En ole ihan varma mistä mun juurettomuuden ja irrallisuuden tunteeni johtuu, kun en ole koskaan siitä kovin hanakasti pyrkinytkään eroon. Vaikka itsekseni hajoilen tähän yksinäisyyteen ja tunteeseen siitä, etten saa yhteyttä muihin, en vaihtoehdon ilmestyessä tartu siihen.
En halua olla riippuvainen enkä olla vastuussa, en halua että muiden näkemykset, halut tai tarpeet koskettaa omaa elämääni ja valintojani. Omat ristiriitaisuuteni ja omasta mielestä negatiiviset piirteeni oikein hyppäävät silmille jos joudun jakamaan ne muiden kanssa. Identiteettini hajoaa palasiksi, olen taas solumössöä ja valovuosien päässä siitä kuka haluaisin olla.
Enkä ole ihan varma mitä pelkään. Miksi on niin epämiellyttävää antaa muiden olla lähellä hetkinä joina olen heikko, tylsä, ärtynyt tai tehnyt virheitä. Haluaisin olla aina valmistautunut, tilanteen herra, hallita mitä puolia itsestäni näytän. En edelleenkään ole itkenyt Tytön nähden kuin pari kertaa, ja silloinkin sen puolesta. Jos riidellessä joudun altavastaajan rooliin, häivyn paikalta tai muuten suljen Tytön pois.
Tiedättekö ihmistyypin, jonka edustaja erotilanteessa mussuttaa nimettömästä ahdistuksesta ja tilantarpeesta? Luultavasti pari viikkoa erosta tilantarve näyttää kadonneen, ja tällä ahdistustaan itkeneellä exällä on jo joku uusi kainalossa. Ja kuukauden päästä taas uusi.
Sille näyttää löytyvän tyttö- tai poikaystäväehdokkaita hämmentävän helposti, mutta itse se ajattelee olevansa tuomittu epäonnistumaan suhteissaan, koska kukaan ei näe sitä omana itsenään. Luultavasti sillä on itsellään joku saavuttamaton entinen, jota se kutsuu elämänsä rakkaudeksi, vaikka tietää itsekin että tyydytettynä kaipaus mitätöityisi ja ruoho aidan toisella puolella alkaisi taas vihertää.
Jepujee. Kiva olla läppä naiseksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti