Juupajuu. Tuo edellisen postauksen aihe on nyt siinä mielessä hoidossa etten tällä hetkellä voi enempää tehdä. Olen puhunut sellaisten ihmisten kanssa, joita kaveri tulee kuuntelemaan paremmin kuin mua, ja jatkossa yritän olla vaan parhaani mukaan tukena. Myönnän auliisti etten ole kovin hyvä olkapää, jakelen neuvoja usein jo ennen kuin toinen on ehtinyt kertoa mikä on hätänä, mutta yritän tässäkin asiassa muuttua. Pitäisi sietää sitä ettei pysty korjaamaan toisen elämää sen puolesta. Toivoisin vaan että se ymmärtäis miten monelle se on korvaamaton.

Tytön kanssa oli taas kunnon myllytykset, mutta puhdistuipa ilma. Välillä vaan rassaa tämä jatkuva riitely, eikö niitä asioita pystyisi helpomminkin käymään läpi? Siskon kanssa juteltiin äskettäin, ja se totesi huomanneensa että meillä molemmilla on sama ongelma: meille on vaikeaa olla avoimia ja heikkoja ystävyyssuhteissamme, joten me sysätään kaikki mahdollinen paska (suorasti tai epäsuorasti) sille henkilölle jonka kanssa seurustellaan, ja sitten ihmetellään miksi suhde tuntuu raskaalta.

Oli todella hyvä keskustelu noin muutenkin. Sisko on aina suhtautunut muhun jotenkin säälivästi, ja oli helpottavaa saada selitys sille, mistä se pohjimmiltaan johtuu. Muistutan siskoa kuulemma asioista joita se ei itsessään haluais myöntää. Olen kuulemma rohkea, kun en yritä taistella tunteitani vastaan tai kiellä epävakaata puoltani. Oli aika kauniisti sanottu, haluaisin itsekin oppia näkemään sen noin.

Tänään olen hirveän kiitollinen ettei kaverin sairaus tai oma parisuhdedraama pääse kuitenkaan mustaamaan maailmaa. Näin sen käytännössä huomaa, avautuminen auttaa. Vaikka ei huolista puhuminen multa edelleenkään kovin helposti luonnistu.