan notkahda keväällä.

Niin ja paniikkihäiriöllä taitaa olla isompi rooli tässä arjen takkuisuudella kuin olin tajunnutkaan. Aika selkeää, nyt kun miettii. Voi vittu, vitun pääongelmat. Loppuis jo.

Valmiiksi suunniteltu...

... on puoliksi tehty, mutta päähänpisto toteutuu ennen kuin huomaatkaan: lähden haistelemaan etelän tuulia elikkä Helsinkiin a.k.a. stadiin a.k.a. kotiin.

Sisko saa kokata mulle jotain oksennuksen näköstä soijasuikaleista ja kertoa, mitä Buddha tähän sanoisi.

... muuttuu ketutukseksi.

No ei ole oikeasti noin paha. Tai siis tuollaistahan se on, ihan sama mitä selittelen, nää vitun neuroosit ja fobiat ja ahdistus- ja paniikkihäriöt tai mitä vittua ovatkaan, hallitsee mun arkea enemmän kuin kehtaan myöntää. Olen saatana oman rikkinäisen mieleni vanki.

Mutta siis en oikeastaan suhtaudu siihen nykyään epätoivolla, se pikemminkin vituttaa. Rankasti. Kuvitelkaa kaunein ja lämpimin kesäpäivä ikinä, ja itse olet jumissa kotona koska et siedä aurinkoa. Tai jotain vastaavaa; sen tyylistä vitutusta. Ihan kuin olis rampa, mutta ei sitten kuitenkaan ole.

Ei osaa olla kiitollinen fyysisestä terveydestä, opiskelupaikasta, ihanasta perheestä, mahtavista kavereista, kaikista asioista missä tietää olevansa lahjakas. Ei osaa arvostaa sitä että näkee, kuulee, voi juosta ja tanssia, voi rakastaa ja tulee aina olemaan rakastettu, kaikesta vittumaisuudestaan huolimatta. Koska oma mieli sanoo vastaan, pelko on imeytynyt niin syvälle.

Ei liity aiheeseen mitenkään, Bikini Kill on vaan mulle sitä, mitä kuunnellaan kun kyrpii ja pahasti: nauttikaa ketkä tykkäätte. (Miten noita videoita muuten saadaan liitettyä tänne? Pari vuotta enkä edelleenkään ole hoksannut.)

Suck my left one
Sister, sister where did we go wrong?
Tell me what the fuck we're doing here
Why are all the boys acting strange?
We've got to show them we're worse than queer

1, 2, 3, 4
SUCK MY LEFT ONE, SUCK MY LEFT ONE

Daddy comes into her room at night
He's got more than talking on his mind
My sister pulls the covers down
She reaches over, flicks on the light
She says to him :

SUCK MY LEFT ONE, SUCK MY LEFT ONE

Mama says :
You have to be a polite girl
You have got to be polite
Show a little respect for your father
Wait untill your father gets home
Fine, fine, fine, fine, fine, fine, fine

Epätoivo

Olenko maininnu että olen ihan loistava säätämään ja ryssimään kaiken mikä vaan on ryssittävissä? Jep. Neitihän odotti sitä lääkäriaikaa kuin kuuta nousevaa eikä jännitykseltä saanu unta kun vasta myöhään aamuyöllä. Aamulla, sillon kun se aika ois ollu, unta sitten riittikin.

Voi vittuperkelesaatana! En ymmärrä itseäni, miten joku voi olla tällainen tampio joka mokaa yksinkertaisimmatkin asiat? Mikä vittu siinä on kun mikään ei onnistu eikä mitään saa hoidettua kunnolla?

Sain puhelimessa reseptin uusittua ja uuden ajan seitsemän viikon päähän, mutta turhat lääkärilaskut ei varsinaisesti helpota tätä rahatilannetta. Ja mitä mä teen jos mieli lähtee laukkaamaan tässä välillä?

Syksyn alussa tuli se pelottava syöksy kahdessa päivässä, mieliala oli heitellyt laidasta laitaan ja rysähti äkkiä ihan kuoppaan. Myöhemmin olo koheni, mutten kokenut helpotusta, pelkäsin vaan että kohta taas tiputaan. Mietin, että järkevintä on lopettaa tämä tähän, nyt kun tunteet ei päätä, nyt kun pystyn hetken ajan ajattelemaan loogisesti. Ennen kuin vajoan taas kituvaksi eläimeksi tai oikeasti sekoan: ennen kuin kuvittelen taas, minä hölmö romantikko, että elämä on elämisen arvoista tällaiselle paskaläjällekin.

Ja entä jos tää lamaannus ei helpota? Miten vitussa mä saan koulut hoidettua? Joka saakelin ilta päätän että huomenna uskaltaudun luennolle, vakuutan itselleni ettei kukaan siellä paheksu vaikka edellisellä viikolla jäi väliin. Ja aamulla hiipii paniikki, mutta mulla ei ole selkärankaa antaa sen vaan tulla ja mennä koululle sitten vaikka hikoilevana ja änkyttävänä, vaan jään vittu sänkyyn koska sietokyky millekään ikäville fiiliksille on nolla.

Viime viikolla en syönyt muuta kun puuroa koska en uskaltautunut kauppaan. Sinne voi mennä suoraan koulusta, kun on pirteä ja hyväntuoksuinen (toimelias opiskelija, ihan kuten muutkin), mutta entäs jos ei alunperinkään ole uskaltautunut liikenteeseen? Tai sitten vasta kun on pimeää, juuri ennen sulkemisaikaa, mutta se on aina epävarmempaa.

