Epätoivo

Olenko maininnu että olen ihan loistava säätämään ja ryssimään kaiken mikä vaan on ryssittävissä? Jep. Neitihän odotti sitä lääkäriaikaa kuin kuuta nousevaa eikä jännitykseltä saanu unta kun vasta myöhään aamuyöllä. Aamulla, sillon kun se aika ois ollu, unta sitten riittikin.

Voi vittuperkelesaatana! En ymmärrä itseäni, miten joku voi olla tällainen tampio joka mokaa yksinkertaisimmatkin asiat? Mikä vittu siinä on kun mikään ei onnistu eikä mitään saa hoidettua kunnolla?

Sain puhelimessa reseptin uusittua ja uuden ajan seitsemän viikon päähän, mutta turhat lääkärilaskut ei varsinaisesti helpota tätä rahatilannetta. Ja mitä mä teen jos mieli lähtee laukkaamaan tässä välillä?

Syksyn alussa tuli se pelottava syöksy kahdessa päivässä, mieliala oli heitellyt laidasta laitaan ja rysähti äkkiä ihan kuoppaan. Myöhemmin olo koheni, mutten kokenut helpotusta, pelkäsin vaan että kohta taas tiputaan. Mietin, että järkevintä on lopettaa tämä tähän, nyt kun tunteet ei päätä, nyt kun pystyn hetken ajan ajattelemaan loogisesti. Ennen kuin vajoan taas kituvaksi eläimeksi tai oikeasti sekoan: ennen kuin kuvittelen taas, minä hölmö romantikko, että elämä on elämisen arvoista tällaiselle paskaläjällekin.

Ja entä jos tää lamaannus ei helpota? Miten vitussa mä saan koulut hoidettua? Joka saakelin ilta päätän että huomenna uskaltaudun luennolle, vakuutan itselleni ettei kukaan siellä paheksu vaikka edellisellä viikolla jäi väliin. Ja aamulla hiipii paniikki, mutta mulla ei ole selkärankaa antaa sen vaan tulla ja mennä koululle sitten vaikka hikoilevana ja änkyttävänä, vaan jään vittu sänkyyn koska sietokyky millekään ikäville fiiliksille on nolla.

Viime viikolla en syönyt muuta kun puuroa koska en uskaltautunut kauppaan. Sinne voi mennä suoraan koulusta, kun on pirteä ja hyväntuoksuinen (toimelias opiskelija, ihan kuten muutkin), mutta entäs jos ei alunperinkään ole uskaltautunut liikenteeseen? Tai sitten vasta kun on pimeää, juuri ennen sulkemisaikaa, mutta se on aina epävarmempaa.

Ja kun joissain tilanteissa taas olen niin rento, oma itseni, läsnä ja pystyvä, tyyppi josta pidetään ja joka pitää itsestään. Mutta kun en tunnista mistä se on kiinni. Mikä on se juttu, jolla päivä alkaa hyvin, ja miksei niin voi olla aina? Miksi useimpina päivinä verhot jää kiinni?

Ps. Nyt kaduttaa poltetut sillat. Kun voisi vaan itkeä oikean, hengittävän ystävän olkapäätä vasten, painautua syliin ja kuulla: "Kyllä se helpottaa, huomenna on jo paremmin."

Ptröö

Mikä järki ilmottautua harjotusryhmään joka on yhdeksältä aamulla kun parhaimmillaan tietää ehtivänsä sinne vasta varttia vaille kymmenen? Ilmeisesti maalaisemännän päivärytmin hyveellisyys on iskostettu mun päähän niin hyvin, että kuvittelen yhä vaan voivani muuttua aamuvirkuksi jos vaan oikein kovasti tahdon.

Intoilen A:n näkemistä, ja sit toisaalta olen vähän lihonu, niin etten todellakaan haluais sitä nähdä, tai siis että se näkis mut (side silmille?). Ihan kun se mun painonvaihteluita panis edes merkille. Toisaalta voi kysyä, miksi hiivatissa mä ylipäätään mietin tällasta? Nainen, kasaa ittes.

Niin ja prosessikirjottaminen on kauheaa. En mä halua kehittyä kirjottajana antamalla miljoonan ihmisen sörkkiä raakilettani parannusehdotuksillaan. Älkää lyökö mun lasta. Miksei vois vaan tavalliseen tapaan tekaista sivukaupalla sisällötöntä käsitepuuroa palautuspäivän aamuna?

Kiire junalle, palailen viimeistään maanantaina.