Kiitos ja anteeksi

Mietin sitä hyvityskierrosta. Entiseltä poikaystävän tapaiselta haluaisin pyytää anteeksi että olin frigidi ja käytin sitä vain olkapäänä. Olin lapsi, en tajunnut että myös minä voin hyväksikäyttää toista, vaikka tiedostamattakin. Vaikka tuskinpa sitä enää kiinnostaa.

Parhaalta ystävältä pyytäisin anteeksi katoamisiani. Olen itsekeskeinen, enkä ole uskonut sen pyyteettömästi haluavan nähdä mua myös silloin kun olen huonona. Pyytäisin anteeksi myös sitä, etten ollut sen tukena viimeksi, kun sillä oli vaikeaa: että olin niin käpertynyt itseeni etten huomannut sen tarvitsevan syliä. Pahoittelisin myös suorasukaisuuttani, sitä että loukkaan kun yritän olla rehellinen.

A:ta olen näkemässä kahvittelun merkeissä lähiaikoina. Aion pyytää siltä anteeksi sitä, etten ikinä oikeasti ollut läsnä, että yritin parantaa sen vaivat edes pysähtymättä kuuntelemaan, mikä on hätänä. Etten kunnioittanut sen erilaisuutta.

Haluaisin olla A:n ystävä. Mulla on ikävä meidän anime-maratoneja, pohjaan palaneita kokkausyritelmiä, viinipäissään askartelua ja lähiöfiilistelyä kävelyllä lumisateessa*. Mä kaipaan myös tapaa jolla se liikkuu, tapaa jolla se nauraa kun sille kuiskaa jotain tuhmaa. Kaipaan sen tuoksua, sen vartaloa omaani vasten välillä niin paljon että koskee, mutta vielä enemmän kaipaan sitä yhteyttä joka katosi kun alettiin seurustella.

Hetkinen! Stop! Voi lässyn lässyn, miten tää meni taas tähän? Joku on pahasti puutteessa... Lupaan ens vuodeksi uusia aiheita, aikuisten oikeesti!

* ks. kuva. Onko mitään ihanampaa? Aattelin tosissani hankkia tällasen (vaikka se tarkottaiskin tuplasti keski-ikäsiä jurrikoita yrittämässä kaveriksi).

Muiden silmin

Äiti oli kulta ja listasi mun pyynnöstä asioita meikäläisestä ja ukista lääkärikäyntiä varten. Oli vielä otsikoinut jutun "X:n erikoiset" (en voi tietenkään paljastaa ukin nimeä koska silloinhan kaikki varmasti arvaisi kuka tätä sosiaalipornoa rustaa, hei haloo!). Repeilin aika pahasti äidin lapsuusmuistoille, vaikka eihän noille saisi nauraa, en saata kuvitella kuinka kauheaa on ollut kasvaa sellainen hullu paskiainen isänään. Vähän enemmän kolahti kuvaus omasta käytöksestä. Tuohan olen minä.

"Hypomaaninen vaihe:

• puhuu nopeasti ja paljon
• nauraa puhuessaan vähän väliä
• on hermostunut ja selittää paljon suurieleisesti käsillään
• ostaa paljon vaatteita ja kauneus/terveystuotteita
• selittelee tekemisiään
• "kaikki on hyvin", ei tarvitse apua
• ei elä tätä päivää vaan puhuu koko ajan tulevista suunnitelmista
• myös täysin epärealistisia suunnitelmia
• lupaa tehdä kaikki tekemättömät työt pois jaloista
• välillä tuntuu, että puhuessaan kehittää asioita omasta päästä

Depressiivinen vaihe:

• lamaantuminen
• jatkuva nukkuminen ja loputon väsymys
• epäjärjestys
• eristäytyy muista pitkiksi ajoiksi
• välttää kontaktia
• ei jaksa keskustella mistään, torjuu täysin
• itkeskelee."