Ja kun joissain tilanteissa taas olen niin rento, oma itseni, läsnä ja pystyvä, tyyppi josta pidetään ja joka pitää itsestään. Mutta kun en tunnista mistä se on kiinni. Mikä on se juttu, jolla päivä alkaa hyvin, ja miksei niin voi olla aina? Miksi useimpina päivinä verhot jää kiinni?

Ps. Nyt kaduttaa poltetut sillat. Kun voisi vaan itkeä oikean, hengittävän ystävän olkapäätä vasten, painautua syliin ja kuulla: "Kyllä se helpottaa, huomenna on jo paremmin."

Nyyh ja lässyn ja aww <3

Olen lällytuulella joten lukeminen omalla vastuulla:

Joskus tulee kelailtua tätä blogistaniaa, siis miten jännä on tutustua ihmisessä ensin, ja usein ainoastaan, sen ajatuksiin. Miten alastomia ihmiset on voidessaan anonyymeina paljastaa samassa kirjoituksessa niin huonoimmat kuin parhaimmatkin puolensa.

Ajoittain surettaa että maailmassa tärkeintä tuntuu olevan pärjääminen, kun oikeasti ei ole mitään ihanampaa kuin se tunne minkä saa kun toinen raottaa hetkeksi suojaustaan, se lämpö joka tulee kun saa osakseen luottamusta, tai kun uskaltaa itse luottaa. Miten suurin osa ihmisistä on niin helvetin mukavia luopuessaan rooleista, ollessaan edes hetken aitoja.

Niin että ootte te aika ihania <3 Vois olla ihan mielenkiintosta kuulla blogitutuista sellaisia asioita, joiden perusteella irl muodostaisi ensivaikutelman, nyt kun ne ei enää vaikuttaisi kakkaakaan siihen pitääkö tyypistä vai ei. Tästä vois ehkä kehitellä jotain meemin tapaista...

Mutta asiasta kukkaruukkuun. Lähiaikoina olen huomannut muutoksen siinä, miten suhtaudun lapsuusmuistoihin. Ne ei ole enää niin kipeitä, mutta toisaalta niitä on helpompi itkeä. Ei tarvitse syytellä ketään, mutta voi myöntää ongelmien kumpuavan sieltä. Eikä niissä ongelmissa ole toisaalta mitään kummaa. Aika moni olisi reagoinut samalla tavalla. Ja musta tuli kuitenkin ihan hyvä ihminen, luultavasti iän myötä vielä parempi.

Liittyy vaan siihen, että mulla on taas hirveä vauvakuume, ja mietin josko tulen koskaan olemaan niin tasapainoinen että osaisin olla hyvä äiti. Vähän enemmän turvaa haluaisin kuitenkin omalle katraalle tarjota kuin mitä itse aikoinani sain, vaikka äidin mielenterveysongelmia ja vanhempien tappelua lukuunottamatta lapsuus olikin mitä parhain (koulukiusaamiseen kun perhe ei voinu vaikuttaa). Mutta ehkä mä olen joskus siinä pisteessä.

Outoa kun tulevaisuutta koskevat odotukset ei sisällä oikein muuta kuin opiskelun ja perheen. Kouluttautumiseen mua motivoi oikeastaan vaan pohjaton uteliaisuus ja halu kehittää omaa ajattelua. Mites työ sitten? Ura? Vois kiinnostaa tutkia jotain alakulttuureja identiteetti-näkökulmasta, siis että miten ihmiset "heimoutuu" postmodernissa yhteiskunnassa, tai sitten kansalaisaktivismia siinä mielessä että mikä sen rooli on poliittisen vaikuttamisen kentässä. Mutta en tiedä tulisko mun hermoilla tutkijaa, kun oma pää tuntuu lähinnä tykkäävän puutarhanhoidosta ja leipomisesta. Tjaa.

Mutta siis oikeasti ihan kamalaa tämmönen kuume! Jos bussissa lähelle istuu joku vanhempi pikkulapsen kanssa, olen ihan että "mikäsennimionkuinkavanhaoimitenpienetsormet!". Ja sit ikävöin sitä kun veli oli vielä pieni ja anto mun joskus lohduttaa itseään ja sain rutistaa sitä ja painaa nenäni sen hikiseen tukkaan ja silittää ja hyssytellä.

Voi apua lyökää mua!

Tämän kun muistaisi

"I'm selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can't handle me at my worst, then you sure as hell don't deserve me at my best."

Ei lisättävää.


Ps. Tekniikan ihmelapsena ryssin ulkoasun niin outoon muotoon, että oli pakko luopua itse säädetystä mallista ja turvautua pakettiratkaisuun. Mutta oikeastaan pidän tästä.

Pps. Älä kehota toista olemaan raatorehellinen jos et kestä kuulla totuutta. Äiti innostu pommittamaan mua metriviesteillä siitä millainen manipuloiva kusipää olen pahimmissa huipuissani. Tää ei ole enää yhtään mukavaa.

Kiitos ja anteeksi

Mietin sitä hyvityskierrosta. Entiseltä poikaystävän tapaiselta haluaisin pyytää anteeksi että olin frigidi ja käytin sitä vain olkapäänä. Olin lapsi, en tajunnut että myös minä voin hyväksikäyttää toista, vaikka tiedostamattakin. Vaikka tuskinpa sitä enää kiinnostaa.

