Jännärit housuissa

On todella ikävää joutua hyväksymään itsensä vikoineen päivineen. Joutua hyväksymään se, että vaikka esittäisi vahvaa, ei muutu sisältä sellaiseksi. Vaikka haluaisi olla sitä ja tätä ja tuota, ei lopulta tule koskaan olemaan enempää tai vähempää kuin oma itsensä.

Mun on jotenkin vaikeaa nähdä omat avautumiseni mitenkään neutraalissa valossa. Jos vaikka myönnän sivulauseessa että joo, en pysty käymään Hulluilla Päivillä koska pelkään pyörtyväni, kadun jälkikäteen monta viikkoa, sillä koen vaivanneeni toista ihmistä enemmän kuin mihin olisin oikeutettu ja toisaalta aiheuttaneeni särön julkisivuuni. Jos erehdyn itkemään jonkun seurassa, saatan katkaista välit silkasta häpeästä.

Tajusin tänään sosiaalisten tilanteiden suhteettoman jännäämisen alkaneen jo lapsena. Saatoin oksentaa ennen kaverin synttäreitä tai luokkaretkeä, koska pelkäsin niin paljon itseni nolaamista ettei vatsa kestänyt. No eipä siinä sen kummempaa. Se on ominaisuus. Satun olemaan jännittäjä. Ongelma on siinä, että jo mukulana huomasin saavani kavereita peittämällä epävarmuuden haistattelun ja vitsin vääntämisen alle, ja rooli on pinttynyt niin syvälle etten millään haluaisi näyttää mitä sen alla on.

Ja edelleen ennen juhlia oksettaa. Joko sitä vetää kunnon pohjat ja varautuu häpeään seuraavana päivänä, tai keksii tekosyyn ja jää pois. Ikävä kyllä ihmiset ei tule ajatelleeksi että porukan rennoin seuranainen pelkää kuollakseen pienintäkään arvostelua ja jää siksi taas kerran lauantai-iltana kotiin. Ihmiset luulee että seuranaisella on uudet kaverit ja kuviot, että se pitää itseään liian hyvänä vanhoihin piireihin, että se jättää tulematta paikalle pelkkää välinpitämättömyyttään.

Väärinkäsitystä ei korjata muuten kuin kertomalla rehellisesti mistä kiikastaa. Ja sehän ottaa luonnolle. Siinä pallo siirtyy toiselle osapuolelle. Jos vanha kaveri alkaa sääliä, en mahda sille mitään. Jos en ole porukalle enää vaan "se lesbo" vaan "se paniikkihäiriöinen, masentunut, sosiaalisia tilanteita kammoava lesbo", en mahda sillekään mitään. En voi päättää toisten puolesta, miten ne mut määrittelee.

Tähän mennessä avoimuuspolitiikka on aiheuttanut kahdenlaisia reaktioita. Jotkut vaivaantuu. Siis todella vaivaantuu. Samat ihmiset yleensä puhuu eteenpäin. Toiset ei ylläty lainkaan. "Tollanen huumorintaju ei pääse kehittymään, jos elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista."

Eipä tässä kummempaa asiaa ollutkaan. Kiukuttaa ettei voi parantua kerralla ja että tulee takapakkia. Oasista.