Ja tietysti on näitä mitä äiti ei onneksi tiedä: villeimpinä kausina saatan harrastaa seksiä kolmen-neljän eri ihmisen kanssa saman viikon aikana, mielellään vielä jossain erikoisessa paikassa kuten kerrostalon katolla. Olen niin saatanan boheemi ettei ole tosikaan, punkkua pullo päivässä ja kavereille kanssa, kaunissilmäinen muukalainen tarjoaa essoa halvalla, tietysti ostan. Muut ihmiset on hyödykkeitä joihin mulla on käyttöoikeus. Kaiken kaikkiaan maailma avaa mulle sylinsä. Ukkia lainaten: "Minä olen suuri ihminen".

Ei hitto. Miten paljon paskaa perhe ja ystävät onkaan joutuneet sietämään. Nyt tulee itku.

Muisto

Keskiviikkotytöllä on poikaystävä. Nyyh. Todistaa jotain omistuksenhaluisesta (omistamisenhaluisesta? minaeiosasuome?) luonteesta, että vaikken ole koko ihmistä aikoihin edes ajatellut, olin jokseenkin harmissani uutisesta. Kukaan tuskin muistaa, mutta kyse oli noin viikon mittaisesta intensiivisestä laastarisäädöstä loppukeväällä. Olin ekaa kertaa ulkona mun ja A:n eron jälkeen, kaatokännissä, kun tapasin tämän jumalaisen söpön hippitytön.

Parin päivän jälkeen olin niin ihastunu, että uhkailin tyttöä yrittänyttä yhteistä miespuolista tuttua nyrkkitappelulla (ihanaa käyttäytyä stereotyyppisesti, osa 1/2), minkä jälkeen itkin samaiselle tutulle ettei se tajua millaista on olla lesbo (osa 2/2). (Toim.huom: heteroäijältä voikin olettaa, varsinkin kun itkijä ei oikein tiedä itsekään).

Poika oli kovin harmissaan (ja kovin pajareissa). Pahoitteli että oli saanut mut itkemään, lohdutukseksi tarjosi hatsit ja hartiahieronnan. Vitun hipit.

Jos tekisin itsestäni leffan, se olis ehdottomasti komedia. Sellanen vähän musta, ja siinä olis kertojaääni. (Amélie Kaurismäki-vaikutteilla, muttei kuitenkaan.)

Oikeastaan aika jännää miettiä, siis ajatusleikkinä. Millanen leffa omasta elämästä tulis. Mitkä olis käännekohdat, mitkä jutut lopputuloksen kannalta tarpeettomia, kuka näyttelis pääosaa? Hei joo! Tekemistä loppupäiväks...

... eiku...

Hmm, toisaalta jos asiaa lähestyis realistisemmasta näkökulmasta, niin ei ole takuita että saan palautettua itseni täysin toimintakykyiseksi ihan vaan omin voimin. Mähän olen viettänyt tässä jotain omaehtoisen saikun tapaista, mitäs kun ei voikaan enää levätä laakereillaan? Ja JOS olisi niin, että mulla oliskin jonkinmoinen bipon tapainen, ongelman helpottuminen ei tarkottais sen poistumista. Siinä tapauksessa mulla olis nyt kokemusperästä tietoa siitä että joo, tasaava lääkitys, säännöllinen päivärytmi, tipattomuus ja liikojen ärsykkeiden välttäminen pitää mielialat kurissa, mutta ilman seurantaa se olis vähän heikko pohja.

Hmm. Tätä pitää miettiä. Huippua olis, jos pääsis vaikka puoleks vuodeks johonkin ratkaisukeskeiseen tai kognitiiviseen terapiaan jotta sais arjen raiteilleen, ja sen jälkeen vois jatkaa jollain perusseurannalla. Mutta kun on toi kaupunginvaihto taas edessä. Ja noita erilaisia terapioita kun tarjotaankin niinku kaupan hyllyltä. Joo. En tiiä. Hmm.

Ou fak. Fiilis meni.

Edit. Äiti on pop. Soitin sille. "Sori kulta mutta kyllä sä olet enemmän sekasin kun luulet." Kirjotan nyt sen lunttilapun ja sanon niille että epäilen vahvasti. Joo. Näin teen.

Tsuibaduiba oujeah!

Mulla on tapana muuttaa mieltäni laidasta laitaan aika pirun nopeasti. En jaksa keskittyä yhteen hommaan kovin kauaa, ja suunnitelmat muuttaa muotoaan päivittäin. Olen tuuliviiri.