Parhaalta ystävältä pyytäisin anteeksi katoamisiani. Olen itsekeskeinen, enkä ole uskonut sen pyyteettömästi haluavan nähdä mua myös silloin kun olen huonona. Pyytäisin anteeksi myös sitä, etten ollut sen tukena viimeksi, kun sillä oli vaikeaa: että olin niin käpertynyt itseeni etten huomannut sen tarvitsevan syliä. Pahoittelisin myös suorasukaisuuttani, sitä että loukkaan kun yritän olla rehellinen.

A:ta olen näkemässä kahvittelun merkeissä lähiaikoina. Aion pyytää siltä anteeksi sitä, etten ikinä oikeasti ollut läsnä, että yritin parantaa sen vaivat edes pysähtymättä kuuntelemaan, mikä on hätänä. Etten kunnioittanut sen erilaisuutta.

Haluaisin olla A:n ystävä. Mulla on ikävä meidän anime-maratoneja, pohjaan palaneita kokkausyritelmiä, viinipäissään askartelua ja lähiöfiilistelyä kävelyllä lumisateessa*. Mä kaipaan myös tapaa jolla se liikkuu, tapaa jolla se nauraa kun sille kuiskaa jotain tuhmaa. Kaipaan sen tuoksua, sen vartaloa omaani vasten välillä niin paljon että koskee, mutta vielä enemmän kaipaan sitä yhteyttä joka katosi kun alettiin seurustella.

Hetkinen! Stop! Voi lässyn lässyn, miten tää meni taas tähän? Joku on pahasti puutteessa... Lupaan ens vuodeksi uusia aiheita, aikuisten oikeesti!

* ks. kuva. Onko mitään ihanampaa? Aattelin tosissani hankkia tällasen (vaikka se tarkottaiskin tuplasti keski-ikäsiä jurrikoita yrittämässä kaveriksi).

Muiden silmin

Äiti oli kulta ja listasi mun pyynnöstä asioita meikäläisestä ja ukista lääkärikäyntiä varten. Oli vielä otsikoinut jutun "X:n erikoiset" (en voi tietenkään paljastaa ukin nimeä koska silloinhan kaikki varmasti arvaisi kuka tätä sosiaalipornoa rustaa, hei haloo!). Repeilin aika pahasti äidin lapsuusmuistoille, vaikka eihän noille saisi nauraa, en saata kuvitella kuinka kauheaa on ollut kasvaa sellainen hullu paskiainen isänään. Vähän enemmän kolahti kuvaus omasta käytöksestä. Tuohan olen minä.

"Hypomaaninen vaihe:

• puhuu nopeasti ja paljon
• nauraa puhuessaan vähän väliä
• on hermostunut ja selittää paljon suurieleisesti käsillään
• ostaa paljon vaatteita ja kauneus/terveystuotteita
• selittelee tekemisiään
• "kaikki on hyvin", ei tarvitse apua
• ei elä tätä päivää vaan puhuu koko ajan tulevista suunnitelmista
• myös täysin epärealistisia suunnitelmia
• lupaa tehdä kaikki tekemättömät työt pois jaloista
• välillä tuntuu, että puhuessaan kehittää asioita omasta päästä

Depressiivinen vaihe:

• lamaantuminen
• jatkuva nukkuminen ja loputon väsymys
• epäjärjestys
• eristäytyy muista pitkiksi ajoiksi
• välttää kontaktia
• ei jaksa keskustella mistään, torjuu täysin
• itkeskelee."

Ja tietysti on näitä mitä äiti ei onneksi tiedä: villeimpinä kausina saatan harrastaa seksiä kolmen-neljän eri ihmisen kanssa saman viikon aikana, mielellään vielä jossain erikoisessa paikassa kuten kerrostalon katolla. Olen niin saatanan boheemi ettei ole tosikaan, punkkua pullo päivässä ja kavereille kanssa, kaunissilmäinen muukalainen tarjoaa essoa halvalla, tietysti ostan. Muut ihmiset on hyödykkeitä joihin mulla on käyttöoikeus. Kaiken kaikkiaan maailma avaa mulle sylinsä. Ukkia lainaten: "Minä olen suuri ihminen".

Ei hitto. Miten paljon paskaa perhe ja ystävät onkaan joutuneet sietämään. Nyt tulee itku.

Muisto

Keskiviikkotytöllä on poikaystävä. Nyyh. Todistaa jotain omistuksenhaluisesta (omistamisenhaluisesta? minaeiosasuome?) luonteesta, että vaikken ole koko ihmistä aikoihin edes ajatellut, olin jokseenkin harmissani uutisesta. Kukaan tuskin muistaa, mutta kyse oli noin viikon mittaisesta intensiivisestä laastarisäädöstä loppukeväällä. Olin ekaa kertaa ulkona mun ja A:n eron jälkeen, kaatokännissä, kun tapasin tämän jumalaisen söpön hippitytön.

Parin päivän jälkeen olin niin ihastunu, että uhkailin tyttöä yrittänyttä yhteistä miespuolista tuttua nyrkkitappelulla (ihanaa käyttäytyä stereotyyppisesti, osa 1/2), minkä jälkeen itkin samaiselle tutulle ettei se tajua millaista on olla lesbo (osa 2/2). (Toim.huom: heteroäijältä voikin olettaa, varsinkin kun itkijä ei oikein tiedä itsekään).

Poika oli kovin harmissaan (ja kovin pajareissa). Pahoitteli että oli saanut mut itkemään, lohdutukseksi tarjosi hatsit ja hartiahieronnan. Vitun hipit.

