Kuulkaattes mää lopetan tän. Tunsin lämpimän sykähdyksen sydänalassa kun huomasin äsken et joku 14 tyyppiä vielä ilmottautuu lukijoiksi, mutta rehellisyyden nimissä enhän mä tänne enää kirjota.

En kyllä sitä sano ettei meikäläisen pääkoppa tarttis purkautumiskanavaa (voi pojat!). Kuitenkin tätä nykyä tuntuu luontevammalta käyttäytyä kuten kaikki muutkin semialkoholisoituneet urpot, eli sössöttää puolitutulle pilkun aikaan kuinka ankeaa on, kun duunikaverit vituttaa ja kihlatulta ei lohkea (joo arvatkaa hävettääkö, voitte kuvitella kuinka vaivaantunut ilme oli sillä onnettomalla, joka joutu toimimaan mun henkisenä oksennusämpärinä tämän JOKSEENKIN intiimin parisuhdeongelman suhteen).

Mutta totanoin, mitenkäs sitä henkevästi sanottiinkaan, "life sucks and then you fucking die". Niin että näillä mennään, tällasta tää on. Välillä huonompaa ja sit taas parempaa. Vaikka tossa talven hämärissä onnistuin sekä oksuilemaan että huseeraamaan veitsen kanssa (hyvä minä jee), ei tommonen post-teiniangstaaminen ole enää siinä mielessä jokapäiväistä etteikö siitä selviäisi normikonstein (kts. edellinen kappale).

Eli öö neljän (?) vuoden jälkeen Vuoristorata lopettaa mitä luultavimmin lopullisesti, mutta haluan kuitenkin kiittää. Tällä potaskalla on ollut aivan halvatun loistavia tyyppejä lukijoina. Olen ajoittain repeillyt teidän kommenteille vedet silmissä ja joskus taas saanut ihan aitoa tukea vaikeina hetkinä, vaikken edes tiedä oikeita nimiänne. (Oon niin nössö etten viitti mainita ketään erikseen ettei muut loukkaannu, mutta kyllä te tärkeimmät tiedätte keitä olette.)

En tiedä mitä muuta tähän sanoisi, joten kiitän teitä jotka olette jaksaneet kiinnostua ja kommentoida, ja toivotan kaikille onnea ja rakkautta ja kaikkea muuta ällömakeaa. PUS!

T. Wendy

Ps. Luen meilejä tosi laiskanlaisesti, mutta jos joku haluaa vielä vaihdella kuulumisia siinä muodossa niin oon messissä! Osoite tököttää tuossa oikealla.

EDIT. Enpä muistanukaan enää vuoristorataluukun salasanaa, miten yllättävää! Loin uuden tilin, kun en jaksa mihinkään maikkarin aspaankaan soitella (sinänsä harmi, että vanhat viestit jää lojumaan bittiavaruuteen).

Jos siis haluatte vaihtaa ajatuksia vielä meilitse, tässä uusi meiliosoite: WENDYJURPO@LUUKKU.COM.

Yoda was here

Meikäläisen netinkäyttö on nykyään varsin minimaalista, joten ei ihmekään että tämä entinen henkireikä näyttäisi kuivuvan itsestään kasaan.

Ei mulla mitenkään erityisen hyvin mene, mutta yritän sinnitellä ja oppia jotain. Itsesääli on kenen tahansa pahin vihollinen. Se passivoi ja tekee ihmisestä katkeran.

Vihaan sitä kun Tyttö käyttää ilmaisua "ota itseäs niskasta kiinni", mutta tiedän sen viittaavan sillä ainoastaan käytännön ja arkielämän juttuihin, että hoitaisin asiat kunnolla ahdistuksesta huolimatta ja ryyppäisin vähemmän.

Parisuhteessa eläminen on mulle siinä mielessä hyvä homma, että olen muuttunut vähemmän ylpeäksi. Joutunut myöntämään ettei mun ongelmat ole niin erikoisia. Että masennuksen romantisointi ja sen ajattelu jollain tapaa kohtalona ei ole aikuinen hyväksynnän muoto, vaan tapa mahdollistaa itselleen luovuttaminen.

Olen tajunnut, että yksilöllisyys, jaottelu tavanomaiseen ja erikoiseen, ylipäätään ihmisluonnon tyypittely, on mittakaavakysymys. Tarpeeksi kaukaa katsottuna kaikki ovat samanlaisia, samoin tarpeeksi läheltä. Mielenterveysongelmia esiintyy niin useilla, että oman identiteetin ja yksilöllisyyden kokemuksen rakentaminen niiden ympärille ei ole realistista. Persoona on jotain syvempää.

Tällaista.

Ps. Kosin, ja sain myöntävän vastauksen :) Ajatus loppuelämän (tai ainakin mahdollisimman pitkän ajan) viettämisestä Tytön kanssa synnyttää mussa kaikenkattavan onnellisuuden ja tyyneyden tunteen. Olen erittäin onnekas paskiainen.