Lähipiiriin kuuluvat ihmiset ottaa yleensä vähän varauksella mun mieliteot ja "suuret päätökset", mikä on vähintäänkin ymmärrettävää. Ne on oikeastaan yleinen vitsi. Paras kaveri alottaa puhelut yleensä kysymällä "no, mitäs oot suunnitellu?" huvittuneella äänellä, mihin mä vastaan tahallisen liioittelevasti, kaverin tikahtuessa nauruun. "Just joo. Saanko tulla moikkaamaan sua kun oot Namibian pressa?" "Tietty, rakennutan sulle oman siiven."

Mutta oikeasti tärkeät asiat, sellaset jotka kypsyy hiljalleen jossain mielen kätköissä, niistä en puhu ennen kun alan olla tosi varma. Eilen vaihdettiin äidin kanssa puhelimessa kuulumiset, ja äkkiä se tuli vaan jostan: "Tiedätkö mitä? Musta oikeesti tuntuu että oon parantumassa." Nyt se on sitten sanottu.

Niin että vähän mietityttää mitä sille YTHS:n tädille sanon. Ihan mielelläni kävisin muutaman kerran juttelemassa, saamassa varmistusta tälle suunnalle, nimeämässä asiat jotka tähän on johtaneet, sulkemassa ympyrän. Saamassa diagnoosin, selityksen sille miksi olen heittelehtinyt niin rajusti aallonharjalta pohjalle. Mutta en halua lääkkeitä, en nyt kun opettelen taas itkemään ja tuntemaan. Ei mulla kuitenkaan taida olla oikeutta niihin tunteihin, koska ne voi olla pois joltain joka voi oikeasti tosi huonosti. Jaa. En tiedä. Mutta eiköhän se täti päätä.

Enivei, eka talvi seitsemään vuoteen kun voin hengittää. Ei helvetti, ihan tajuttoman jees!

Orava vailla pyörää

Sinkkuna olo ei tee mulle hyvää. Tarttisin jonkun tohon viereen jäkättämään että "lopeta haihattelu!", "valvottu yö ei ole mikään syy lintsata luennolta!" ja "ne pyykit ei peseydy itestään!". Ymmärrän tohvelisankareita niin hyvin, ja ylipäätään ihmisiä jotka hakee deittimarkkinoilta kakkosäitiä/-isää. Onhan se sairasta, juu, mutta silti.

Vittumainen piirre tää vastuunpakoilu. Kun se ei edes ole kiinni vastuun määrästä. Pitäis päästä taas sellanen pieni jatkuva kiire päälle. Kun vauhti on sopiva, stressiin vaan tottuu ja huomaamattaan ehtii hoitaa miljoona eri asiaa vaikka tuntuu ettei 24 tuntia riitä mihinkään. Tällasessa yleisessä lööbailussa taas jokanen essee ja tentti aiheuttaa kauhean stressipiikin. Ja kun on liikaa aikaa, niille vähille hommille pitää tehää hirveen tarkkoja suunnitelmia. Eikä ne koskaan pidä ja sithän vasta harmittaa.

En ylipäätään tajua mistä ja milloin olen oppinut tällaisen projekti-ajattelun. Mikään homma ei ole liian vähäpätöinen tai massiivinen, eikä mikään ajanjakso liian lyhyt tai pitkä, ettei sille voisi tehdä pilkuntarkkaa suunnitelmaa. Ihan kun täysi kalenteri vastais oikeaa elämää.

Naurettavaa. Ja niin vitun tätä päivää. Olen uusavuttomuuden malliesimerkki.

Pappappaa

Uuh, YTHS:n aika lähestyy. Pitäis varmaan opetella nöyrää asennetta sitä varten. Kyllähän sen tajuaa, psykologit on vaan ihmisiä. Ei ne jaksa ymmärtää jotain nokkavaa yli-ikäistä kakaraa, joka aloittaa heti kaikkitietävällä asenteella ulkoaopetellun kuuloisen litanian vaivoistaan. Tottakai ne tyrkyttää Kelan hoitoon mieluummin jotain tyyppiä jota kohtaan tuntevat sympatiaa. Ja toisaalta on pakko myöntää että kyllä mä varmaan pärjäisin ilmankin, "puutarhanhoito ja päiväkirja" -tyylinen parantuminen vaan on vähän epävarmaa.