Jos tekisin itsestäni leffan, se olis ehdottomasti komedia. Sellanen vähän musta, ja siinä olis kertojaääni. (Amélie Kaurismäki-vaikutteilla, muttei kuitenkaan.)

Oikeastaan aika jännää miettiä, siis ajatusleikkinä. Millanen leffa omasta elämästä tulis. Mitkä olis käännekohdat, mitkä jutut lopputuloksen kannalta tarpeettomia, kuka näyttelis pääosaa? Hei joo! Tekemistä loppupäiväks...

... eiku...

Hmm, toisaalta jos asiaa lähestyis realistisemmasta näkökulmasta, niin ei ole takuita että saan palautettua itseni täysin toimintakykyiseksi ihan vaan omin voimin. Mähän olen viettänyt tässä jotain omaehtoisen saikun tapaista, mitäs kun ei voikaan enää levätä laakereillaan? Ja JOS olisi niin, että mulla oliskin jonkinmoinen bipon tapainen, ongelman helpottuminen ei tarkottais sen poistumista. Siinä tapauksessa mulla olis nyt kokemusperästä tietoa siitä että joo, tasaava lääkitys, säännöllinen päivärytmi, tipattomuus ja liikojen ärsykkeiden välttäminen pitää mielialat kurissa, mutta ilman seurantaa se olis vähän heikko pohja.

Hmm. Tätä pitää miettiä. Huippua olis, jos pääsis vaikka puoleks vuodeks johonkin ratkaisukeskeiseen tai kognitiiviseen terapiaan jotta sais arjen raiteilleen, ja sen jälkeen vois jatkaa jollain perusseurannalla. Mutta kun on toi kaupunginvaihto taas edessä. Ja noita erilaisia terapioita kun tarjotaankin niinku kaupan hyllyltä. Joo. En tiiä. Hmm.

Ou fak. Fiilis meni.

Edit. Äiti on pop. Soitin sille. "Sori kulta mutta kyllä sä olet enemmän sekasin kun luulet." Kirjotan nyt sen lunttilapun ja sanon niille että epäilen vahvasti. Joo. Näin teen.

Tsuibaduiba oujeah!

Mulla on tapana muuttaa mieltäni laidasta laitaan aika pirun nopeasti. En jaksa keskittyä yhteen hommaan kovin kauaa, ja suunnitelmat muuttaa muotoaan päivittäin. Olen tuuliviiri.

Lähipiiriin kuuluvat ihmiset ottaa yleensä vähän varauksella mun mieliteot ja "suuret päätökset", mikä on vähintäänkin ymmärrettävää. Ne on oikeastaan yleinen vitsi. Paras kaveri alottaa puhelut yleensä kysymällä "no, mitäs oot suunnitellu?" huvittuneella äänellä, mihin mä vastaan tahallisen liioittelevasti, kaverin tikahtuessa nauruun. "Just joo. Saanko tulla moikkaamaan sua kun oot Namibian pressa?" "Tietty, rakennutan sulle oman siiven."

Mutta oikeasti tärkeät asiat, sellaset jotka kypsyy hiljalleen jossain mielen kätköissä, niistä en puhu ennen kun alan olla tosi varma. Eilen vaihdettiin äidin kanssa puhelimessa kuulumiset, ja äkkiä se tuli vaan jostan: "Tiedätkö mitä? Musta oikeesti tuntuu että oon parantumassa." Nyt se on sitten sanottu.

Niin että vähän mietityttää mitä sille YTHS:n tädille sanon. Ihan mielelläni kävisin muutaman kerran juttelemassa, saamassa varmistusta tälle suunnalle, nimeämässä asiat jotka tähän on johtaneet, sulkemassa ympyrän. Saamassa diagnoosin, selityksen sille miksi olen heittelehtinyt niin rajusti aallonharjalta pohjalle. Mutta en halua lääkkeitä, en nyt kun opettelen taas itkemään ja tuntemaan. Ei mulla kuitenkaan taida olla oikeutta niihin tunteihin, koska ne voi olla pois joltain joka voi oikeasti tosi huonosti. Jaa. En tiedä. Mutta eiköhän se täti päätä.

Enivei, eka talvi seitsemään vuoteen kun voin hengittää. Ei helvetti, ihan tajuttoman jees!

Orava vailla pyörää

Sinkkuna olo ei tee mulle hyvää. Tarttisin jonkun tohon viereen jäkättämään että "lopeta haihattelu!", "valvottu yö ei ole mikään syy lintsata luennolta!" ja "ne pyykit ei peseydy itestään!". Ymmärrän tohvelisankareita niin hyvin, ja ylipäätään ihmisiä jotka hakee deittimarkkinoilta kakkosäitiä/-isää. Onhan se sairasta, juu, mutta silti.

Vittumainen piirre tää vastuunpakoilu. Kun se ei edes ole kiinni vastuun määrästä. Pitäis päästä taas sellanen pieni jatkuva kiire päälle. Kun vauhti on sopiva, stressiin vaan tottuu ja huomaamattaan ehtii hoitaa miljoona eri asiaa vaikka tuntuu ettei 24 tuntia riitä mihinkään. Tällasessa yleisessä lööbailussa taas jokanen essee ja tentti aiheuttaa kauhean stressipiikin. Ja kun on liikaa aikaa, niille vähille hommille pitää tehää hirveen tarkkoja suunnitelmia. Eikä ne koskaan pidä ja sithän vasta harmittaa.

