Nih, ja sit mietin että mitäpä sitten.

Tuo henkilökohtainen mielenterveyshistoria tuppaa kärjistämään ajattelua jokseenkin draaman puolelle, elikkä takaraivossa jyskyttävä uuden romahduksen pelko saa meikäläisen ehkä suurentelemaan asioita.

Ja toisaalta elämän pienet alamäet myös kasvaa tarpeettoman suuriksi kun pelkää, että ääneen lausuttuina ne konkretisoituvat masennuksena. Luulen että tulee menemään vuosia, ennen kuin pystyn rakentamaan itselleni terveen ihmisen identiteetin. Siis tilan, jossa ponnistelematta pystyn uskomaan itsekin olevani tavallinen, avaruudesta katsottuna aivan kuin muutkin muurahaiset, joista jokaisen taipaleella esteet ovat välttämättömiä.

Eli kannattaa puhua. Älä lyö päätäsi seinään, etsi ovi.

Pettymys

Suurista toiveista huolimatta syksy näemmä vaikuttaa mun mielialaan laskevasti. En tiedä miksi ajattelin että se olisi mennyttä. Väsymys, alakulo ja itkuherkkyys. Mutta eipä tuo mitään. Ehkä tästä sinnitellään kunnialla läpi. Jos antaa vain itselleen luvan olla laiska ja väsynyt. Ei se kestä kuin muutaman kuukauden.

Onneksi mulla on Tyttö. Huonojen fiilisten jakaminen hiljentää syyllistävän äänen takaraivossa ainakin ajoittain. On ihanaa tulla ymmärretyksi. On ihanaa pyrkiä olemaan toiselle mahdollisimman hyvä ja saada samaa kohtelua takaisin.

Tajusin muuten juuri miksi en ole kokenut piirejä koskaan erityisen houkutteleviksi. Mä en kestä ihmisiä jotka ei etene henkisellä tasolla ja jotka ei aikuistu. Tai en ymmärrä. En ikinä totu siihen, että päälle parikymppisten naisten on yleisesti hyväksyttyä kiukutella kuin pikku pennut. En totu, en ymmärrä.

Ja tämä ei nyt tarkoita että meikä-Pirkko tai kaverini oltaisiin kypsimmästä päästä, mutta no, me nyt ainakin osataan hävetä. Eipä tälläkään kummempaa merkitystä ollut, puranpa vain vitutusta.

Kamalaa hehkuttaa omaa onneaan kun kavereilla menee huonosti, mutta tokkopa ketään kiinnostaa ruveta tuomioita jakelemaan.

Niin että sitä vaan että olen aikas terve. Enkä enää edes hirveästi jossittele että olisinpa toiminut menneisyydessä toisin. Tässä on nimittäin hyvä olla. Yllätin itseni muutama päivä sitten. Sain kehuja siitä, että olen kuulemma ikäisekseni harvinaisen jalat maassa, ja nolostumisen sijaan totesin vain jotain sen tapaista kuin "no mulla on ollut ihan oikeitakin ongelmia, joten en viitsi keskittyä epäolennaisuuksiin."

Vastaus oli mulle erittäin epätyypillinen, sillä a) en kyseenalaistanut kehujen aiheellisuutta, b) puhuin mielenterveyshistoriastani Oikeina Ongelmina. Annoin siis ihan ääneen itselleni kunnian siitä, että olen päässyt selville vesille.

No mutta se siitä, yritin kai sanoa vain sitä, että vaikka itsekin olen aina hokenut etten muuttaisi menneisyydessäni mitään, vasta äskettäin olen todella alkanut sisäistää mitä se tarkoittaa. Ilman menneisyyttä en todellakaan olisi tässä. Olisin monta kokemusta köyhempi, ja ihmisenä saattaisin olla täysi kusipää. Nykyinen minä on kaikkea muuta kuin pinnallinen, mutta asianlaita saattaisi hyvinkin olla toinen.

Kai kyse on vain siitä, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ihan aidosti pidän itsestäni ja ajattelen kaikkine huonoine puolinenikin olevani samanarvoinen muiden kanssa. Ja että tämä nykyinen minä on paljon parempi kuin jonkin vaihtoehtoisen todellisuuden kuvitteellinen ideaali-Wendy.

Tämä postaus kuulosti varmasti naiivilta ja hölmöltä tai jopa itseriittoiselta, mutta halusinpa silti avautua. Eipä tässä muuta. Nauttikaahan tulevasta ruskasta.

Ystävä kävi tehon kautta psykiatrisella.

Suurimman osan ajasta olen iloinen siitä että mun kaverit on niin äijiä, ne naispuolisetkin. Rakastan niitä juuri tuollaisina. Joskus sitä vaan hämmästyy kuinka vaikeaa (meille) kaikille on kertoa ajoissa kun asiat ei menekään putkeen.

Ja koska meikäläisen on pakko aina kääntää kaikki itseeni, ihmettelen olenko huono ystävä jos muhun ei kyetä luottamaan. Enkö ole tarjonnut olkapäätä tarpeeksi selkeästi? Olenko vahingossa keskeyttänyt juuri kun toinen on aikonut avautua, olenko mahdollisesti vittuillut kriittisellä hetkellä?

Ja sitten taas hetkittäin olen vaan raivona. Vitun idiootti.