Itsetunnon kohotessa olen alkanu kiinnostua jossain määrin ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä, mikä on hyvä. Lieveilmiönä tosin mulla alkaa olla taas mielipiteitä ihan kaikesta, lähinnä melkosen turhista asioista. En sitten tiedä olenko ikävämpi tyyppi masentuneena ja itseinhoisena vai pätemisintoisena kyrpäotsana. Ehkä vois pitää ton kakkosvaihtoehdon ja viedä sen joogaan ja kuunteluttaa sillä jotain letkeetä musakkia, että se vähän rentoutuis. Eka vaihtoehto nimittäin lienee vielä ankeampi. Sellanen masentunut itsekeskeisyys on ihan hirveää niin muille kuin ankeilijalle itselleenkin.

Aattelin aloittaa Kissa pöydälle -projektin: moni ihmissuhde on alkanut kusta kun joku ongelma on muuttunut Ongelmaksi. Lisäks mä olen pipipäisyyteeni vedoten oikeuttanut itseltäni tosi mulkkumaista käytöstä jolla olen saletisti satuttanut monia. Pirun turhaa. Aloitan siis semmoisen hyvityskierroksen. AA-tyyliin, ha!

Kalalalalahtaa

Juttua tuleekin lisää, mutta yritän pysyä jossain rajoissa ettei rönsyile ihan yli. Tai no tuskin tämä rönsyilee hirveästi kun tietynlaisia asioita ei voi ilmaista muuten kuin lyhyesti tai todella pitkästi ja syväluotaavasti. No mutta asiaan. Luin tänään jostain pätkän, jossa kuvailtiin erään kirjan masentuneita ja moniongelmaisia päähenkilöitä pinnallisiksi ja neuroottisiksi. Tiedätte miten tollaset joskus suututtaa. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa tai jotain sellasta. (Onko se muuten oikeasti "kalahtaa"? "Kalahtaa"? Onko se ees sana?) Mä teen usein itseäni koskevat oivallukset saman kaavan mukaan: reagoin johonkin asiaan niin voimakkaasti että hämmästyn itsekin, se jää muhimaan päähän ja joskus aamuyöllä sitten kasaan jonkun melkosen itsestäänselvän itseanalyysin sen reaktioni pohjalta.

Nojoo. Ei masentuneet ihmiset ole pinnallisia, kuten ei neuroottisetkaan. (Kyseistä tulkintaa sen sijaan voiskin syyttää pinnalliseksi.) Lapsellisia moniongelmaiset ihmiset sen sijaan saattaa olla, tietyssä mielessä. En käytä sanaa "lapsellinen" tässä nyt arvolatautuneesti (ainakin yritän olla käyttämättä). Tarkoitan pikemminkin sitä, että elämänhallintaan liittyvät ongelmat, syömishäiriöt tai jatkuva masennus, voi olla oman elämän ja henkisen kasvun pysäyttämistä, liikkeen ja muutoksen jarruttamista. Alitajusesti toki, mutta niinhän me aina.

Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että mulla itse asiassa on oikeitakin ongelmia. En ala niitä täällä erittelemään, mutta ne on mulle itselleni niin vaikeita, että huomaan tekeväni kaikkeni jotten joutuisi niitä käsittelemään. Uskon että neuroosit, syömisvammailut ja ahdistushäiriöt on jossain määrin olleet sijaisongelmia, joihin keskittymällä voi viivyttää oikeiden solmujen selvittämistä. Ja onhan ne käteviä muutenkin, ei tarvitse aikuistua ja itsenäistyä ja muuta sellaista, koska mä en nyt pysty, mulla on liian kiireistä tän ulkoilman välttelyn ja jäätelön ahmimisen kanssa, katotaanko parin vuoden päästä uudestaan?

