Tyttö

Ajattelin tässä eräänä päivänä että voisin kosia Tyttöä. En kyllä sitä tee, ainakaan tässä vuoden-parin sisään, mutta jotenkin ajatus kuplii tuolla takaraivossa. En tiedä onko itua kertoa tätä joukolle vieraita, mutta kerronpa kuitenkin. Kyllä mä pidän sitä omanani.

Vähän hulluhan se on, eikä pelkästään hyvällä tavalla, ja hirveän oikukas, neuroottinen, saamaton ja monella tapaa sika naiseksi, mutta sen kanssa tunnen itseni kokonaiseksi. Sen lähellä tunnen olevani kotona. Sen kanssa riitelykin tuntuu yleensä turvalliselta. Ja pieruverkkareissa sekä virttyneessä t-paidassakin se on niin saamarin seksikäs ettei mitään rajaa.

Ja kaikkein tärkein: samalla kun se on mun rakastaja ja mä sen, meistä on tullu myös toistemme parhaat ystävät.

Satunnainen huomio

Tajusin tänään että ajattelen itseäni naisena. (Vähän äijämäisenä sellaisena, mutta enivei.) En koskaan ole tuntenut kuuluvani käsitteen "tyttö" alle, mutta ajatus naisena olemisesta ei aiheuta nikottelua. Luulisi sen menevän toisin päin.

Ylipäätään nykyään mulla on parempi olo omissa nahoissani kuin koskaan ennen. En joudu samalla tavalla hakemaan persoonani osasille määreitä kuin nuorempana. Oikeastaan en joudu hakemaan itselleni ääriviivoja, koska en enää tunne koostuvani irrallisista palasista. Kroppakaan ei tunnu niin vieraalta kuin vielä pari vuotta sitten. Ainakin ajoittain mä pystyn vain olemaan.

Ps. Tarkoitan siis tässä naiseudella nimenomaan _tytön_ aikuista muotoa. Se tässä on hämmentävintä. Vielä parinkympin kynnyksellä olin kuitenkin aikamoinen sunnuntaisovinisti, ja nyt ihan ok sen kanssa että ikä tuo vastuuta ja joskus tulevaisuudessa ryppyisen tissivaon. Kaipa sitä on vain muuttunut avarakatseisemmaksi niin, että pystyy hyväksymään enemmän harmaan sävyjä sekä itsessään että muissa.

(Siis etten enää ajattele että piparin kanniskelun jalkojen välissä tarttis merkata yhtään mitään muuta kun että siellä se kulkee matkassa. Että mulla saattaa olla jotain yhteistä tuon ja tuon tytön tai naisen kanssa, ja seuraavan kanssa ei niinkään, ja me ollaan silti kaikki yhtä kelpoja tapauksia. Ja ettei ristiriitoja itsessään tarvitse hävetä.)

Pakollinen kommentti

Mä kun kerta jaan sänkyni tuon öö hauvelin kanssa ja vastustan siten painovoimaa ja aiheutan sen ettei Suomessa heterot mene enää naimisiin elikkä lapsia ei synny (eiku anteeks, sehän oli ajatusleikki), niin vois varmaan kommentoida tota isoa läppää.

Kuulostaa hassulta mutta mä tavallaan ymmärrän. Kun tommosta shaibaa näytetään telkkarissa, se murentaa pikkasen mun ihmiskäsitystä. Voin myöntää olevani naiivi ja eläväni kuplassa. Siinä kuplassa ihmiset kunnioittaa erilaisuutta, ei tuputa arvojaan ja antaa armon käydä oikeudesta. Kun sitten satunnaisesti joudun heräämään siihen ettei näin ole, että jotkut perustaa arvomaailmansa hyvin erilaisille asioille kuin mä, tunnen turvattomuutta. Maailma ei olekaan sellainen kuin uskottelen itselleni.