Tyttö

Ajattelin tässä eräänä päivänä että voisin kosia Tyttöä. En kyllä sitä tee, ainakaan tässä vuoden-parin sisään, mutta jotenkin ajatus kuplii tuolla takaraivossa. En tiedä onko itua kertoa tätä joukolle vieraita, mutta kerronpa kuitenkin. Kyllä mä pidän sitä omanani.

Vähän hulluhan se on, eikä pelkästään hyvällä tavalla, ja hirveän oikukas, neuroottinen, saamaton ja monella tapaa sika naiseksi, mutta sen kanssa tunnen itseni kokonaiseksi. Sen lähellä tunnen olevani kotona. Sen kanssa riitelykin tuntuu yleensä turvalliselta. Ja pieruverkkareissa sekä virttyneessä t-paidassakin se on niin saamarin seksikäs ettei mitään rajaa.

Ja kaikkein tärkein: samalla kun se on mun rakastaja ja mä sen, meistä on tullu myös toistemme parhaat ystävät.

Satunnainen huomio

Tajusin tänään että ajattelen itseäni naisena. (Vähän äijämäisenä sellaisena, mutta enivei.) En koskaan ole tuntenut kuuluvani käsitteen "tyttö" alle, mutta ajatus naisena olemisesta ei aiheuta nikottelua. Luulisi sen menevän toisin päin.

Ylipäätään nykyään mulla on parempi olo omissa nahoissani kuin koskaan ennen. En joudu samalla tavalla hakemaan persoonani osasille määreitä kuin nuorempana. Oikeastaan en joudu hakemaan itselleni ääriviivoja, koska en enää tunne koostuvani irrallisista palasista. Kroppakaan ei tunnu niin vieraalta kuin vielä pari vuotta sitten. Ainakin ajoittain mä pystyn vain olemaan.

Ps. Tarkoitan siis tässä naiseudella nimenomaan _tytön_ aikuista muotoa. Se tässä on hämmentävintä. Vielä parinkympin kynnyksellä olin kuitenkin aikamoinen sunnuntaisovinisti, ja nyt ihan ok sen kanssa että ikä tuo vastuuta ja joskus tulevaisuudessa ryppyisen tissivaon. Kaipa sitä on vain muuttunut avarakatseisemmaksi niin, että pystyy hyväksymään enemmän harmaan sävyjä sekä itsessään että muissa.

(Siis etten enää ajattele että piparin kanniskelun jalkojen välissä tarttis merkata yhtään mitään muuta kun että siellä se kulkee matkassa. Että mulla saattaa olla jotain yhteistä tuon ja tuon tytön tai naisen kanssa, ja seuraavan kanssa ei niinkään, ja me ollaan silti kaikki yhtä kelpoja tapauksia. Ja ettei ristiriitoja itsessään tarvitse hävetä.)

Pakollinen kommentti

Mä kun kerta jaan sänkyni tuon öö hauvelin kanssa ja vastustan siten painovoimaa ja aiheutan sen ettei Suomessa heterot mene enää naimisiin elikkä lapsia ei synny (eiku anteeks, sehän oli ajatusleikki), niin vois varmaan kommentoida tota isoa läppää.

Kuulostaa hassulta mutta mä tavallaan ymmärrän. Kun tommosta shaibaa näytetään telkkarissa, se murentaa pikkasen mun ihmiskäsitystä. Voin myöntää olevani naiivi ja eläväni kuplassa. Siinä kuplassa ihmiset kunnioittaa erilaisuutta, ei tuputa arvojaan ja antaa armon käydä oikeudesta. Kun sitten satunnaisesti joudun heräämään siihen ettei näin ole, että jotkut perustaa arvomaailmansa hyvin erilaisille asioille kuin mä, tunnen turvattomuutta. Maailma ei olekaan sellainen kuin uskottelen itselleni.

Jollain tavalla tunnen olevani loukattu. Näkemättä mua, tuntematta mua, täysin vieras ihminen kykenee sanoillaan ja teoillaan loukkaamaan mun arvojani. Ja suudellessani tyttöystävääni kadulla tai puhumalla töissä avoimesti meidän lomasuunnitelmista, saatan saada jonkun tuntemaan olonsa hämmentyneeksi, pelokkaaksi ja ristiriitaiseksi. Saatan tietämättäni mutkan kautta horjuttaa jonkun arvomaailmaa ja ihmiskäsitystä. En loukkaa kyseistä jotakuta ilkeyttäni, eikä se älähdä pahuuttaan, mutta niin vaan käy kun erilaiset arvomaailmat törmää.