Vakavasti ottaen tollanen ei ole leikin asia, oli kyseessä kuka tahansa. Jos ihminen ajattelee että itsemurha on vaihtoehto, asiat on pahasti vituillaan. Mutta sen takia mä en keksikään mitään muuta syytä sille, miksei mieli päästä irti. Kyse on tiedostamattomasta, eikä ainakaan mun alitajunta tunnu toimivan hirveän loogisesti. (Kirjoitin tähän ihan oikeasti Ali Tajunnan ja Järjen polveilevan väittelyn, mutta... Niin, joku taso, muka.) Tulevaisuudessa näkyvät velvollisuudet itseä tai muita kohtaan on vaan liikaa. Mieluummin keskittyy vaikka Valion pakastevalikoimaan ja partateriin.

Nää oli tietysti taas itsestäänselvyyksiä, mutta samapa tuo. Oma pääkoppa ei tunne sellaisia. Niin ja en sit muuten oo nukkunu parina viime vuorokautena yhtään, ja huomaan silti että teksti on kehnoa, joten se on varmaan oikeasti ihan shaibaa, mutten jaksa välittää. Juup. Öitä.

Ps. Ainiin! Rakkautta.

Pps. Kuva ei liity yhtään mihinkään. Se on vaan liian hyvä säilöttäväks.

Joo joo

Kyllähän se oli mustasukkasuutta, vieläpä kovin noloa sellaista (edit: viittaa poistettuun tekstiin). Pakko kyllä sanoa puolustukseksi että se uus nainen on pirun tyly eikä A ole ennen vittuillut mulle tolla tavalla seurassa. Mmhjoo.

Kehitystä havaittavissa siinä, että avauduin ja kiroilin kavereille niin että asia palautui mittasuhteisiinsa. Pyristelen pikkuhiljaa irti tarpeesta esittää olevani inhimillisten pettymyksen, kateuden yms. tunteiden ulottumattomissa. Tällaisesta intoileminen tuntuu tietysti naurettavalta, mutta mulle sellainen ihan tavallinen ihmissuhdekeskustelu kaverin kanssa kahvilassa on iso juttu. Toki sätin itseäni sen jälkeen, puhuin varmaan ihan liikaa ja paljastin liikaa ja nyt kaveri viimeistään lopettaa yhteydenpidon kun tajuaa millainen heikko ääliö oikeasti olen (mielikuvitusruoska hei). Mutta ne tunteet pitää vaan sietää. Ei sen kuulukaan olla helppoa.

Toinen oman pään taputus tulee juomatapojen parantumisesta. Mukavasti on pysynyt hallinnassa, maksimissaan mennyt kaksi. Yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että humalakokemukset on olleet niin pitkään lähinnä noloja ja ikäviä, etten viitsi ehdoin tahdoin hankkia niitä lisää ihan lähiaikoina. En moralisoi ketään, on aivan sama kuinka yli kaverit vetää, mutta mulla on vaan kivempaa mehulinjalla. Tietty olen silloin tylsä ja ujo, mutten vaan jaksa aina juoda itseäni puheliaaksi muiden iloksi.

Yleisesti ottaen siis menee hyvin. Sisko tosin eräänä päivänä, kuunneltuaan mun jutustelua vartin, kehotti jatkamaan tasottavien napsimista. Omasta mielestäni en kyllä ole lähelläkään hypoa. En osaa keskittyä, höpötän jatkuvasti mitä mieleen tulee ja suunnittelen taas ryhtyväni isona näyttelijäksi ja tähtitoimittajaksi. Toisaalta saan kuitenkin nukuttua, vaikkakin kummallisiin kellonaikoihin, ruokahalu on normaali ja rahankäyttö hallinnassa. Ota tuosta sitten selvää.

Sehän tässä vituttaa kun olisin valmis sitoutumaan hoitoon ja elämäntapamuutoksiin, kunhan joku vaan osaisi sanoa että mitä tässä oikeastaan hoidetaan. Se ahdistaa jossain määrin. Pelko siitä ettei saa koskaan varmuutta, ja ettei elämä koskaan tasoitu.

Ps. Tyypit jotka asuu/on asuneet Tampereella, nyt vois hehkuttaa tai haukkua. Yritän päättää minkä kaupungin laitan kevään yhteishaussa ensisijaiseksi. (Jotain "uusi alku"-kuvitelmia taas havaittavissa...)