Jollain tavalla tunnen olevani loukattu. Näkemättä mua, tuntematta mua, täysin vieras ihminen kykenee sanoillaan ja teoillaan loukkaamaan mun arvojani. Ja suudellessani tyttöystävääni kadulla tai puhumalla töissä avoimesti meidän lomasuunnitelmista, saatan saada jonkun tuntemaan olonsa hämmentyneeksi, pelokkaaksi ja ristiriitaiseksi. Saatan tietämättäni mutkan kautta horjuttaa jonkun arvomaailmaa ja ihmiskäsitystä. En loukkaa kyseistä jotakuta ilkeyttäni, eikä se älähdä pahuuttaan, mutta niin vaan käy kun erilaiset arvomaailmat törmää.

Ymmärrän jopa miksi räsäset lukee Raamattuaan vähän valikoiden, miksi jotkut kohdat on hei tottakai aika- ja kulttuurisidonnaisia, kun homous taas parin kohdan perusteella pahapahapaha. Miettikää nyt miten koko kirja alkaa. Jumala luo kuvakseen heteroparin ja käskee niitä täyttämään maan. Se pari on olemassa jo paratiisissa, ennen syntiinlankeemusta. Kai se on äärikristityille iso juttu. Sitä paitsi tapaluterilaisilla menee aina aamukahvi väärään kurkkuun, kun käytetään sanaa "synti". Mun käsittääkseni sen merkitys noin niinku raamatullisessa mielessä on vähän eri kun arkipuheessa. Raamatussa ei käsittääkseni voi suurin piirtein paskoakaan tekemättä syntiä. Eli että kaikki ollaan samassa veneessä.

Mutta mä olenkin ateisti. Objektiivisuus on tästä näkövinkkelistä helppoa. Voin vain aavistella miten uskovaisia homoja kuohuttaa.

Ps. Niin ja tuota lisäyksenä vielä, että tokihan nuo räsäset ja muut mun elämääkin koskettaa, en tarkoituksella vetänyt mutkia suoriksi. Mutta kaikki varmaan arvaa mitä mieltä olen tästä valtionkirkko-meiningistä. En edes viitsi mennä siihen. Ja sitten taas toisaalta ja toisaalta: politiikkaa tehdään arvopohjalta. Tietty vituttaa, jos joku tekee mua koskettavia päätöksiä IMO satukirjan pohjalta, mutta niin tapahtuis, vaikka se olis näennäisesti kiellettyäkin.

Ja/tai

Kaipa se menee niin, että elämässä on aikoja, joista saa nauttia ja toisaalta aikoja, joista on vaan selviydyttävä.

Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Niin se vaan menee.

Ja ne heikommat ajat: niistä voi selviytyä a) loistavasti (tämä lienee aika harvinaista, nää on näitä "tositarinoita" joihin amerikkalaiset feelgood-leffat "pohjautuu"), b) ihan tyydyttävästi (normi, tähän terapialla pyritään) tai c) ei-niin-hyvin (eli subjektiiviselta kannalta paskasti).

Jos ei selviä loistavasti ja tulee tipahdus ja siihen mennessä miljoonas ilopilleriresepti, niin ei se oikeasti mitään. Uusi yritys. Ei parantuminen ole kilpajuoksu.

Heh. Parantuminen. "Parantuminen."
Masennus. "Vaikeat ajat".
Ja/tai?

Tällä hetkellä mua vituttaa sairausluokitukset ylipäätään. Vituttaa se harmaa alue jonka sävy oikeastaan riippuu ainoastaan näkökulmasta. Vituttaa että aina on taho, jolle ei ole tarpeeksi sairas ja taho, jolle ei ole tarpeeksi terve. Ja että todistelun tarve lähtee vain siitä että heikko kaipaa auktoriteetin kertomaan kelpaako, yrittääkö tarpeeksi.

Tällaisina aikoina parasta on lukea keski-ikäisten miesten kirjoittamaa proosaa. Tai kuunnella simppeleitä rock-lyriikoita. Kumpi vaan, en oo snobi.