Tiedossa vanhan toistoa

Viimeaikaisten hehkutuspostausten tarkoitus ei ole ollut paistatella itsetyytyväisyydessä ja pyyhkiä omaa vastakiilloitettua persettä huonommin pärjäilevien naamaan. Jollain tapaa yritän tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut ja miksi, jotten päätyisi taas... no, Siihen. Eiköhän täällä ole aika paljon tullut ruodittua, millaista Se oli. Lienee turhaa lähteä luettelemaan oireita, kun kyse on loppujen lopuksi siitä, että kaikki tuntuu vain menevän niin vituilleen ettei enää halua elää. Kyllä te tiedätte.

Eli mitä tapahtui? En osaa vielä tarkasti sanoa.

Toki elämä helpottui huomattavasti sen jälkeen, kun hyväksyin että tuskin tulen koskaan sanomaan miehelle "tahdon". Eikä siinä ollut kyse mistään piparin parantavasta voimasta, jos saan näin rumasti sanoa. Kaapista tulolla oli mulle pikemminkin symbolista arvoa, se oli ensimmäinen kerta kun joustin miellyttämisenhalussani ja käytännössä noudatin neuvoa, jota äiti oli mun päähän yrittänyt paukuttaa parikymmentä vuotta: "Jokaisella on vain yksi elämä, älä elä siitä päivääkään muiden kuin itsesi vuoksi." Fiksu nainen.

Mutta ei tämä siitäkään johdu. Ehkä tein alitajuisen päätöksen alkaa käyttäytyä kuin rakastaisin itseäni, ja matkiminen muuttui jossain välissä aidoksi armollisuudeksi. Luulen että se meni niin. Mitä nimittäin olen viime vuoden aikana huomannut, on se, ettei itseään voi rakentaa oman päänsä sisällä valmiiksi. Ajatukset ja teot kiertävät oikeasti kehää.

Saakelin tohtori Pili. Periaatteessa mua ärsyttää sellainen jenkki-tyylinen naminami-terapiatrendi, että ostapa tästä kirja ja noudata seitsemän askelen ohjelmaa, niin vuoden päästä olet onnellinen, laiha ja omistat Bemarin, mutta pakko myöntää että on siinä itua. Ero on hiuksenhieno, kun puhutaan siitä milloin pakotettu positiivinen ajattelu muuttuu ongelmien kieltämiseksi, mutta sen olen oppinut, että ne eivät ole samaa. Ajatteluunsa voi vaikuttaa ja asenteitaan muuttaa.

Helpottavaa oli myös huomata, ettei tunteet tapa. Kipeitäkin asioita pystyy jotenkin käsittelemään, kun ei joudu pelkäämään muistojen mukanaan tuomia tunteita. Sieltä tulee vihaa ja surua, mutta ne on vaan tunteita. Katkeruuskin on vain tunne. En muutu yhtään paremmaksi ihmiseksi, jos kuvittelen olevani sen saavuttamattomissa, enkä ole kellekään velkaa olla tuntematta sitä. Negatiiviset tunteet ei myöskään käyttäydy kuten masennus. Ne väistyy itsestään, ensin hetkittäin, myöhemmin lähes kokonaan (toki vain tehdäkseen tilaa uusille itkuille, mutta sellaista elämä on).

Sitten olisi vielä se itsetunto. Rohkeus olla sitä mitä on, erilaisuuden hyväksyminen itsessä ja muissa. Itse tarvitsen tähän satoja ja taas satoja tunteja yksinoloa, koska en vielä pysty luopumaan suojamuureista ja rooleista muiden seurassa. Aivan kuin minuuden rajat hämärtyisivät, jos niitä ei pääse tarpeeksi usein piirtämään omassa rauhassa takaisin esiin. Saattaa tietysti olla niinkin, että oman ajan tarve on persoonallisuuden piirre, joka pitäisi vain oppia hyväksymään. Eiköhän tuokin selkene aikanaan.

Siinä se. Lässyn lässyn, mutta näin mä olen pohdiskellut. Saa olla eri mieltä.

Ps. 501:set kolmella eurolla! Väittäisin että meikäläiselle alkaa kehittyä ihan kohtalainen kirpparivainu.