Ymmärrän jopa miksi räsäset lukee Raamattuaan vähän valikoiden, miksi jotkut kohdat on hei tottakai aika- ja kulttuurisidonnaisia, kun homous taas parin kohdan perusteella pahapahapaha. Miettikää nyt miten koko kirja alkaa. Jumala luo kuvakseen heteroparin ja käskee niitä täyttämään maan. Se pari on olemassa jo paratiisissa, ennen syntiinlankeemusta. Kai se on äärikristityille iso juttu. Sitä paitsi tapaluterilaisilla menee aina aamukahvi väärään kurkkuun, kun käytetään sanaa "synti". Mun käsittääkseni sen merkitys noin niinku raamatullisessa mielessä on vähän eri kun arkipuheessa. Raamatussa ei käsittääkseni voi suurin piirtein paskoakaan tekemättä syntiä. Eli että kaikki ollaan samassa veneessä.

Mutta mä olenkin ateisti. Objektiivisuus on tästä näkövinkkelistä helppoa. Voin vain aavistella miten uskovaisia homoja kuohuttaa.

Ps. Niin ja tuota lisäyksenä vielä, että tokihan nuo räsäset ja muut mun elämääkin koskettaa, en tarkoituksella vetänyt mutkia suoriksi. Mutta kaikki varmaan arvaa mitä mieltä olen tästä valtionkirkko-meiningistä. En edes viitsi mennä siihen. Ja sitten taas toisaalta ja toisaalta: politiikkaa tehdään arvopohjalta. Tietty vituttaa, jos joku tekee mua koskettavia päätöksiä IMO satukirjan pohjalta, mutta niin tapahtuis, vaikka se olis näennäisesti kiellettyäkin.

Ja/tai

Kaipa se menee niin, että elämässä on aikoja, joista saa nauttia ja toisaalta aikoja, joista on vaan selviydyttävä.

Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Niin se vaan menee.

Ja ne heikommat ajat: niistä voi selviytyä a) loistavasti (tämä lienee aika harvinaista, nää on näitä "tositarinoita" joihin amerikkalaiset feelgood-leffat "pohjautuu"), b) ihan tyydyttävästi (normi, tähän terapialla pyritään) tai c) ei-niin-hyvin (eli subjektiiviselta kannalta paskasti).

Jos ei selviä loistavasti ja tulee tipahdus ja siihen mennessä miljoonas ilopilleriresepti, niin ei se oikeasti mitään. Uusi yritys. Ei parantuminen ole kilpajuoksu.

Heh. Parantuminen. "Parantuminen."
Masennus. "Vaikeat ajat".
Ja/tai?

Tällä hetkellä mua vituttaa sairausluokitukset ylipäätään. Vituttaa se harmaa alue jonka sävy oikeastaan riippuu ainoastaan näkökulmasta. Vituttaa että aina on taho, jolle ei ole tarpeeksi sairas ja taho, jolle ei ole tarpeeksi terve. Ja että todistelun tarve lähtee vain siitä että heikko kaipaa auktoriteetin kertomaan kelpaako, yrittääkö tarpeeksi.

Tällaisina aikoina parasta on lukea keski-ikäisten miesten kirjoittamaa proosaa. Tai kuunnella simppeleitä rock-lyriikoita. Kumpi vaan, en oo snobi.

Nih, ja sit mietin että mitäpä sitten.

Tuo henkilökohtainen mielenterveyshistoria tuppaa kärjistämään ajattelua jokseenkin draaman puolelle, elikkä takaraivossa jyskyttävä uuden romahduksen pelko saa meikäläisen ehkä suurentelemaan asioita.

Ja toisaalta elämän pienet alamäet myös kasvaa tarpeettoman suuriksi kun pelkää, että ääneen lausuttuina ne konkretisoituvat masennuksena. Luulen että tulee menemään vuosia, ennen kuin pystyn rakentamaan itselleni terveen ihmisen identiteetin. Siis tilan, jossa ponnistelematta pystyn uskomaan itsekin olevani tavallinen, avaruudesta katsottuna aivan kuin muutkin muurahaiset, joista jokaisen taipaleella esteet ovat välttämättömiä.

Eli kannattaa puhua. Älä lyö päätäsi seinään, etsi ovi.

Pettymys

Suurista toiveista huolimatta syksy näemmä vaikuttaa mun mielialaan laskevasti. En tiedä miksi ajattelin että se olisi mennyttä. Väsymys, alakulo ja itkuherkkyys. Mutta eipä tuo mitään. Ehkä tästä sinnitellään kunnialla läpi. Jos antaa vain itselleen luvan olla laiska ja väsynyt. Ei se kestä kuin muutaman kuukauden.

Onneksi mulla on Tyttö. Huonojen fiilisten jakaminen hiljentää syyllistävän äänen takaraivossa ainakin ajoittain. On ihanaa tulla ymmärretyksi. On ihanaa pyrkiä olemaan toiselle mahdollisimman hyvä ja saada samaa kohtelua takaisin.

Tajusin muuten juuri miksi en ole kokenut piirejä koskaan erityisen houkutteleviksi. Mä en kestä ihmisiä jotka ei etene henkisellä tasolla ja jotka ei aikuistu. Tai en ymmärrä. En ikinä totu siihen, että päälle parikymppisten naisten on yleisesti hyväksyttyä kiukutella kuin pikku pennut. En totu, en ymmärrä.

