Vielä

En nyt muista kuka fossiili se oli, mutta hepulla kuitenkin oli joku yleiseen seurusteluun liittyvä teoria: kun kyse on tavallisesta jutustelusta, small-talkin rennommasta versiosta, elämään mielekkyyttä tuovasta sosiaalisuuden muodosta, ei muoto eikä sisältö saisi ottaa voittoa toisesta.

Muodolla tarkoitetaan käsittääkseni puheenvuoroja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoitus on tehdä keskustelusta sujuvaa, ja sisällöllä varsinaista asiaa, jolla on ylä- ja alataso (mitä sitten tarkoittikaan). Keskustelu ei saa mennä liian syvälliseksi, henkilökohtaiseksi tai poliittiseksi, sillä muutoin luontevuus kärsii, mutta toisaalta ei ole myöskään mielekästä jauhaa täyttä paskaa pelkän jauhamisen vuoksi.

Mietinpähän vaan, että jokseenkin herkillä, ujoilla ja melankolisilla ihmisillä saattaa olla ylisuuria odotuksia sisällön suhteen, keskustelun pitäisi aina liikkua purppuran sävyissä ja luoda syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja samat odotukset heijastuvat ihmissuhteisiin yleisestikin. Sitä toivoisi löytävänsä toisen eksyneen sielun (tms. pateettista) jonka kanssa pääsisi yhteiselle älylliselle matkalle.

Palatakseni alkuun, sisällön osuuden kasvaessa muodon pitäisi tulla avuksi tasapainon saavuttamiseksi, mutta tähän ei ikävä kyllä moni runoilijarunkkari pysty. Sosiaaliset taidot vain eivät riitä, yritys hyvä kymmenen. Lukuisien pettymysten jälkeen herkkis saattaa luovuttaa, tai vaihtoehtoisesti alkaa älyllistää ihmissuhteita, keskittyä muotoon. Tässä tulevat avuksi järjestöt ja nettifoorumit. Säännöt ovat kohtalaisen selvät, kunhan pysyttelee aiheessa, on mokaaminen lähes mahdotonta. Nyt saa jauhaa, mitä enemmän, sen parempi.

Tällaisissa sosiaalisuuden muodoissa vaan ikävä kyllä saattaa kehittyä jonkinlainen hyötynäkökulma ihmissuhteisiin. Tämän on meikätyttö joskus huomannut myös itsessään. Sitä jollain tavalla pelaa. Kaivatessaan kipeästi ihmiskontaktia kadottaa rentouden.

Koko ajan hakee sitä jotain kirjoista ja elokuvista tuttua "syvempää", mutta siihen ei ikinä pääse, jos kyynisenä ei edes yritä päästä paskanjauhannasta syvempiin aiheisiin eikä varsinkaan osoita kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, tai sitten tarrautuu toiseen kaiken yksinäisyytensä vimmalla odottaen luottamuksen syntyvän sormia napsauttamalla.

Tulipahan vaan mieleen. Tajusin etten välttämättä kuitenkaan haluaisi palata siihen aikaan, kun organisoin sen kymmenettä harrastuskerhoa, ajatellen vastuun tuovan valtaa ja tekevän minusta pidetyn. Vaikka edelleen kaikki järjestäminen on kyllä älyttömän kivaa, en sitä kiellä, sellaiseen vain helposti hukkuu jos ei ole tietoinen motiiveistaan. Mutta kyllä tämä yksinäisyys syö naista.