... muuttuu ketutukseksi.

No ei ole oikeasti noin paha. Tai siis tuollaistahan se on, ihan sama mitä selittelen, nää vitun neuroosit ja fobiat ja ahdistus- ja paniikkihäriöt tai mitä vittua ovatkaan, hallitsee mun arkea enemmän kuin kehtaan myöntää. Olen saatana oman rikkinäisen mieleni vanki.

Mutta siis en oikeastaan suhtaudu siihen nykyään epätoivolla, se pikemminkin vituttaa. Rankasti. Kuvitelkaa kaunein ja lämpimin kesäpäivä ikinä, ja itse olet jumissa kotona koska et siedä aurinkoa. Tai jotain vastaavaa; sen tyylistä vitutusta. Ihan kuin olis rampa, mutta ei sitten kuitenkaan ole.

Ei osaa olla kiitollinen fyysisestä terveydestä, opiskelupaikasta, ihanasta perheestä, mahtavista kavereista, kaikista asioista missä tietää olevansa lahjakas. Ei osaa arvostaa sitä että näkee, kuulee, voi juosta ja tanssia, voi rakastaa ja tulee aina olemaan rakastettu, kaikesta vittumaisuudestaan huolimatta. Koska oma mieli sanoo vastaan, pelko on imeytynyt niin syvälle.

Ei liity aiheeseen mitenkään, Bikini Kill on vaan mulle sitä, mitä kuunnellaan kun kyrpii ja pahasti: nauttikaa ketkä tykkäätte. (Miten noita videoita muuten saadaan liitettyä tänne? Pari vuotta enkä edelleenkään ole hoksannut.)

Suck my left one
Sister, sister where did we go wrong?
Tell me what the fuck we're doing here
Why are all the boys acting strange?
We've got to show them we're worse than queer

1, 2, 3, 4
SUCK MY LEFT ONE, SUCK MY LEFT ONE

Daddy comes into her room at night
He's got more than talking on his mind
My sister pulls the covers down
She reaches over, flicks on the light
She says to him :

SUCK MY LEFT ONE, SUCK MY LEFT ONE

Mama says :
You have to be a polite girl
You have got to be polite
Show a little respect for your father
Wait untill your father gets home
Fine, fine, fine, fine, fine, fine, fine

Pappappaa

Uuh, YTHS:n aika lähestyy. Pitäis varmaan opetella nöyrää asennetta sitä varten. Kyllähän sen tajuaa, psykologit on vaan ihmisiä. Ei ne jaksa ymmärtää jotain nokkavaa yli-ikäistä kakaraa, joka aloittaa heti kaikkitietävällä asenteella ulkoaopetellun kuuloisen litanian vaivoistaan. Tottakai ne tyrkyttää Kelan hoitoon mieluummin jotain tyyppiä jota kohtaan tuntevat sympatiaa. Ja toisaalta on pakko myöntää että kyllä mä varmaan pärjäisin ilmankin, "puutarhanhoito ja päiväkirja" -tyylinen parantuminen vaan on vähän epävarmaa.

Itsetunnon kohotessa olen alkanu kiinnostua jossain määrin ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä, mikä on hyvä. Lieveilmiönä tosin mulla alkaa olla taas mielipiteitä ihan kaikesta, lähinnä melkosen turhista asioista. En sitten tiedä olenko ikävämpi tyyppi masentuneena ja itseinhoisena vai pätemisintoisena kyrpäotsana. Ehkä vois pitää ton kakkosvaihtoehdon ja viedä sen joogaan ja kuunteluttaa sillä jotain letkeetä musakkia, että se vähän rentoutuis. Eka vaihtoehto nimittäin lienee vielä ankeampi. Sellanen masentunut itsekeskeisyys on ihan hirveää niin muille kuin ankeilijalle itselleenkin.

Aattelin aloittaa Kissa pöydälle -projektin: moni ihmissuhde on alkanut kusta kun joku ongelma on muuttunut Ongelmaksi. Lisäks mä olen pipipäisyyteeni vedoten oikeuttanut itseltäni tosi mulkkumaista käytöstä jolla olen saletisti satuttanut monia. Pirun turhaa. Aloitan siis semmoisen hyvityskierroksen. AA-tyyliin, ha!