Ja tämä ei nyt tarkoita että meikä-Pirkko tai kaverini oltaisiin kypsimmästä päästä, mutta no, me nyt ainakin osataan hävetä. Eipä tälläkään kummempaa merkitystä ollut, puranpa vain vitutusta.

Kamalaa hehkuttaa omaa onneaan kun kavereilla menee huonosti, mutta tokkopa ketään kiinnostaa ruveta tuomioita jakelemaan.

Niin että sitä vaan että olen aikas terve. Enkä enää edes hirveästi jossittele että olisinpa toiminut menneisyydessä toisin. Tässä on nimittäin hyvä olla. Yllätin itseni muutama päivä sitten. Sain kehuja siitä, että olen kuulemma ikäisekseni harvinaisen jalat maassa, ja nolostumisen sijaan totesin vain jotain sen tapaista kuin "no mulla on ollut ihan oikeitakin ongelmia, joten en viitsi keskittyä epäolennaisuuksiin."

Vastaus oli mulle erittäin epätyypillinen, sillä a) en kyseenalaistanut kehujen aiheellisuutta, b) puhuin mielenterveyshistoriastani Oikeina Ongelmina. Annoin siis ihan ääneen itselleni kunnian siitä, että olen päässyt selville vesille.

No mutta se siitä, yritin kai sanoa vain sitä, että vaikka itsekin olen aina hokenut etten muuttaisi menneisyydessäni mitään, vasta äskettäin olen todella alkanut sisäistää mitä se tarkoittaa. Ilman menneisyyttä en todellakaan olisi tässä. Olisin monta kokemusta köyhempi, ja ihmisenä saattaisin olla täysi kusipää. Nykyinen minä on kaikkea muuta kuin pinnallinen, mutta asianlaita saattaisi hyvinkin olla toinen.

Kai kyse on vain siitä, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ihan aidosti pidän itsestäni ja ajattelen kaikkine huonoine puolinenikin olevani samanarvoinen muiden kanssa. Ja että tämä nykyinen minä on paljon parempi kuin jonkin vaihtoehtoisen todellisuuden kuvitteellinen ideaali-Wendy.

Tämä postaus kuulosti varmasti naiivilta ja hölmöltä tai jopa itseriittoiselta, mutta halusinpa silti avautua. Eipä tässä muuta. Nauttikaahan tulevasta ruskasta.

Ystävä kävi tehon kautta psykiatrisella.

Suurimman osan ajasta olen iloinen siitä että mun kaverit on niin äijiä, ne naispuolisetkin. Rakastan niitä juuri tuollaisina. Joskus sitä vaan hämmästyy kuinka vaikeaa (meille) kaikille on kertoa ajoissa kun asiat ei menekään putkeen.

Ja koska meikäläisen on pakko aina kääntää kaikki itseeni, ihmettelen olenko huono ystävä jos muhun ei kyetä luottamaan. Enkö ole tarjonnut olkapäätä tarpeeksi selkeästi? Olenko vahingossa keskeyttänyt juuri kun toinen on aikonut avautua, olenko mahdollisesti vittuillut kriittisellä hetkellä?

Ja sitten taas hetkittäin olen vaan raivona. Vitun idiootti.

Tyttö osaa

Teksteihin on livahtanu viime aikoina parikin kirjoitusvirhettä, huolestuttavaa!

No mutta enivei, Tyttö löys taas kerran oikeat sanat: "Kyllä mä tiedän ettei faijas tykkää musta, mutta nukunko mä sen kanssa samassa sängyssä? Niin. Eli sillä ei ole väliä. Ja sitäpaitsi sä oot aikuinen. Mieti sitä."

Vois lukea taas de Mellon Havahtumisen ja vielä joskus katkasta tän henkisen napanuoran (vaikken tiedä voiko sitä sanontaa oikeasti käyttää muista kun äidistään).

Vanhaa kunnon isä-tytär-problematiikkaa

Ei oikeasti kannattaisi koskea levyihin, jotka pyöri soittimessa 07-08-talvella. Varmempaa tapaa saada itselleen paskaa oloa ei ole. Jännä kyllä miten vahvasti tuo mielleyhteys toimii. Mietin jopa hetken että "olisiko se nyt niin paha jos kävisin nyt puklaamassa ton mustikkapiirakas palan pois". Ihan tuossa äsken mietin. Tällä tavalla hetkittäin huomaa kuinka heiveröinen oma mielenterveys vielä on.

Yhteenmuutto Tytön kanssa on kiristänyt mun ja isäni välejä. Se ei ole suhtautunut koskaan kovin vakavasti meidän suhteeseen, ja kun kerroin muutosta oli kommentti: "Etkö sä ole jo aika vanha leikkimään tuolla tavalla kotia sen kaverisi kanssa?" Ja se ikuinen mussutus siitä, että jos en halua elää "kuten normaalit ihmiset" niin enkö edes voisi valita "kaverin" joka on hyvästä perheestä ja opiskelee. "Seura tekee kaltaisekseen, säkin olet tyhmistynyt ihan silmissä." Kiitti näistä.

