Nyyh ja lässyn ja aww <3

Olen lällytuulella joten lukeminen omalla vastuulla:

Joskus tulee kelailtua tätä blogistaniaa, siis miten jännä on tutustua ihmisessä ensin, ja usein ainoastaan, sen ajatuksiin. Miten alastomia ihmiset on voidessaan anonyymeina paljastaa samassa kirjoituksessa niin huonoimmat kuin parhaimmatkin puolensa.

Ajoittain surettaa että maailmassa tärkeintä tuntuu olevan pärjääminen, kun oikeasti ei ole mitään ihanampaa kuin se tunne minkä saa kun toinen raottaa hetkeksi suojaustaan, se lämpö joka tulee kun saa osakseen luottamusta, tai kun uskaltaa itse luottaa. Miten suurin osa ihmisistä on niin helvetin mukavia luopuessaan rooleista, ollessaan edes hetken aitoja.

Niin että ootte te aika ihania <3 Vois olla ihan mielenkiintosta kuulla blogitutuista sellaisia asioita, joiden perusteella irl muodostaisi ensivaikutelman, nyt kun ne ei enää vaikuttaisi kakkaakaan siihen pitääkö tyypistä vai ei. Tästä vois ehkä kehitellä jotain meemin tapaista...

Mutta asiasta kukkaruukkuun. Lähiaikoina olen huomannut muutoksen siinä, miten suhtaudun lapsuusmuistoihin. Ne ei ole enää niin kipeitä, mutta toisaalta niitä on helpompi itkeä. Ei tarvitse syytellä ketään, mutta voi myöntää ongelmien kumpuavan sieltä. Eikä niissä ongelmissa ole toisaalta mitään kummaa. Aika moni olisi reagoinut samalla tavalla. Ja musta tuli kuitenkin ihan hyvä ihminen, luultavasti iän myötä vielä parempi.

Liittyy vaan siihen, että mulla on taas hirveä vauvakuume, ja mietin josko tulen koskaan olemaan niin tasapainoinen että osaisin olla hyvä äiti. Vähän enemmän turvaa haluaisin kuitenkin omalle katraalle tarjota kuin mitä itse aikoinani sain, vaikka äidin mielenterveysongelmia ja vanhempien tappelua lukuunottamatta lapsuus olikin mitä parhain (koulukiusaamiseen kun perhe ei voinu vaikuttaa). Mutta ehkä mä olen joskus siinä pisteessä.

Outoa kun tulevaisuutta koskevat odotukset ei sisällä oikein muuta kuin opiskelun ja perheen. Kouluttautumiseen mua motivoi oikeastaan vaan pohjaton uteliaisuus ja halu kehittää omaa ajattelua. Mites työ sitten? Ura? Vois kiinnostaa tutkia jotain alakulttuureja identiteetti-näkökulmasta, siis että miten ihmiset "heimoutuu" postmodernissa yhteiskunnassa, tai sitten kansalaisaktivismia siinä mielessä että mikä sen rooli on poliittisen vaikuttamisen kentässä. Mutta en tiedä tulisko mun hermoilla tutkijaa, kun oma pää tuntuu lähinnä tykkäävän puutarhanhoidosta ja leipomisesta. Tjaa.

Mutta siis oikeasti ihan kamalaa tämmönen kuume! Jos bussissa lähelle istuu joku vanhempi pikkulapsen kanssa, olen ihan että "mikäsennimionkuinkavanhaoimitenpienetsormet!". Ja sit ikävöin sitä kun veli oli vielä pieni ja anto mun joskus lohduttaa itseään ja sain rutistaa sitä ja painaa nenäni sen hikiseen tukkaan ja silittää ja hyssytellä.

Voi apua lyökää mua!

Suunnanmuutos, eli kuinka tähän päädyttiin

Tuli sysäys mistä tahansa, aloitan blogin ihan mielelläni puhtaalta pöydältä. Kaks vuotta sitten Vuoristorata starttasi tilanteessa, jossa olin juuri aloittanut opiskelut uudella paikkakunnalla. Olin jo valmiiksi henkisesti romuna, ja koko elämänpiirin muuttuminen hetkessä ei auttanut asiaa. Sen sijaan että olisin tunnistanut ja ennen kaikkea tunnustanut ongelman, aloin hakea turvaa ainoasta asiasta minkä tunsin, eli ruoan ja ruumiini kontrolloinnista.