Ptröö

Mikä järki ilmottautua harjotusryhmään joka on yhdeksältä aamulla kun parhaimmillaan tietää ehtivänsä sinne vasta varttia vaille kymmenen? Ilmeisesti maalaisemännän päivärytmin hyveellisyys on iskostettu mun päähän niin hyvin, että kuvittelen yhä vaan voivani muuttua aamuvirkuksi jos vaan oikein kovasti tahdon.

Intoilen A:n näkemistä, ja sit toisaalta olen vähän lihonu, niin etten todellakaan haluais sitä nähdä, tai siis että se näkis mut (side silmille?). Ihan kun se mun painonvaihteluita panis edes merkille. Toisaalta voi kysyä, miksi hiivatissa mä ylipäätään mietin tällasta? Nainen, kasaa ittes.

Niin ja prosessikirjottaminen on kauheaa. En mä halua kehittyä kirjottajana antamalla miljoonan ihmisen sörkkiä raakilettani parannusehdotuksillaan. Älkää lyökö mun lasta. Miksei vois vaan tavalliseen tapaan tekaista sivukaupalla sisällötöntä käsitepuuroa palautuspäivän aamuna?

Kiire junalle, palailen viimeistään maanantaina.

Elämän voi hankkia huomennakin

Olen miljoonatta kertaa kipeenä tän vuoden aikana, enkä tässä tilassa yleensäkään tee muuta kun hengaa huoneessani tukka likasena, juo litroittain teetä ja tapita toinen toistaan huonompia leffoja. Nuha saa toimia tekosyynä sille, että katsoin äsken alusta loppuun tökeröimmän filmin ikinä. Huomioikaa nyt, että näin sanoo ihminen, joka nauraa Mies ja alaston ase -tyylisille kakka-pissa-pelleilyille vedet silmissä, eli taso ei ole turhan korkea.

Yhdistäkää zombit ja Pekko Aikamiespoika, sivuroolissa Kata Kärkkäinen as herself. Jep. Ekat parikymmentä minuuttia jaksaa repeillä puhtaasta hämmästyksestä, mutta loppu on pelkkää myötähäpeää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun henkiin herätetyn punakaartin pääjehu (minen sotilasarvoista tiedä) puhkaisee lihavan tädin vatsan paljastaen tämän syöneen mm. makkaroita ja sanomalehden, pitäisi uskoa nähneensä tarpeeksi.

Btw, kuten kuvasta näkyy, melkein mitä tahansa saa markkinoitua ulkomaillekin. And now for something completely different.

Suunnanmuutos, eli kuinka tähän päädyttiin

Tuli sysäys mistä tahansa, aloitan blogin ihan mielelläni puhtaalta pöydältä. Kaks vuotta sitten Vuoristorata starttasi tilanteessa, jossa olin juuri aloittanut opiskelut uudella paikkakunnalla. Olin jo valmiiksi henkisesti romuna, ja koko elämänpiirin muuttuminen hetkessä ei auttanut asiaa. Sen sijaan että olisin tunnistanut ja ennen kaikkea tunnustanut ongelman, aloin hakea turvaa ainoasta asiasta minkä tunsin, eli ruoan ja ruumiini kontrolloinnista.

Seuraamiani blogeja matkien listasin jokaisen kurkun, pussikeiton, mandariinin ja leipäviipaleen, ja kuvittelin kai tosissani että se veisi pois ahdistuksen ja yksinäisyyden. Reisillehän koko homma meni. Palasin teinivuosilta tuttuun paastoamisen, mässäilyn ja puklailun noidankehään, masennus tietty paheni, aloin pelätä kaikkea ja kaikkia, sitä piti helpottaa alkoholilla JA NIIN EDELLEEN. Eiköhän tää ole käyty läpi aika monta kertaa.

Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut paljon asioita, jotka ulospäin saattaa näyttää vähäpätöisiltä, mutta jotka on olleet mun itsetuntemuksen kannalta korvaamattomia. Olen myös pohtinut elämääni, asenteitani, tapojani, ihmissuhteitani, ja mitä näitä nyt on, paljon rehellisemmin ja syvällisemmin kuin ennen. Kaiken kaikkiaan koen aikuistuneeni muutaman viime kuukauden aikana enemmän kuin niitä edeltävinä viitenä vuotena yhteensä. (Liioittelun makua? Mun kirjoittamana? Neva evah!)