Meikäläiselle on ihan omia tuntemuksia kuuntelemalla muodostunut aika hyvä idea sen suhteen, kuinka mun kannattaa elämääni elää. Tähän asti kokemus on osoittanut, että parantumista tapahtuu eniten, kun uskallan luottaa vaistooni ja olla itselleni armollinen. Jos joku asia tuntuu liian pelottavalta tai stressaavalta, annan itselleni luvan lykätä sitä vuodella. Luotan siihen että kypsyn sitten aikanani sellaiseen vastuulliseen aikuisuuteen, jossa pystyn hoitamaan ikävätkin velvollisuudet masentumatta, ottamaan riskejä ja kestämään pettymyksiä.

Mutta mulla on takana vasta yksi talvi jona en ole halunnut tappaa itseäni. Helvetti soikoon yksi talvi! Jos tyyppi on 14-15-vuotiaasta kärsinyt toistuvista masennusjaksoista, syömishäiriöstä, paniikkikohtauksista, lamaannuttavasta ahdistuksesta ja itseinhosta, eikö sillä jumalauta ole oikeutta laittaa parantumisensa edes pariksi vuodeksi kaiken muun edelle? Eikö voisi luottaa että se on aika vitun hyviä tuttuja pipipäisyytensä kanssa ja tietää helvetin hyvin miten sen ei ainakaan kannata toimia mikäli haluaa selvitä hengissä?

"Mä vaan toivoisin että voisit olla vielä samanlainen kun yläasteella." Ai sillon kun siedin koulussa mukisematta huorittelut ja opettajan kädet housunkauluksessa, toin kotiin pelkkiä kymppejä, ja lohdutin äitiä kun se itki kuinka paska mies sillä on ja kuinka se toivoisi ettei olisi koskaan hankkinut lapsia? Ja kun selvitäkseni itseinhostani heräsin joka aamu lenkille, ahmin ja oksensin koulun jälkeen enkä voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin tehnyt sata vatsaa? Sellainenko pitäisi olla että kelpaisi?

Aikuinenkin on usein myös lapsi

Tapasin kerran pankkiirin pojan, joka punkkupullon jälkeen ryhtyi kyynelet silmäkulmissaan valittamaan, kuinka isä ei ymmärrä ettei poikaa kiinnosta raha, ainoastaan hetkessä eläminen ja luova työ. Ellei pojalla olisi ollut ikää sen kolmekymmentä vuotta ja laajentunut ego, olisin tuntenut huvittuneisuuden sijasta sääliä.

Vaikka kyllähän minä ymmärrän. Pojan isälle tärkeintä tuskin kuitenkaan oli raha vaan pikemminkin asema. Hän oli omalla työllään noussut luokkaportaita ja vakiinnuttanut paikkansa, eikä nähnyt mitään järkeä siinä, että poika halusi kieriä kitara kourassaan portaita alas.

Mä en voi sietää elitismiä. Olen hirveän ennakkoluuloinen ikäisiäni hipstereitä kohtaan. Se, ettei jengi näe kulutusvalintojen tai mielipiteiden näennäisen oikeellisuuden olevan ainoastaan sosiaalisesti rakentunutta ja vähintäänkin mielivaltaista, herättää mussa ajoittain suunnatonta vitutusta. Noh, mähän voin valita seurani. Voin kysyä suoraan ärsyttävältä tyypiltä, että oletko miettinyt kuinka pinnallista sun on kuvitella tietäväs muista ihmisistä yhtikäs mitään sen perusteella, kuinka ne esim. pukeutuu?

Mutta sukuaan ei voi valita. Kun joukkoon kuulumisen ja sitä kautta hyväksynnän mittareita ei ole kuin yksi, akateeminen koulutus, ja siitä ei jousteta. Ei siinä sinänsä mitään, mun suunnitelmat menee tältä osin yksiin perheen toivomusten kanssa, mutta toivoisin ettei sillä olis väliä. Että mä riittäisin omana itsenäni. Ja että Tyttö hyväksyttäis vaikkei se ole kouluja käynyt. Että tärkeintä olisi se, että mulla on ihminen jota rakastan ja joka rakastaa mua takaisin, johon voin turvata kun maailma tuntuu synkältä ja joka tekee mut onnelliseksi.

A:han oli jees. Ei sillä väliä, että se oli takakireä kuin mikä ja veti lopulta mun itsetunnon pakkasen puolelle. Kunhan oli yliopistossa.

Noloa valittaa tällaisesta, tunnen itseni todella lapselliseksi. Mutta kun tällä hetkellä tällä kaikella on väliä. Mä olen ollut ja tulen aina olemaan isin tyttö. Haluaisin vaan että sille tärkeintä olis mun onnellisuus eikä se, mitä joku ulkopuolinen muka ajattelee hänestä sen perusteella että hänen tyttärensä seurustelee naisen kanssa ja maksaa vuokransa tekemällä paskaduunia. Lakkaako ihminen ikinä hakemasta vanhempiensa hyväksyntää?