Seuraamiani blogeja matkien listasin jokaisen kurkun, pussikeiton, mandariinin ja leipäviipaleen, ja kuvittelin kai tosissani että se veisi pois ahdistuksen ja yksinäisyyden. Reisillehän koko homma meni. Palasin teinivuosilta tuttuun paastoamisen, mässäilyn ja puklailun noidankehään, masennus tietty paheni, aloin pelätä kaikkea ja kaikkia, sitä piti helpottaa alkoholilla JA NIIN EDELLEEN. Eiköhän tää ole käyty läpi aika monta kertaa.

Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut paljon asioita, jotka ulospäin saattaa näyttää vähäpätöisiltä, mutta jotka on olleet mun itsetuntemuksen kannalta korvaamattomia. Olen myös pohtinut elämääni, asenteitani, tapojani, ihmissuhteitani, ja mitä näitä nyt on, paljon rehellisemmin ja syvällisemmin kuin ennen. Kaiken kaikkiaan koen aikuistuneeni muutaman viime kuukauden aikana enemmän kuin niitä edeltävinä viitenä vuotena yhteensä. (Liioittelun makua? Mun kirjoittamana? Neva evah!)

Pointti tuli varmaan selväksi. Haluan jättää tietyt jutut taakseni ja kontrolloida kenelle niistä kerron ja kenelle en. Blogin tarkotus on muuttunu. Pari vuotta sitten yritin vaan selvitä, tällä hetkellä haluan parantua. Siitä kyynisestä paskiaisesta ei ole jäljellä muuta kuin huumorintaju, nykyään yritän suhtautua kaikkeen niin positiivisesti että itseänikin ällöttää. (Keskitien etsiminen vois olla hyvä aloittaa ennen kun löydän itseni toistamiseen Positiivarien nettisivuilta. Kannatan jotain välkkyvää varotustekstiä tohon etusivulle, tyyliin "Saattaa sisältää kelle tahansa vahingollista sisältöä".)

Koska tykkään päteä muka-fiksuilla mietteilläni, kerron tähän loppuun mullistavan huomion, jonka tein viime viikolla: tv:stä (varsinkin kaupallisista kanavista) luopuminen saattaa parantaa itsetuntoa! Toki mä edelleen katson koneelta paskoja leffoja ja draamasarjoja, mutta ainakin ne on mun itseni valitsemia, eikä niitä keskeytä kymmenen minuutin välein pikaruoka-, karvanpoisto- ja pikavippimainokset, joissa esiintyvät ihmiset on järjestään keskivertoa kauniimpia, muodikkaampia ja menestyvämpiä. Että näin. Yoda lähtee nyt lepäämään.

Vitutus maximus

Heehehee, jatkoa pukkaapi heti samana päivänä. Tietysti sitä voisi avautua jollekin tutulle, kuinka niinq vituttaa, kun joku horo haukkua mua horoks mun blogissa, mutta se vaihtoehto ei nyt sattumoisin houkuta. Toki reaktio oli täysin ylimitotettu, mutta kun kiehahtaa niin kiehahtaa. Olen tietyissä jutuissa vaan hirveä tiukkapipo. Huorittelua tuli yläasteella kuunneltua niin paljon etten enää osaa suhtautua siihen missään yhteydessä khuulisti. Joskus tulevaisuudessa kehitän ehkä sellasen toimivan paksun nahan ja huumorintajun kombinaation etten ota enää ihan kaikkea niin vakavasti, mutta sitä odotellessa inisen niin paljon että vitutus laantuu.

Ei tässä varsinaisesti kummempaa, mutta mun on hirveän hankalaa ymmärtää kuinka nainen saattaa käyttää toisesta nimitystä huora tai lutka. Siis ihan oikeasti, WTF?! Jotenkin voi käsittää, että epävarma teinikolli yrittää saavuttaa vanhempien poikien hyväksynnän osoittamalla asiaan kuuluvan sanaston hallintaa, koska sillä ei ole mitään käsitystä miltä huorittelu saattaa tytöstä tuntua. Ehkä se jopa kuvittelee tyttöjen lämpenevän sellaselle wannabe-macho-setille?

Mutta väitän että joka ikistä naista on joskus huoriteltu ihan ilman syytä, ja että jokainen nainen tuntee huorittelun logiikan (tai tarkemmin sanoen sen täydellisen puutteen) ja kuinka se sattuu 13-vuotiasta neitsyttä ihan yhtä paljon kuin nelikymppistä kaiken kokenutta parinvaihtajaa. Huora on oikeastaan vaan synonyymi epäonnistuneelle naiselle tai tytölle, ja sen epäonnistumisen määreet on täysin huorittelijan hallussa. Sen takia se sattuu niin paljon. Sitä voidaan käyttää koska tytön naama ei miellytä, koska se puhuu liian kovaa, koska se puhuu liian hiljaa, koska siltä ei heru, tai koska sillä oli joskus juttua sun exän kanssa, johon oikeasti olet edelleen vähän pihkassa. Huorittelua voi käyttää aina, kun tyttö tai nainen rikkoo jotain normia, tietämättään tai tietosesti. Sen jättämä leima on kuitenkin aina sama.

