Oh shutta!

Yoda jatkaa samalla linjalla.

Ihmettelin joskus kuinka kaveri oli sinnitellyt paskassa suhteessa vuosia, ja sain vastaukseksi että "ne on ne hyvät hetket jotka auttaa jaksamaan". En edelleenkään usko sinnittelyn olevan itseisarvo, mutta oli tuossa itua. Kyse on siitä kumpaa painottaa, hyviä hetkiä vai pakollista sontaa. Kuten elämässä muutenkin.

Jotenkin mulle selkeni tänään, että on aivan turha potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole viime vuosina pystynyt olemaan onnellinen tai vaikkapa seurustelemaan. Siinähän koko masennuksen juju on. Näkee vain sonnan, hyvät hetket saattaa toki huomata mutta ne haihtuu muistista yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Kyllä mä saan tuntea ylpeyttä siitä että selvisin, niin pitääkin, muttei kannata syyttää itseään siitä että siihen meni niin kauan.

Ymmärsin myös että olisi ollut ihme jos mulle ei olisi puhjennut syömishäiriötä. Se oli melkein kohtalo, lähtökohdat oli liian sopivat. Olisi myös ollut ihme jos en olisi masentunut. Sitä en edelleenkään keksi, miksi upposin niin syvälle, mutta turha sitä on jälkikäteen hävetä.

En osaa selittää kuinka onnelliseksi nykyään tunnen itseni. Muhun on alkanut juurtua syvä luottamus siihen, että elämä kantaa, mikä näkyy kaikista selkeiten vahvana vapauden tunteena. Ja vapaus herättää halun ottaa vastuuta. Itsetunnon ja -luottamuksen kasvaessa uskon päivä päivältä enemmän kykyyni tehdä valintoja siinä missä kaikki muutkin. Tunnen koko ajan vahvemmin pystyväni itse vaikuttamaan omaan elämänlaatuuni.

Yksi valinta tulee varmaan olemaan se, että vähennän ja lopulta lopetan alkoholin käytön lähes kokonaan. Keskusteltiin tästä Tytön kanssa. Tää on meille yhteistä: kummankaan pää ei oikein kestä viinaa, mutta kummallakin sosiaalinen verkosto on kietoutunut niin vahvasti baarikulttuurin ympärille, että sitä pelkää jäävänsä yksin. Tuntuisi aika mahdottomalta että jompikumpi siirtyisi mehulinjalle kun toinen koluaisi Kalliota, joten oli todella helpottavaa kuulla että sen mietteet on samansuuntaiset kuin mun. Yritetään sitten yhdessä.