Arvot ja semmoset

No eihän se hiljentyny. Tuli vaan mieleen asia jota olen tässä pohtinu, elikkä notta miten tuo sovinnaisuus määritellään. Niin miten? Arvotuputus on tietysti sitä, mutta eikö tyypin omien elämäntapavalintojen sovinnaisuus riipu kuitenkin niiden valintojen syistä enemmän kuin valinnoista itsestään?

En haluais ajatella olevani "Päivi Räsäsen ateistihomppeliversio" (kiitos M näistä), mutta mitä jos olen? Tiedän kyllä että mulla on hyvät perusteet tavoitella itselleni tietynlaista elämää. Tasainen arki jelppii mun mielenterveyttä, voin henkisesti paljon paremmin kun nukun tarpeeks, ryyppään harvoin ja herään aamuisin aina samaan aikaan enkä jätä velvollisuuksia roikkumaan. Tunnen turvallisuutta hengaillessani pitkään tuntemieni ihmisten kanssa kotoisissa tunnelmissa eli vaikka laittaen jonkun luona sapuskaa.

Tykkään sisustaa koska se tuo mulle visuaalista mielihyvää ja kontrollintunnetta, siis että saan tehdä kodistani turvapaikan. Haluan perheen koska olen luonteva muksujen kanssa ja mulla on vahva äidinvaisto. Mulla ei ole viettiä minkään amishommeleiden suuntaan niin paljon että jaksaisin faijan pettynyttä mussutasta koska "tekisin sitä mitä rakastan". Ja mitä näitä nyt on.

Kuitenkaan mulla ei taida olla perusteita ruveta ojentamaan muita. Tyttö jaksaa todistella ettei se ole huono puoli, että on vain hyvä kun olen tietyllä tapaa jämpti ja yritän auttaa muita aina mahdollisimman konkreettisesti. Mutta tiedän kyllä ettei ihmiset aina ole pyytäneet apua tai olisi edes tarvinneet sitä, ettei ongelmaa ole ollut muualla kuin mun päässäni, ettei toisten valinnat ole olleet todellisuudessa vääriä tai oikeita, ne on olleet vain ristiriidassa mun arvojeni kanssa.

Jotain ahdistusta mä tunnen toisten huolia kuunnellessani silloin kun en voi olla konkreettisesti avuksi. Eli tarjotessani loistavia neuvojani tai hakemalla kavereiden puolesta niille töitä en varsinaisesti auta niitä vaan itseäni, sivuutan toisen ahdistuksen ja tarpeen puhua koska hiljaa kuunteleminen ja myötäeläminen on mulle itselleni vaikeaa.

Oikeastaan mietin tässä että mihin asti henkilöllä on oikeus yleistää omia sisäisiä oikean ja väärän rajojaan, kuinka paljon pitäisi yrittää ymmärtää ja koinka paljon hyväksyä. Onko väärin olla välillä moralisoiva tiukkapipo? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta sallin itselleni oman turvallisuudentunteeni nimissä? Onko rajaamalla luotu turvallisuudentunne kestämätöntä? Täytyykö itseään olla koko ajan haastamassa, onko väärin olla tavis?

Mun oma asianihan se on, itse mä valintojeni kanssa elän. Pohdinpahan vaan.

Elokuu kakkonen eli blogikriisi ja ihmissuhdevatvontaa

Mulla on joku ongelma tän blogin suhteen. En osaa kirjottaa tänne sellasista asioista joiden ympärillä elämä nykyisin pyörii. Tän härpäkkeen (wannabe-) pohdiskelevaan luonteeseen ei oikein sovi sellainen arkisten asioiden keskinkertainen fiilistely, josta meikäläisen päivät nykyään koostuu.

Voisin kertoa että olen löytänyt viime aikoina yllättävistä paikoista todella mahtavia kavereita. Voisin kertoa että viihdyn töissä siellä olevien tyyppien takia, mutta muuten olen puutunut siihen kakkaan totaalisesti. Tsemppaan välillä kuitenkin ihan vaan huvikseni. Elokuun aamujen tuoksu saa paskaduunissa homehtumisen tuntumaan vielä hajottavammalta, sillä liitän sen koulujen alkuun, ja opiskelupaikan puute saa mut tuntemaan itseni ajoittain megaluuseriksi. Tai siis tiedostan ettei hommat ole menneet putkeen muidenkaan silmissä.

Mutta ei kouluunpaluun kaipuu johdu pelkästään ulkoisesta paineesta tai siitä että hermoilisin päivät pitkät sosiaalisen statukseni lopahduksesta. Kaipaan ihan tosissaan uuden oppimista ja itseni kehittämistä, sitä silmät avaavaa tunnetta joka tulee kun uusien asioiden pohtimisen johdosta muuttamaan maailmankuvaansa, vaikka vain vähänkin.

