Kiitos ja anteeksi

Mietin sitä hyvityskierrosta. Entiseltä poikaystävän tapaiselta haluaisin pyytää anteeksi että olin frigidi ja käytin sitä vain olkapäänä. Olin lapsi, en tajunnut että myös minä voin hyväksikäyttää toista, vaikka tiedostamattakin. Vaikka tuskinpa sitä enää kiinnostaa.

Parhaalta ystävältä pyytäisin anteeksi katoamisiani. Olen itsekeskeinen, enkä ole uskonut sen pyyteettömästi haluavan nähdä mua myös silloin kun olen huonona. Pyytäisin anteeksi myös sitä, etten ollut sen tukena viimeksi, kun sillä oli vaikeaa: että olin niin käpertynyt itseeni etten huomannut sen tarvitsevan syliä. Pahoittelisin myös suorasukaisuuttani, sitä että loukkaan kun yritän olla rehellinen.

A:ta olen näkemässä kahvittelun merkeissä lähiaikoina. Aion pyytää siltä anteeksi sitä, etten ikinä oikeasti ollut läsnä, että yritin parantaa sen vaivat edes pysähtymättä kuuntelemaan, mikä on hätänä. Etten kunnioittanut sen erilaisuutta.

Haluaisin olla A:n ystävä. Mulla on ikävä meidän anime-maratoneja, pohjaan palaneita kokkausyritelmiä, viinipäissään askartelua ja lähiöfiilistelyä kävelyllä lumisateessa*. Mä kaipaan myös tapaa jolla se liikkuu, tapaa jolla se nauraa kun sille kuiskaa jotain tuhmaa. Kaipaan sen tuoksua, sen vartaloa omaani vasten välillä niin paljon että koskee, mutta vielä enemmän kaipaan sitä yhteyttä joka katosi kun alettiin seurustella.

Hetkinen! Stop! Voi lässyn lässyn, miten tää meni taas tähän? Joku on pahasti puutteessa... Lupaan ens vuodeksi uusia aiheita, aikuisten oikeesti!

* ks. kuva. Onko mitään ihanampaa? Aattelin tosissani hankkia tällasen (vaikka se tarkottaiskin tuplasti keski-ikäsiä jurrikoita yrittämässä kaveriksi).

Tsuibaduiba oujeah!

Mulla on tapana muuttaa mieltäni laidasta laitaan aika pirun nopeasti. En jaksa keskittyä yhteen hommaan kovin kauaa, ja suunnitelmat muuttaa muotoaan päivittäin. Olen tuuliviiri.

Lähipiiriin kuuluvat ihmiset ottaa yleensä vähän varauksella mun mieliteot ja "suuret päätökset", mikä on vähintäänkin ymmärrettävää. Ne on oikeastaan yleinen vitsi. Paras kaveri alottaa puhelut yleensä kysymällä "no, mitäs oot suunnitellu?" huvittuneella äänellä, mihin mä vastaan tahallisen liioittelevasti, kaverin tikahtuessa nauruun. "Just joo. Saanko tulla moikkaamaan sua kun oot Namibian pressa?" "Tietty, rakennutan sulle oman siiven."

Mutta oikeasti tärkeät asiat, sellaset jotka kypsyy hiljalleen jossain mielen kätköissä, niistä en puhu ennen kun alan olla tosi varma. Eilen vaihdettiin äidin kanssa puhelimessa kuulumiset, ja äkkiä se tuli vaan jostan: "Tiedätkö mitä? Musta oikeesti tuntuu että oon parantumassa." Nyt se on sitten sanottu.

Niin että vähän mietityttää mitä sille YTHS:n tädille sanon. Ihan mielelläni kävisin muutaman kerran juttelemassa, saamassa varmistusta tälle suunnalle, nimeämässä asiat jotka tähän on johtaneet, sulkemassa ympyrän. Saamassa diagnoosin, selityksen sille miksi olen heittelehtinyt niin rajusti aallonharjalta pohjalle. Mutta en halua lääkkeitä, en nyt kun opettelen taas itkemään ja tuntemaan. Ei mulla kuitenkaan taida olla oikeutta niihin tunteihin, koska ne voi olla pois joltain joka voi oikeasti tosi huonosti. Jaa. En tiedä. Mutta eiköhän se täti päätä.

Enivei, eka talvi seitsemään vuoteen kun voin hengittää. Ei helvetti, ihan tajuttoman jees!

Joo joo

Kyllähän se oli mustasukkasuutta, vieläpä kovin noloa sellaista (edit: viittaa poistettuun tekstiin). Pakko kyllä sanoa puolustukseksi että se uus nainen on pirun tyly eikä A ole ennen vittuillut mulle tolla tavalla seurassa. Mmhjoo.

Kehitystä havaittavissa siinä, että avauduin ja kiroilin kavereille niin että asia palautui mittasuhteisiinsa. Pyristelen pikkuhiljaa irti tarpeesta esittää olevani inhimillisten pettymyksen, kateuden yms. tunteiden ulottumattomissa. Tällaisesta intoileminen tuntuu tietysti naurettavalta, mutta mulle sellainen ihan tavallinen ihmissuhdekeskustelu kaverin kanssa kahvilassa on iso juttu. Toki sätin itseäni sen jälkeen, puhuin varmaan ihan liikaa ja paljastin liikaa ja nyt kaveri viimeistään lopettaa yhteydenpidon kun tajuaa millainen heikko ääliö oikeasti olen (mielikuvitusruoska hei). Mutta ne tunteet pitää vaan sietää. Ei sen kuulukaan olla helppoa.

Toinen oman pään taputus tulee juomatapojen parantumisesta. Mukavasti on pysynyt hallinnassa, maksimissaan mennyt kaksi. Yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että humalakokemukset on olleet niin pitkään lähinnä noloja ja ikäviä, etten viitsi ehdoin tahdoin hankkia niitä lisää ihan lähiaikoina. En moralisoi ketään, on aivan sama kuinka yli kaverit vetää, mutta mulla on vaan kivempaa mehulinjalla. Tietty olen silloin tylsä ja ujo, mutten vaan jaksa aina juoda itseäni puheliaaksi muiden iloksi.

Yleisesti ottaen siis menee hyvin. Sisko tosin eräänä päivänä, kuunneltuaan mun jutustelua vartin, kehotti jatkamaan tasottavien napsimista. Omasta mielestäni en kyllä ole lähelläkään hypoa. En osaa keskittyä, höpötän jatkuvasti mitä mieleen tulee ja suunnittelen taas ryhtyväni isona näyttelijäksi ja tähtitoimittajaksi. Toisaalta saan kuitenkin nukuttua, vaikkakin kummallisiin kellonaikoihin, ruokahalu on normaali ja rahankäyttö hallinnassa. Ota tuosta sitten selvää.

Sehän tässä vituttaa kun olisin valmis sitoutumaan hoitoon ja elämäntapamuutoksiin, kunhan joku vaan osaisi sanoa että mitä tässä oikeastaan hoidetaan. Se ahdistaa jossain määrin. Pelko siitä ettei saa koskaan varmuutta, ja ettei elämä koskaan tasoitu.

Ps. Tyypit jotka asuu/on asuneet Tampereella, nyt vois hehkuttaa tai haukkua. Yritän päättää minkä kaupungin laitan kevään yhteishaussa ensisijaiseksi. (Jotain "uusi alku"-kuvitelmia taas havaittavissa...)