En ylipäätään tajua mistä ja milloin olen oppinut tällaisen projekti-ajattelun. Mikään homma ei ole liian vähäpätöinen tai massiivinen, eikä mikään ajanjakso liian lyhyt tai pitkä, ettei sille voisi tehdä pilkuntarkkaa suunnitelmaa. Ihan kun täysi kalenteri vastais oikeaa elämää.

Naurettavaa. Ja niin vitun tätä päivää. Olen uusavuttomuuden malliesimerkki.

Pappappaa

Uuh, YTHS:n aika lähestyy. Pitäis varmaan opetella nöyrää asennetta sitä varten. Kyllähän sen tajuaa, psykologit on vaan ihmisiä. Ei ne jaksa ymmärtää jotain nokkavaa yli-ikäistä kakaraa, joka aloittaa heti kaikkitietävällä asenteella ulkoaopetellun kuuloisen litanian vaivoistaan. Tottakai ne tyrkyttää Kelan hoitoon mieluummin jotain tyyppiä jota kohtaan tuntevat sympatiaa. Ja toisaalta on pakko myöntää että kyllä mä varmaan pärjäisin ilmankin, "puutarhanhoito ja päiväkirja" -tyylinen parantuminen vaan on vähän epävarmaa.

Itsetunnon kohotessa olen alkanu kiinnostua jossain määrin ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä, mikä on hyvä. Lieveilmiönä tosin mulla alkaa olla taas mielipiteitä ihan kaikesta, lähinnä melkosen turhista asioista. En sitten tiedä olenko ikävämpi tyyppi masentuneena ja itseinhoisena vai pätemisintoisena kyrpäotsana. Ehkä vois pitää ton kakkosvaihtoehdon ja viedä sen joogaan ja kuunteluttaa sillä jotain letkeetä musakkia, että se vähän rentoutuis. Eka vaihtoehto nimittäin lienee vielä ankeampi. Sellanen masentunut itsekeskeisyys on ihan hirveää niin muille kuin ankeilijalle itselleenkin.

Aattelin aloittaa Kissa pöydälle -projektin: moni ihmissuhde on alkanut kusta kun joku ongelma on muuttunut Ongelmaksi. Lisäks mä olen pipipäisyyteeni vedoten oikeuttanut itseltäni tosi mulkkumaista käytöstä jolla olen saletisti satuttanut monia. Pirun turhaa. Aloitan siis semmoisen hyvityskierroksen. AA-tyyliin, ha!

Kalalalalahtaa

Juttua tuleekin lisää, mutta yritän pysyä jossain rajoissa ettei rönsyile ihan yli. Tai no tuskin tämä rönsyilee hirveästi kun tietynlaisia asioita ei voi ilmaista muuten kuin lyhyesti tai todella pitkästi ja syväluotaavasti. No mutta asiaan. Luin tänään jostain pätkän, jossa kuvailtiin erään kirjan masentuneita ja moniongelmaisia päähenkilöitä pinnallisiksi ja neuroottisiksi. Tiedätte miten tollaset joskus suututtaa. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa tai jotain sellasta. (Onko se muuten oikeasti "kalahtaa"? "Kalahtaa"? Onko se ees sana?) Mä teen usein itseäni koskevat oivallukset saman kaavan mukaan: reagoin johonkin asiaan niin voimakkaasti että hämmästyn itsekin, se jää muhimaan päähän ja joskus aamuyöllä sitten kasaan jonkun melkosen itsestäänselvän itseanalyysin sen reaktioni pohjalta.

Nojoo. Ei masentuneet ihmiset ole pinnallisia, kuten ei neuroottisetkaan. (Kyseistä tulkintaa sen sijaan voiskin syyttää pinnalliseksi.) Lapsellisia moniongelmaiset ihmiset sen sijaan saattaa olla, tietyssä mielessä. En käytä sanaa "lapsellinen" tässä nyt arvolatautuneesti (ainakin yritän olla käyttämättä). Tarkoitan pikemminkin sitä, että elämänhallintaan liittyvät ongelmat, syömishäiriöt tai jatkuva masennus, voi olla oman elämän ja henkisen kasvun pysäyttämistä, liikkeen ja muutoksen jarruttamista. Alitajusesti toki, mutta niinhän me aina.

Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että mulla itse asiassa on oikeitakin ongelmia. En ala niitä täällä erittelemään, mutta ne on mulle itselleni niin vaikeita, että huomaan tekeväni kaikkeni jotten joutuisi niitä käsittelemään. Uskon että neuroosit, syömisvammailut ja ahdistushäiriöt on jossain määrin olleet sijaisongelmia, joihin keskittymällä voi viivyttää oikeiden solmujen selvittämistä. Ja onhan ne käteviä muutenkin, ei tarvitse aikuistua ja itsenäistyä ja muuta sellaista, koska mä en nyt pysty, mulla on liian kiireistä tän ulkoilman välttelyn ja jäätelön ahmimisen kanssa, katotaanko parin vuoden päästä uudestaan?

Vakavasti ottaen tollanen ei ole leikin asia, oli kyseessä kuka tahansa. Jos ihminen ajattelee että itsemurha on vaihtoehto, asiat on pahasti vituillaan. Mutta sen takia mä en keksikään mitään muuta syytä sille, miksei mieli päästä irti. Kyse on tiedostamattomasta, eikä ainakaan mun alitajunta tunnu toimivan hirveän loogisesti. (Kirjoitin tähän ihan oikeasti Ali Tajunnan ja Järjen polveilevan väittelyn, mutta... Niin, joku taso, muka.) Tulevaisuudessa näkyvät velvollisuudet itseä tai muita kohtaan on vaan liikaa. Mieluummin keskittyy vaikka Valion pakastevalikoimaan ja partateriin.