Sekin innostaa että olen viimein löytänyt raamit sille mitä haluan tehdä työkseni. Toki itseään sen verran tuntee että on jonkinlainen aavistus omista kyvyistä ja tavoitteista, mutta kauhean pitkään mulla soppaa sekoitti se, etten osannut erottaa mitä haluan itse ja mitä haluaisin haluta muiden mieliksi. Samojen hommien ympärillä olen kuitenkin pyörinyt pääni sisällä jo monta vuotta. Pitää vaan jubailla vielä jonkun ammatinvalintapsykologin tai opinto-ohjaajan kanssa jossain välissä. En tiedä miksi tarvitsen ammattilaisen vahvistamaan omat näkemykseni mutta tarvitsenpa vaan.

Tytön kanssa olen viimein uskaltanut päästää irti muureistani. Vollotan, draamaan ja olen välillä hävettävän lapsellinen, mutta luotan että se kestää mua tällaisena. Ja kun iskee paniikki se osaa olla siinä juuri oikein. Ja mä opettelen ilmoittamaan, milloin kiukuttelen sille siksi, että sen tekemiset tai sanomiset vituttaa, ja milloin siksi, että mua ahdistaa ja yritän saada omaa tilaa. Opettelen myös tunnistamaan ahdistuksen syitä jotta osaisin Tytölle niistä kertoa.

Ja kun sillä on huono päivä, yritän olla olettamatta että syy on välttämättä mun. Annan sen rauhoittua hetken ja sitten kysyn. Jos olen sitä loukannut, yritän pitää malttini ja vastahyökkäyksen sijaan kuunnella, ja mahdollisesti pyrkiä olemaan toistamatta sitä millä Tyttöä loukkasin. Kun molemmat on perheistä, joissa asioista ei mielellään puhuta ja elefantin/virtahevon (no mikä vattu se nyt olikaan) annetaan vaan möllöttää keskellä olkkaria, tunteiden ilmaisussa sanoin on aika paljon opettelemista. Juupajuu. Saakeli ihmissuhteet on työläitä!

Elokuu

En osaa kirjoittaa tänne kun ei ole valitettavaa.

Sen voin myöntää että rimpuilen itselleni epätyypillisen ikäkriisin kourissa, tunnen häpeää siitä etten ole saavuttanut mitään näkyvää. Ei ole kandinpapereita esiteltäviksi kun en ole pysynyt samassa aineessa kahtakaan vuotta, mutta olen liian kermaperse nöyrtyäkseni ja mennäkseni amikseen.

No tämä on nyt tällaista. Kelpaan itselleni ja Tytölle ja kavereille, mutta kissanristiäisissä kirpaisee nämä iänikuiset "mitäs sinä nykyään opiskelet? Mikset hankkisi vaan ammattia kun ei tuo yliopisto näytä maistuvan? Milloinkas aiot hankkia miehen?" -tyyliset kysymykset, joihin ei ole oikeaa vastausta. Tjaa. No samapa tuo.

Jahkailu muuten loppui, kohta leikitään Tytön kanssa kotia ihan virallisesti samassa osoitteessa. Rakastan niin paljon ettei sanat riitä.

Kohta taas maanantai

Hieman on noussut savua korvista tiettyjen tarhaikäisen kehitysasteelle jääneiden vihamielisten vatipäiden takia. Minä voin myöntää suhtautuvani häpeäkseni ennakkoluuloisesti keski-ikäisiä jumalaan ja isänmaahan tukeutuvia maajusseja kohtaan. Pitääpä bongata seuraavat maatalousmessut ja lähteä vähän osoittamaan mieltä. Tai sitten ei.

Toisaalta näin mahtavilla ilmoilla mikään ei jaksa kauaa vituttaa. Ei edes työaamu, johon on muuten aivan liian vähän aikaa. Miksei ikinä saa itseään ajoissa nukkumaan?

Porkkanaakin syön

Lukijoita kun hyppää kelkasta, niin ajattelin olla kiva ja tiedottaa, että otan kyllä risujakin vastaan. En lupaa että noudatan toiveita, mutta toki jos joku aihe kiinnostaa kuin kilo paskaa, jostain halutaan kuulla lisää tai koko blogi saa olemassaolollaan jonkun otsasuonet pullistelemaan, sen voi kertoa vapaasti. Ehkä loukkaannun, ehkä en.

Milloinkahan mä tän ihan oikeasti tulen lopettamaan? Jotenkin veikkaan että vuoden päästä, ehkä kahden.

Tytöstä jauhan joka tapauksessa: aika jännää tuntea kuuluvansa yhteen jonkun kanssa. Siis että vaikka on vaikeaa, ajatus kenenkään toisen kanssa olosta tuntuu absurdilta. En kerro tätä hehkutusmielessä, en vain koskaan oikein uskonut pystyväni tuntemaan näin. Sen verran kyyninen paskiainen olen, etten lähde vannomaan mitään suhteen kestävyydestä, mutta nyt on hyvä.

