Kuulkaattes mää lopetan tän. Tunsin lämpimän sykähdyksen sydänalassa kun huomasin äsken et joku 14 tyyppiä vielä ilmottautuu lukijoiksi, mutta rehellisyyden nimissä enhän mä tänne enää kirjota.

En kyllä sitä sano ettei meikäläisen pääkoppa tarttis purkautumiskanavaa (voi pojat!). Kuitenkin tätä nykyä tuntuu luontevammalta käyttäytyä kuten kaikki muutkin semialkoholisoituneet urpot, eli sössöttää puolitutulle pilkun aikaan kuinka ankeaa on, kun duunikaverit vituttaa ja kihlatulta ei lohkea (joo arvatkaa hävettääkö, voitte kuvitella kuinka vaivaantunut ilme oli sillä onnettomalla, joka joutu toimimaan mun henkisenä oksennusämpärinä tämän JOKSEENKIN intiimin parisuhdeongelman suhteen).

Mutta totanoin, mitenkäs sitä henkevästi sanottiinkaan, "life sucks and then you fucking die". Niin että näillä mennään, tällasta tää on. Välillä huonompaa ja sit taas parempaa. Vaikka tossa talven hämärissä onnistuin sekä oksuilemaan että huseeraamaan veitsen kanssa (hyvä minä jee), ei tommonen post-teiniangstaaminen ole enää siinä mielessä jokapäiväistä etteikö siitä selviäisi normikonstein (kts. edellinen kappale).

Eli öö neljän (?) vuoden jälkeen Vuoristorata lopettaa mitä luultavimmin lopullisesti, mutta haluan kuitenkin kiittää. Tällä potaskalla on ollut aivan halvatun loistavia tyyppejä lukijoina. Olen ajoittain repeillyt teidän kommenteille vedet silmissä ja joskus taas saanut ihan aitoa tukea vaikeina hetkinä, vaikken edes tiedä oikeita nimiänne. (Oon niin nössö etten viitti mainita ketään erikseen ettei muut loukkaannu, mutta kyllä te tärkeimmät tiedätte keitä olette.)

En tiedä mitä muuta tähän sanoisi, joten kiitän teitä jotka olette jaksaneet kiinnostua ja kommentoida, ja toivotan kaikille onnea ja rakkautta ja kaikkea muuta ällömakeaa. PUS!

T. Wendy

Ps. Luen meilejä tosi laiskanlaisesti, mutta jos joku haluaa vielä vaihdella kuulumisia siinä muodossa niin oon messissä! Osoite tököttää tuossa oikealla.

EDIT. Enpä muistanukaan enää vuoristorataluukun salasanaa, miten yllättävää! Loin uuden tilin, kun en jaksa mihinkään maikkarin aspaankaan soitella (sinänsä harmi, että vanhat viestit jää lojumaan bittiavaruuteen).

Jos siis haluatte vaihtaa ajatuksia vielä meilitse, tässä uusi meiliosoite: WENDYJURPO@LUUKKU.COM.

Yoda was here

Meikäläisen netinkäyttö on nykyään varsin minimaalista, joten ei ihmekään että tämä entinen henkireikä näyttäisi kuivuvan itsestään kasaan.

Ei mulla mitenkään erityisen hyvin mene, mutta yritän sinnitellä ja oppia jotain. Itsesääli on kenen tahansa pahin vihollinen. Se passivoi ja tekee ihmisestä katkeran.

Vihaan sitä kun Tyttö käyttää ilmaisua "ota itseäs niskasta kiinni", mutta tiedän sen viittaavan sillä ainoastaan käytännön ja arkielämän juttuihin, että hoitaisin asiat kunnolla ahdistuksesta huolimatta ja ryyppäisin vähemmän.

Parisuhteessa eläminen on mulle siinä mielessä hyvä homma, että olen muuttunut vähemmän ylpeäksi. Joutunut myöntämään ettei mun ongelmat ole niin erikoisia. Että masennuksen romantisointi ja sen ajattelu jollain tapaa kohtalona ei ole aikuinen hyväksynnän muoto, vaan tapa mahdollistaa itselleen luovuttaminen.

Olen tajunnut, että yksilöllisyys, jaottelu tavanomaiseen ja erikoiseen, ylipäätään ihmisluonnon tyypittely, on mittakaavakysymys. Tarpeeksi kaukaa katsottuna kaikki ovat samanlaisia, samoin tarpeeksi läheltä. Mielenterveysongelmia esiintyy niin useilla, että oman identiteetin ja yksilöllisyyden kokemuksen rakentaminen niiden ympärille ei ole realistista. Persoona on jotain syvempää.

Tällaista.

Ps. Kosin, ja sain myöntävän vastauksen :) Ajatus loppuelämän (tai ainakin mahdollisimman pitkän ajan) viettämisestä Tytön kanssa synnyttää mussa kaikenkattavan onnellisuuden ja tyyneyden tunteen. Olen erittäin onnekas paskiainen.