Nää oli tietysti taas itsestäänselvyyksiä, mutta samapa tuo. Oma pääkoppa ei tunne sellaisia. Niin ja en sit muuten oo nukkunu parina viime vuorokautena yhtään, ja huomaan silti että teksti on kehnoa, joten se on varmaan oikeasti ihan shaibaa, mutten jaksa välittää. Juup. Öitä.

Ps. Ainiin! Rakkautta.

Pps. Kuva ei liity yhtään mihinkään. Se on vaan liian hyvä säilöttäväks.

Joo joo

Kyllähän se oli mustasukkasuutta, vieläpä kovin noloa sellaista (edit: viittaa poistettuun tekstiin). Pakko kyllä sanoa puolustukseksi että se uus nainen on pirun tyly eikä A ole ennen vittuillut mulle tolla tavalla seurassa. Mmhjoo.

Kehitystä havaittavissa siinä, että avauduin ja kiroilin kavereille niin että asia palautui mittasuhteisiinsa. Pyristelen pikkuhiljaa irti tarpeesta esittää olevani inhimillisten pettymyksen, kateuden yms. tunteiden ulottumattomissa. Tällaisesta intoileminen tuntuu tietysti naurettavalta, mutta mulle sellainen ihan tavallinen ihmissuhdekeskustelu kaverin kanssa kahvilassa on iso juttu. Toki sätin itseäni sen jälkeen, puhuin varmaan ihan liikaa ja paljastin liikaa ja nyt kaveri viimeistään lopettaa yhteydenpidon kun tajuaa millainen heikko ääliö oikeasti olen (mielikuvitusruoska hei). Mutta ne tunteet pitää vaan sietää. Ei sen kuulukaan olla helppoa.

Toinen oman pään taputus tulee juomatapojen parantumisesta. Mukavasti on pysynyt hallinnassa, maksimissaan mennyt kaksi. Yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että humalakokemukset on olleet niin pitkään lähinnä noloja ja ikäviä, etten viitsi ehdoin tahdoin hankkia niitä lisää ihan lähiaikoina. En moralisoi ketään, on aivan sama kuinka yli kaverit vetää, mutta mulla on vaan kivempaa mehulinjalla. Tietty olen silloin tylsä ja ujo, mutten vaan jaksa aina juoda itseäni puheliaaksi muiden iloksi.

Yleisesti ottaen siis menee hyvin. Sisko tosin eräänä päivänä, kuunneltuaan mun jutustelua vartin, kehotti jatkamaan tasottavien napsimista. Omasta mielestäni en kyllä ole lähelläkään hypoa. En osaa keskittyä, höpötän jatkuvasti mitä mieleen tulee ja suunnittelen taas ryhtyväni isona näyttelijäksi ja tähtitoimittajaksi. Toisaalta saan kuitenkin nukuttua, vaikkakin kummallisiin kellonaikoihin, ruokahalu on normaali ja rahankäyttö hallinnassa. Ota tuosta sitten selvää.

Sehän tässä vituttaa kun olisin valmis sitoutumaan hoitoon ja elämäntapamuutoksiin, kunhan joku vaan osaisi sanoa että mitä tässä oikeastaan hoidetaan. Se ahdistaa jossain määrin. Pelko siitä ettei saa koskaan varmuutta, ja ettei elämä koskaan tasoitu.

Ps. Tyypit jotka asuu/on asuneet Tampereella, nyt vois hehkuttaa tai haukkua. Yritän päättää minkä kaupungin laitan kevään yhteishaussa ensisijaiseksi. (Jotain "uusi alku"-kuvitelmia taas havaittavissa...)

Ptröö

Mikä järki ilmottautua harjotusryhmään joka on yhdeksältä aamulla kun parhaimmillaan tietää ehtivänsä sinne vasta varttia vaille kymmenen? Ilmeisesti maalaisemännän päivärytmin hyveellisyys on iskostettu mun päähän niin hyvin, että kuvittelen yhä vaan voivani muuttua aamuvirkuksi jos vaan oikein kovasti tahdon.

Intoilen A:n näkemistä, ja sit toisaalta olen vähän lihonu, niin etten todellakaan haluais sitä nähdä, tai siis että se näkis mut (side silmille?). Ihan kun se mun painonvaihteluita panis edes merkille. Toisaalta voi kysyä, miksi hiivatissa mä ylipäätään mietin tällasta? Nainen, kasaa ittes.

Niin ja prosessikirjottaminen on kauheaa. En mä halua kehittyä kirjottajana antamalla miljoonan ihmisen sörkkiä raakilettani parannusehdotuksillaan. Älkää lyökö mun lasta. Miksei vois vaan tavalliseen tapaan tekaista sivukaupalla sisällötöntä käsitepuuroa palautuspäivän aamuna?

Kiire junalle, palailen viimeistään maanantaina.

Elämän voi hankkia huomennakin

Olen miljoonatta kertaa kipeenä tän vuoden aikana, enkä tässä tilassa yleensäkään tee muuta kun hengaa huoneessani tukka likasena, juo litroittain teetä ja tapita toinen toistaan huonompia leffoja. Nuha saa toimia tekosyynä sille, että katsoin äsken alusta loppuun tökeröimmän filmin ikinä. Huomioikaa nyt, että näin sanoo ihminen, joka nauraa Mies ja alaston ase -tyylisille kakka-pissa-pelleilyille vedet silmissä, eli taso ei ole turhan korkea.