Mielenterveysasioidenkin suhteen on jotenkin kumma olo, koko ajan pelkää milloin tämä seesteisyys lakkaa. Nyt on mennyt ensimmäinen talvi ilman pahaa masennusta, samoin ensimmäinen kevät, kohta ensimmäinen kesä. Näin minä tästä ajattelen. Piirrän viivan: silloin ja nyt. Toivon että tämä jatkuu näin.

Yllättävää on ollut myös huomata aktiivisuustason nousseen. Uskoin tavallaan aina, että sitä luonnostaan muuttuu sosiaalisemmaksi ja ahkerammaksi kun on sen aika, ja oikeassa näemmä olin. Hirveän onnellisia hetkiä tällaiset, kun on ihmisseurassa koska tarvitsee ja haluaa siä juuri sillä hetkellä, ei siksi että niin kuuluu tehdä.

Juupajuu. Nyt laitan vaan jotain hyviä.

Juupajuu. Tuo edellisen postauksen aihe on nyt siinä mielessä hoidossa etten tällä hetkellä voi enempää tehdä. Olen puhunut sellaisten ihmisten kanssa, joita kaveri tulee kuuntelemaan paremmin kuin mua, ja jatkossa yritän olla vaan parhaani mukaan tukena. Myönnän auliisti etten ole kovin hyvä olkapää, jakelen neuvoja usein jo ennen kuin toinen on ehtinyt kertoa mikä on hätänä, mutta yritän tässäkin asiassa muuttua. Pitäisi sietää sitä ettei pysty korjaamaan toisen elämää sen puolesta. Toivoisin vaan että se ymmärtäis miten monelle se on korvaamaton.

Tytön kanssa oli taas kunnon myllytykset, mutta puhdistuipa ilma. Välillä vaan rassaa tämä jatkuva riitely, eikö niitä asioita pystyisi helpomminkin käymään läpi? Siskon kanssa juteltiin äskettäin, ja se totesi huomanneensa että meillä molemmilla on sama ongelma: meille on vaikeaa olla avoimia ja heikkoja ystävyyssuhteissamme, joten me sysätään kaikki mahdollinen paska (suorasti tai epäsuorasti) sille henkilölle jonka kanssa seurustellaan, ja sitten ihmetellään miksi suhde tuntuu raskaalta.

Oli todella hyvä keskustelu noin muutenkin. Sisko on aina suhtautunut muhun jotenkin säälivästi, ja oli helpottavaa saada selitys sille, mistä se pohjimmiltaan johtuu. Muistutan siskoa kuulemma asioista joita se ei itsessään haluais myöntää. Olen kuulemma rohkea, kun en yritä taistella tunteitani vastaan tai kiellä epävakaata puoltani. Oli aika kauniisti sanottu, haluaisin itsekin oppia näkemään sen noin.

Tänään olen hirveän kiitollinen ettei kaverin sairaus tai oma parisuhdedraama pääse kuitenkaan mustaamaan maailmaa. Näin sen käytännössä huomaa, avautuminen auttaa. Vaikka ei huolista puhuminen multa edelleenkään kovin helposti luonnistu.

Seinään

Tänään ei olekaan niin hyvä fiilis. Tyttö on ollut viime päivät jatkuvasti kyrpä otsassa, kaikki mitä teen tai sanon antaa sille uutta aihetta vittuiluun. En nyt jaksaisi riidellä joten annan sen mussuttaa siitä kuinka voitelen leivät väärin, käytän tyhmiä sanontoja ja olen kuulemma vanhanaikainen juntti. Joopajoo.

Sain juuri tietää, että hyvä ystävä näyttäisi juovan itsensä hengiltä. Hämmästyn aina tajutessani kuinka sokea olen tällaisille. Jonkun ulkopuolisen pitää tulla sanomaan että hei Wendy, ootko hoksannu että sun isän/poikaystävän/sedän/kaverin juominen ei ole enää ihan terveissä mitoissa?

En ymmärrä miten en ole huomannut. Sen toleranssi on kasvanut niin kovaksi ettei siitä näe kuinka monta on mennyt, enkä mä ole älynnyt laskea. Ymmärrän kyllä miksi se tekee noin, ja miksei välitä. Mutta vitut syistä, se ei saa tehdä tätä mulle. Kamalaa ajatella näin itsekkäästi, mutta mitä mulle jää jos mun kallio viedään?

EDIT. Soitin isälle kysyäkseni neuvoa. En tiedä olisko pitänyt, sen lohdutustaidot on jokseenkin olemattomat. Kun kerroin epäillystä parantumattomasta sairaudesta, joka ystävän dokaamista on lisännyt, ilmeni että isä oli nähnyt sairaudesta dokumentin, ja sain yksityiskohtaisen selvityksen kuinka siihen käytännössä lopulta kuollaan. Hyvä isä, juuri näin.