Epäloogisuudessaan se on myös niin helvetin epäreilu haukkumasana. Niin kauan kun miehille ei ole mitään vastaavaa nimitystä, se on myös melkosen räikeä merkki sukupuolten eriarvosuudesta. Sen takia onkin niin käsittämätöntä, kuinka yksikään nainen kehtaa viljellä sitä. (Paitsi tietysti kavereiden kesken, silloin kun kaikki käsittää sen läpänheitoksi.) Ja jos se nyt jotakuta kiinnostaa, niin sillon yläasteella mä keskityin lähinnä pänttäämiseen, urheiluun ja puutöihin, enkä osottanu minkäänlaista huomiota poikia kohtaan, mutta kuten sanottua, huorittelulla ei ole logiikkaa.

Ps. Estellen innoittamana muuten tämäkin syntyi. Bloggari-vuorovaikutusta! Sä sanot uu, mä sanon aa, ja siitä tulee... no ei ainakaan vauvaa.

Piilotus

Hoo, olin tosiaan siinä luulossa, ettei tän blogin kommenttilootiin ole ikinä satanut lokaa, mutta väärässäpä olin. Vuosi sitten joku/jotkut on käynyt/käyneet kommentoimassa edellisen kevään aiheita. En sinänsä ihan tajua mitä järkeä, jos haluaa sohia jonkun huomionkipeän bloggaajan itsetuntoa niin eiköhän kannattaisi kommentoida tuoreimpaan postaukseen ja varmistaa viestin perillepääsy? Ei sillä, useat pointit osu ja uppos, mutta onneks useammat ei.

Kuten mä olen aiemminkin maininnut, liioittelen ja vähättelen tapahtumia ja ylipäätään muihin ihmisiin liittyviä juttuja niin, ettei niitä kannata ottaa ihan tosissaan. Jos joku tapahtumaketju tuntuu kauhean epäloogiselta tai jos mitään ei yksinkertaisesti tapahdu, lisään väliin jotain tai otan pois. Ensinnäkin se on "mitä jos" -tyylistä leikittelyä, toiseksi faktojen sotkeminen estää tunnistamista, ja kolmanneksi mun elämä on oikeasti niin auttamattoman tylsää, että sitä on melkein pakko vähän maustaa. Onhan se outoa, myönnän, mutten jaksa uskoa olevani ainut.

Lapsellisuus, itsekeskeisyys, huomionkipeys ja mitä näitä nyt on, ne mä myönnän ihan auliisti, mutten oikeastaan voi niihin muuta sanoa kun että paskempi juttu, ja peukut sille jolta kyseiset piirteet puuttuu. Kyllähän samoissa ongelmissa vuodesta toiseen pyöriskelevät ihmiset on omalla tavallaan helvetin koomisia, ja paremmissa mielen voimissa saattaisin itsekin käydä repeilemässä vastaaville nettijulkaisuille. Ei kai sosiaalipornolla ole sen kummempaa virkaa kuin tarjota tunnetta ylemmyydestä, ja minkälainen materiaali niitä fiiliksiä sitten antaa, riippuu ihmisestä.

Mutta pakko kyllä sanoa, että on surullista jos vielä 2000-luvulla nainen uskoo niin vahvasti siihen, että hänen tärkein ominaisuutensa on "hyvä maine", että jaksaa kokea jonkun täysin vieraan tytön seksitarinoinnit uhkana itselleen. En ole ikinä kuullut yhdenkään miehen valittavan kuinka häntä pidetään halpana, koska naapurin Penalla on ollut irtosuhteita. Naapurin Penan tekemiset ei mitenkään liity sen toisen miehen maineeseen, eikä mun tekemisillä pitäis olla väliä Anonyymille.

No enivei, olen meinannut piilottaa tän jo varmaan kymmenen kertaa, ja koska noi kommentit sai huomaamaan että vuoden-parin takainen "olen oman elämäni saippuatähti" -tyyli on aika kaukana siitä, mistä nykyään haluan kirjoittaa, niin eiköhän ole sen aika. Loin itselleni ns. arkistoblogin johon vein vanhat höpinät, ja yritän pitää tämän jatkossa linjaltaan parantumismyönteisenä pohdintana.

Jos huomaan että postaukset alkaa lipsua liikaa avautumisen puolelle, siirrän tän varmaan salasanan taakse, mutta mennään nyt alkuun näin.