Yhdistäkää zombit ja Pekko Aikamiespoika, sivuroolissa Kata Kärkkäinen as herself. Jep. Ekat parikymmentä minuuttia jaksaa repeillä puhtaasta hämmästyksestä, mutta loppu on pelkkää myötähäpeää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun henkiin herätetyn punakaartin pääjehu (minen sotilasarvoista tiedä) puhkaisee lihavan tädin vatsan paljastaen tämän syöneen mm. makkaroita ja sanomalehden, pitäisi uskoa nähneensä tarpeeksi.

Btw, kuten kuvasta näkyy, melkein mitä tahansa saa markkinoitua ulkomaillekin. And now for something completely different.

Suunnanmuutos, eli kuinka tähän päädyttiin

Tuli sysäys mistä tahansa, aloitan blogin ihan mielelläni puhtaalta pöydältä. Kaks vuotta sitten Vuoristorata starttasi tilanteessa, jossa olin juuri aloittanut opiskelut uudella paikkakunnalla. Olin jo valmiiksi henkisesti romuna, ja koko elämänpiirin muuttuminen hetkessä ei auttanut asiaa. Sen sijaan että olisin tunnistanut ja ennen kaikkea tunnustanut ongelman, aloin hakea turvaa ainoasta asiasta minkä tunsin, eli ruoan ja ruumiini kontrolloinnista.

Seuraamiani blogeja matkien listasin jokaisen kurkun, pussikeiton, mandariinin ja leipäviipaleen, ja kuvittelin kai tosissani että se veisi pois ahdistuksen ja yksinäisyyden. Reisillehän koko homma meni. Palasin teinivuosilta tuttuun paastoamisen, mässäilyn ja puklailun noidankehään, masennus tietty paheni, aloin pelätä kaikkea ja kaikkia, sitä piti helpottaa alkoholilla JA NIIN EDELLEEN. Eiköhän tää ole käyty läpi aika monta kertaa.

Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut paljon asioita, jotka ulospäin saattaa näyttää vähäpätöisiltä, mutta jotka on olleet mun itsetuntemuksen kannalta korvaamattomia. Olen myös pohtinut elämääni, asenteitani, tapojani, ihmissuhteitani, ja mitä näitä nyt on, paljon rehellisemmin ja syvällisemmin kuin ennen. Kaiken kaikkiaan koen aikuistuneeni muutaman viime kuukauden aikana enemmän kuin niitä edeltävinä viitenä vuotena yhteensä. (Liioittelun makua? Mun kirjoittamana? Neva evah!)

Pointti tuli varmaan selväksi. Haluan jättää tietyt jutut taakseni ja kontrolloida kenelle niistä kerron ja kenelle en. Blogin tarkotus on muuttunu. Pari vuotta sitten yritin vaan selvitä, tällä hetkellä haluan parantua. Siitä kyynisestä paskiaisesta ei ole jäljellä muuta kuin huumorintaju, nykyään yritän suhtautua kaikkeen niin positiivisesti että itseänikin ällöttää. (Keskitien etsiminen vois olla hyvä aloittaa ennen kun löydän itseni toistamiseen Positiivarien nettisivuilta. Kannatan jotain välkkyvää varotustekstiä tohon etusivulle, tyyliin "Saattaa sisältää kelle tahansa vahingollista sisältöä".)

Koska tykkään päteä muka-fiksuilla mietteilläni, kerron tähän loppuun mullistavan huomion, jonka tein viime viikolla: tv:stä (varsinkin kaupallisista kanavista) luopuminen saattaa parantaa itsetuntoa! Toki mä edelleen katson koneelta paskoja leffoja ja draamasarjoja, mutta ainakin ne on mun itseni valitsemia, eikä niitä keskeytä kymmenen minuutin välein pikaruoka-, karvanpoisto- ja pikavippimainokset, joissa esiintyvät ihmiset on järjestään keskivertoa kauniimpia, muodikkaampia ja menestyvämpiä. Että näin. Yoda lähtee nyt lepäämään.

Vitutus maximus

Heehehee, jatkoa pukkaapi heti samana päivänä. Tietysti sitä voisi avautua jollekin tutulle, kuinka niinq vituttaa, kun joku horo haukkua mua horoks mun blogissa, mutta se vaihtoehto ei nyt sattumoisin houkuta. Toki reaktio oli täysin ylimitotettu, mutta kun kiehahtaa niin kiehahtaa. Olen tietyissä jutuissa vaan hirveä tiukkapipo. Huorittelua tuli yläasteella kuunneltua niin paljon etten enää osaa suhtautua siihen missään yhteydessä khuulisti. Joskus tulevaisuudessa kehitän ehkä sellasen toimivan paksun nahan ja huumorintajun kombinaation etten ota enää ihan kaikkea niin vakavasti, mutta sitä odotellessa inisen niin paljon että vitutus laantuu.

Ei tässä varsinaisesti kummempaa, mutta mun on hirveän hankalaa ymmärtää kuinka nainen saattaa käyttää toisesta nimitystä huora tai lutka. Siis ihan oikeasti, WTF?! Jotenkin voi käsittää, että epävarma teinikolli yrittää saavuttaa vanhempien poikien hyväksynnän osoittamalla asiaan kuuluvan sanaston hallintaa, koska sillä ei ole mitään käsitystä miltä huorittelu saattaa tytöstä tuntua. Ehkä se jopa kuvittelee tyttöjen lämpenevän sellaselle wannabe-macho-setille?

Mutta väitän että joka ikistä naista on joskus huoriteltu ihan ilman syytä, ja että jokainen nainen tuntee huorittelun logiikan (tai tarkemmin sanoen sen täydellisen puutteen) ja kuinka se sattuu 13-vuotiasta neitsyttä ihan yhtä paljon kuin nelikymppistä kaiken kokenutta parinvaihtajaa. Huora on oikeastaan vaan synonyymi epäonnistuneelle naiselle tai tytölle, ja sen epäonnistumisen määreet on täysin huorittelijan hallussa. Sen takia se sattuu niin paljon. Sitä voidaan käyttää koska tytön naama ei miellytä, koska se puhuu liian kovaa, koska se puhuu liian hiljaa, koska siltä ei heru, tai koska sillä oli joskus juttua sun exän kanssa, johon oikeasti olet edelleen vähän pihkassa. Huorittelua voi käyttää aina, kun tyttö tai nainen rikkoo jotain normia, tietämättään tai tietosesti. Sen jättämä leima on kuitenkin aina sama.

Epäloogisuudessaan se on myös niin helvetin epäreilu haukkumasana. Niin kauan kun miehille ei ole mitään vastaavaa nimitystä, se on myös melkosen räikeä merkki sukupuolten eriarvosuudesta. Sen takia onkin niin käsittämätöntä, kuinka yksikään nainen kehtaa viljellä sitä. (Paitsi tietysti kavereiden kesken, silloin kun kaikki käsittää sen läpänheitoksi.) Ja jos se nyt jotakuta kiinnostaa, niin sillon yläasteella mä keskityin lähinnä pänttäämiseen, urheiluun ja puutöihin, enkä osottanu minkäänlaista huomiota poikia kohtaan, mutta kuten sanottua, huorittelulla ei ole logiikkaa.

Ps. Estellen innoittamana muuten tämäkin syntyi. Bloggari-vuorovaikutusta! Sä sanot uu, mä sanon aa, ja siitä tulee... no ei ainakaan vauvaa.

Piilotus

Hoo, olin tosiaan siinä luulossa, ettei tän blogin kommenttilootiin ole ikinä satanut lokaa, mutta väärässäpä olin. Vuosi sitten joku/jotkut on käynyt/käyneet kommentoimassa edellisen kevään aiheita. En sinänsä ihan tajua mitä järkeä, jos haluaa sohia jonkun huomionkipeän bloggaajan itsetuntoa niin eiköhän kannattaisi kommentoida tuoreimpaan postaukseen ja varmistaa viestin perillepääsy? Ei sillä, useat pointit osu ja uppos, mutta onneks useammat ei.

Kuten mä olen aiemminkin maininnut, liioittelen ja vähättelen tapahtumia ja ylipäätään muihin ihmisiin liittyviä juttuja niin, ettei niitä kannata ottaa ihan tosissaan. Jos joku tapahtumaketju tuntuu kauhean epäloogiselta tai jos mitään ei yksinkertaisesti tapahdu, lisään väliin jotain tai otan pois. Ensinnäkin se on "mitä jos" -tyylistä leikittelyä, toiseksi faktojen sotkeminen estää tunnistamista, ja kolmanneksi mun elämä on oikeasti niin auttamattoman tylsää, että sitä on melkein pakko vähän maustaa. Onhan se outoa, myönnän, mutten jaksa uskoa olevani ainut.

Lapsellisuus, itsekeskeisyys, huomionkipeys ja mitä näitä nyt on, ne mä myönnän ihan auliisti, mutten oikeastaan voi niihin muuta sanoa kun että paskempi juttu, ja peukut sille jolta kyseiset piirteet puuttuu. Kyllähän samoissa ongelmissa vuodesta toiseen pyöriskelevät ihmiset on omalla tavallaan helvetin koomisia, ja paremmissa mielen voimissa saattaisin itsekin käydä repeilemässä vastaaville nettijulkaisuille. Ei kai sosiaalipornolla ole sen kummempaa virkaa kuin tarjota tunnetta ylemmyydestä, ja minkälainen materiaali niitä fiiliksiä sitten antaa, riippuu ihmisestä.

Mutta pakko kyllä sanoa, että on surullista jos vielä 2000-luvulla nainen uskoo niin vahvasti siihen, että hänen tärkein ominaisuutensa on "hyvä maine", että jaksaa kokea jonkun täysin vieraan tytön seksitarinoinnit uhkana itselleen. En ole ikinä kuullut yhdenkään miehen valittavan kuinka häntä pidetään halpana, koska naapurin Penalla on ollut irtosuhteita. Naapurin Penan tekemiset ei mitenkään liity sen toisen miehen maineeseen, eikä mun tekemisillä pitäis olla väliä Anonyymille.

No enivei, olen meinannut piilottaa tän jo varmaan kymmenen kertaa, ja koska noi kommentit sai huomaamaan että vuoden-parin takainen "olen oman elämäni saippuatähti" -tyyli on aika kaukana siitä, mistä nykyään haluan kirjoittaa, niin eiköhän ole sen aika. Loin itselleni ns. arkistoblogin johon vein vanhat höpinät, ja yritän pitää tämän jatkossa linjaltaan parantumismyönteisenä pohdintana.

Jos huomaan että postaukset alkaa lipsua liikaa avautumisen puolelle, siirrän tän varmaan salasanan taakse, mutta mennään nyt alkuun näin.