Pointti tuli varmaan selväksi. Haluan jättää tietyt jutut taakseni ja kontrolloida kenelle niistä kerron ja kenelle en. Blogin tarkotus on muuttunu. Pari vuotta sitten yritin vaan selvitä, tällä hetkellä haluan parantua. Siitä kyynisestä paskiaisesta ei ole jäljellä muuta kuin huumorintaju, nykyään yritän suhtautua kaikkeen niin positiivisesti että itseänikin ällöttää. (Keskitien etsiminen vois olla hyvä aloittaa ennen kun löydän itseni toistamiseen Positiivarien nettisivuilta. Kannatan jotain välkkyvää varotustekstiä tohon etusivulle, tyyliin "Saattaa sisältää kelle tahansa vahingollista sisältöä".)

Koska tykkään päteä muka-fiksuilla mietteilläni, kerron tähän loppuun mullistavan huomion, jonka tein viime viikolla: tv:stä (varsinkin kaupallisista kanavista) luopuminen saattaa parantaa itsetuntoa! Toki mä edelleen katson koneelta paskoja leffoja ja draamasarjoja, mutta ainakin ne on mun itseni valitsemia, eikä niitä keskeytä kymmenen minuutin välein pikaruoka-, karvanpoisto- ja pikavippimainokset, joissa esiintyvät ihmiset on järjestään keskivertoa kauniimpia, muodikkaampia ja menestyvämpiä. Että näin. Yoda lähtee nyt lepäämään.

Vitutus maximus

Heehehee, jatkoa pukkaapi heti samana päivänä. Tietysti sitä voisi avautua jollekin tutulle, kuinka niinq vituttaa, kun joku horo haukkua mua horoks mun blogissa, mutta se vaihtoehto ei nyt sattumoisin houkuta. Toki reaktio oli täysin ylimitotettu, mutta kun kiehahtaa niin kiehahtaa. Olen tietyissä jutuissa vaan hirveä tiukkapipo. Huorittelua tuli yläasteella kuunneltua niin paljon etten enää osaa suhtautua siihen missään yhteydessä khuulisti. Joskus tulevaisuudessa kehitän ehkä sellasen toimivan paksun nahan ja huumorintajun kombinaation etten ota enää ihan kaikkea niin vakavasti, mutta sitä odotellessa inisen niin paljon että vitutus laantuu.

Ei tässä varsinaisesti kummempaa, mutta mun on hirveän hankalaa ymmärtää kuinka nainen saattaa käyttää toisesta nimitystä huora tai lutka. Siis ihan oikeasti, WTF?! Jotenkin voi käsittää, että epävarma teinikolli yrittää saavuttaa vanhempien poikien hyväksynnän osoittamalla asiaan kuuluvan sanaston hallintaa, koska sillä ei ole mitään käsitystä miltä huorittelu saattaa tytöstä tuntua. Ehkä se jopa kuvittelee tyttöjen lämpenevän sellaselle wannabe-macho-setille?

Mutta väitän että joka ikistä naista on joskus huoriteltu ihan ilman syytä, ja että jokainen nainen tuntee huorittelun logiikan (tai tarkemmin sanoen sen täydellisen puutteen) ja kuinka se sattuu 13-vuotiasta neitsyttä ihan yhtä paljon kuin nelikymppistä kaiken kokenutta parinvaihtajaa. Huora on oikeastaan vaan synonyymi epäonnistuneelle naiselle tai tytölle, ja sen epäonnistumisen määreet on täysin huorittelijan hallussa. Sen takia se sattuu niin paljon. Sitä voidaan käyttää koska tytön naama ei miellytä, koska se puhuu liian kovaa, koska se puhuu liian hiljaa, koska siltä ei heru, tai koska sillä oli joskus juttua sun exän kanssa, johon oikeasti olet edelleen vähän pihkassa. Huorittelua voi käyttää aina, kun tyttö tai nainen rikkoo jotain normia, tietämättään tai tietosesti. Sen jättämä leima on kuitenkin aina sama.

