Nih, ja sit mietin että mitäpä sitten.

Tuo henkilökohtainen mielenterveyshistoria tuppaa kärjistämään ajattelua jokseenkin draaman puolelle, elikkä takaraivossa jyskyttävä uuden romahduksen pelko saa meikäläisen ehkä suurentelemaan asioita.

Ja toisaalta elämän pienet alamäet myös kasvaa tarpeettoman suuriksi kun pelkää, että ääneen lausuttuina ne konkretisoituvat masennuksena. Luulen että tulee menemään vuosia, ennen kuin pystyn rakentamaan itselleni terveen ihmisen identiteetin. Siis tilan, jossa ponnistelematta pystyn uskomaan itsekin olevani tavallinen, avaruudesta katsottuna aivan kuin muutkin muurahaiset, joista jokaisen taipaleella esteet ovat välttämättömiä.

Eli kannattaa puhua. Älä lyö päätäsi seinään, etsi ovi.