Kalalalalahtaa

Juttua tuleekin lisää, mutta yritän pysyä jossain rajoissa ettei rönsyile ihan yli. Tai no tuskin tämä rönsyilee hirveästi kun tietynlaisia asioita ei voi ilmaista muuten kuin lyhyesti tai todella pitkästi ja syväluotaavasti. No mutta asiaan. Luin tänään jostain pätkän, jossa kuvailtiin erään kirjan masentuneita ja moniongelmaisia päähenkilöitä pinnallisiksi ja neuroottisiksi. Tiedätte miten tollaset joskus suututtaa. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa tai jotain sellasta. (Onko se muuten oikeasti "kalahtaa"? "Kalahtaa"? Onko se ees sana?) Mä teen usein itseäni koskevat oivallukset saman kaavan mukaan: reagoin johonkin asiaan niin voimakkaasti että hämmästyn itsekin, se jää muhimaan päähän ja joskus aamuyöllä sitten kasaan jonkun melkosen itsestäänselvän itseanalyysin sen reaktioni pohjalta.

Nojoo. Ei masentuneet ihmiset ole pinnallisia, kuten ei neuroottisetkaan. (Kyseistä tulkintaa sen sijaan voiskin syyttää pinnalliseksi.) Lapsellisia moniongelmaiset ihmiset sen sijaan saattaa olla, tietyssä mielessä. En käytä sanaa "lapsellinen" tässä nyt arvolatautuneesti (ainakin yritän olla käyttämättä). Tarkoitan pikemminkin sitä, että elämänhallintaan liittyvät ongelmat, syömishäiriöt tai jatkuva masennus, voi olla oman elämän ja henkisen kasvun pysäyttämistä, liikkeen ja muutoksen jarruttamista. Alitajusesti toki, mutta niinhän me aina.

Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että mulla itse asiassa on oikeitakin ongelmia. En ala niitä täällä erittelemään, mutta ne on mulle itselleni niin vaikeita, että huomaan tekeväni kaikkeni jotten joutuisi niitä käsittelemään. Uskon että neuroosit, syömisvammailut ja ahdistushäiriöt on jossain määrin olleet sijaisongelmia, joihin keskittymällä voi viivyttää oikeiden solmujen selvittämistä. Ja onhan ne käteviä muutenkin, ei tarvitse aikuistua ja itsenäistyä ja muuta sellaista, koska mä en nyt pysty, mulla on liian kiireistä tän ulkoilman välttelyn ja jäätelön ahmimisen kanssa, katotaanko parin vuoden päästä uudestaan?

Vakavasti ottaen tollanen ei ole leikin asia, oli kyseessä kuka tahansa. Jos ihminen ajattelee että itsemurha on vaihtoehto, asiat on pahasti vituillaan. Mutta sen takia mä en keksikään mitään muuta syytä sille, miksei mieli päästä irti. Kyse on tiedostamattomasta, eikä ainakaan mun alitajunta tunnu toimivan hirveän loogisesti. (Kirjoitin tähän ihan oikeasti Ali Tajunnan ja Järjen polveilevan väittelyn, mutta... Niin, joku taso, muka.) Tulevaisuudessa näkyvät velvollisuudet itseä tai muita kohtaan on vaan liikaa. Mieluummin keskittyy vaikka Valion pakastevalikoimaan ja partateriin.

Nää oli tietysti taas itsestäänselvyyksiä, mutta samapa tuo. Oma pääkoppa ei tunne sellaisia. Niin ja en sit muuten oo nukkunu parina viime vuorokautena yhtään, ja huomaan silti että teksti on kehnoa, joten se on varmaan oikeasti ihan shaibaa, mutten jaksa välittää. Juup. Öitä.

Ps. Ainiin! Rakkautta.

Pps. Kuva ei liity yhtään mihinkään. Se on vaan liian hyvä säilöttäväks.

Elämän voi hankkia huomennakin

Olen miljoonatta kertaa kipeenä tän vuoden aikana, enkä tässä tilassa yleensäkään tee muuta kun hengaa huoneessani tukka likasena, juo litroittain teetä ja tapita toinen toistaan huonompia leffoja. Nuha saa toimia tekosyynä sille, että katsoin äsken alusta loppuun tökeröimmän filmin ikinä. Huomioikaa nyt, että näin sanoo ihminen, joka nauraa Mies ja alaston ase -tyylisille kakka-pissa-pelleilyille vedet silmissä, eli taso ei ole turhan korkea.

Yhdistäkää zombit ja Pekko Aikamiespoika, sivuroolissa Kata Kärkkäinen as herself. Jep. Ekat parikymmentä minuuttia jaksaa repeillä puhtaasta hämmästyksestä, mutta loppu on pelkkää myötähäpeää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun henkiin herätetyn punakaartin pääjehu (minen sotilasarvoista tiedä) puhkaisee lihavan tädin vatsan paljastaen tämän syöneen mm. makkaroita ja sanomalehden, pitäisi uskoa nähneensä tarpeeksi.

Btw, kuten kuvasta näkyy, melkein mitä tahansa saa markkinoitua ulkomaillekin. And now for something completely different.