Epäloogisuudessaan se on myös niin helvetin epäreilu haukkumasana. Niin kauan kun miehille ei ole mitään vastaavaa nimitystä, se on myös melkosen räikeä merkki sukupuolten eriarvosuudesta. Sen takia onkin niin käsittämätöntä, kuinka yksikään nainen kehtaa viljellä sitä. (Paitsi tietysti kavereiden kesken, silloin kun kaikki käsittää sen läpänheitoksi.) Ja jos se nyt jotakuta kiinnostaa, niin sillon yläasteella mä keskityin lähinnä pänttäämiseen, urheiluun ja puutöihin, enkä osottanu minkäänlaista huomiota poikia kohtaan, mutta kuten sanottua, huorittelulla ei ole logiikkaa.

Ps. Estellen innoittamana muuten tämäkin syntyi. Bloggari-vuorovaikutusta! Sä sanot uu, mä sanon aa, ja siitä tulee... no ei ainakaan vauvaa.

Piilotus

Hoo, olin tosiaan siinä luulossa, ettei tän blogin kommenttilootiin ole ikinä satanut lokaa, mutta väärässäpä olin. Vuosi sitten joku/jotkut on käynyt/käyneet kommentoimassa edellisen kevään aiheita. En sinänsä ihan tajua mitä järkeä, jos haluaa sohia jonkun huomionkipeän bloggaajan itsetuntoa niin eiköhän kannattaisi kommentoida tuoreimpaan postaukseen ja varmistaa viestin perillepääsy? Ei sillä, useat pointit osu ja uppos, mutta onneks useammat ei.

Kuten mä olen aiemminkin maininnut, liioittelen ja vähättelen tapahtumia ja ylipäätään muihin ihmisiin liittyviä juttuja niin, ettei niitä kannata ottaa ihan tosissaan. Jos joku tapahtumaketju tuntuu kauhean epäloogiselta tai jos mitään ei yksinkertaisesti tapahdu, lisään väliin jotain tai otan pois. Ensinnäkin se on "mitä jos" -tyylistä leikittelyä, toiseksi faktojen sotkeminen estää tunnistamista, ja kolmanneksi mun elämä on oikeasti niin auttamattoman tylsää, että sitä on melkein pakko vähän maustaa. Onhan se outoa, myönnän, mutten jaksa uskoa olevani ainut.

Lapsellisuus, itsekeskeisyys, huomionkipeys ja mitä näitä nyt on, ne mä myönnän ihan auliisti, mutten oikeastaan voi niihin muuta sanoa kun että paskempi juttu, ja peukut sille jolta kyseiset piirteet puuttuu. Kyllähän samoissa ongelmissa vuodesta toiseen pyöriskelevät ihmiset on omalla tavallaan helvetin koomisia, ja paremmissa mielen voimissa saattaisin itsekin käydä repeilemässä vastaaville nettijulkaisuille. Ei kai sosiaalipornolla ole sen kummempaa virkaa kuin tarjota tunnetta ylemmyydestä, ja minkälainen materiaali niitä fiiliksiä sitten antaa, riippuu ihmisestä.

Mutta pakko kyllä sanoa, että on surullista jos vielä 2000-luvulla nainen uskoo niin vahvasti siihen, että hänen tärkein ominaisuutensa on "hyvä maine", että jaksaa kokea jonkun täysin vieraan tytön seksitarinoinnit uhkana itselleen. En ole ikinä kuullut yhdenkään miehen valittavan kuinka häntä pidetään halpana, koska naapurin Penalla on ollut irtosuhteita. Naapurin Penan tekemiset ei mitenkään liity sen toisen miehen maineeseen, eikä mun tekemisillä pitäis olla väliä Anonyymille.

No enivei, olen meinannut piilottaa tän jo varmaan kymmenen kertaa, ja koska noi kommentit sai huomaamaan että vuoden-parin takainen "olen oman elämäni saippuatähti" -tyyli on aika kaukana siitä, mistä nykyään haluan kirjoittaa, niin eiköhän ole sen aika. Loin itselleni ns. arkistoblogin johon vein vanhat höpinät, ja yritän pitää tämän jatkossa linjaltaan parantumismyönteisenä pohdintana.

Jos huomaan että postaukset alkaa lipsua liikaa avautumisen puolelle, siirrän tän varmaan salasanan taakse, mutta mennään nyt alkuun näin.