Tyttö

Ajattelin tässä eräänä päivänä että voisin kosia Tyttöä. En kyllä sitä tee, ainakaan tässä vuoden-parin sisään, mutta jotenkin ajatus kuplii tuolla takaraivossa. En tiedä onko itua kertoa tätä joukolle vieraita, mutta kerronpa kuitenkin. Kyllä mä pidän sitä omanani.

Vähän hulluhan se on, eikä pelkästään hyvällä tavalla, ja hirveän oikukas, neuroottinen, saamaton ja monella tapaa sika naiseksi, mutta sen kanssa tunnen itseni kokonaiseksi. Sen lähellä tunnen olevani kotona. Sen kanssa riitelykin tuntuu yleensä turvalliselta. Ja pieruverkkareissa sekä virttyneessä t-paidassakin se on niin saamarin seksikäs ettei mitään rajaa.

Ja kaikkein tärkein: samalla kun se on mun rakastaja ja mä sen, meistä on tullu myös toistemme parhaat ystävät.

Satunnainen huomio

Tajusin tänään että ajattelen itseäni naisena. (Vähän äijämäisenä sellaisena, mutta enivei.) En koskaan ole tuntenut kuuluvani käsitteen "tyttö" alle, mutta ajatus naisena olemisesta ei aiheuta nikottelua. Luulisi sen menevän toisin päin.

Ylipäätään nykyään mulla on parempi olo omissa nahoissani kuin koskaan ennen. En joudu samalla tavalla hakemaan persoonani osasille määreitä kuin nuorempana. Oikeastaan en joudu hakemaan itselleni ääriviivoja, koska en enää tunne koostuvani irrallisista palasista. Kroppakaan ei tunnu niin vieraalta kuin vielä pari vuotta sitten. Ainakin ajoittain mä pystyn vain olemaan.

Ps. Tarkoitan siis tässä naiseudella nimenomaan _tytön_ aikuista muotoa. Se tässä on hämmentävintä. Vielä parinkympin kynnyksellä olin kuitenkin aikamoinen sunnuntaisovinisti, ja nyt ihan ok sen kanssa että ikä tuo vastuuta ja joskus tulevaisuudessa ryppyisen tissivaon. Kaipa sitä on vain muuttunut avarakatseisemmaksi niin, että pystyy hyväksymään enemmän harmaan sävyjä sekä itsessään että muissa.

(Siis etten enää ajattele että piparin kanniskelun jalkojen välissä tarttis merkata yhtään mitään muuta kun että siellä se kulkee matkassa. Että mulla saattaa olla jotain yhteistä tuon ja tuon tytön tai naisen kanssa, ja seuraavan kanssa ei niinkään, ja me ollaan silti kaikki yhtä kelpoja tapauksia. Ja ettei ristiriitoja itsessään tarvitse hävetä.)

Pakollinen kommentti

Mä kun kerta jaan sänkyni tuon öö hauvelin kanssa ja vastustan siten painovoimaa ja aiheutan sen ettei Suomessa heterot mene enää naimisiin elikkä lapsia ei synny (eiku anteeks, sehän oli ajatusleikki), niin vois varmaan kommentoida tota isoa läppää.

Kuulostaa hassulta mutta mä tavallaan ymmärrän. Kun tommosta shaibaa näytetään telkkarissa, se murentaa pikkasen mun ihmiskäsitystä. Voin myöntää olevani naiivi ja eläväni kuplassa. Siinä kuplassa ihmiset kunnioittaa erilaisuutta, ei tuputa arvojaan ja antaa armon käydä oikeudesta. Kun sitten satunnaisesti joudun heräämään siihen ettei näin ole, että jotkut perustaa arvomaailmansa hyvin erilaisille asioille kuin mä, tunnen turvattomuutta. Maailma ei olekaan sellainen kuin uskottelen itselleni.

Jollain tavalla tunnen olevani loukattu. Näkemättä mua, tuntematta mua, täysin vieras ihminen kykenee sanoillaan ja teoillaan loukkaamaan mun arvojani. Ja suudellessani tyttöystävääni kadulla tai puhumalla töissä avoimesti meidän lomasuunnitelmista, saatan saada jonkun tuntemaan olonsa hämmentyneeksi, pelokkaaksi ja ristiriitaiseksi. Saatan tietämättäni mutkan kautta horjuttaa jonkun arvomaailmaa ja ihmiskäsitystä. En loukkaa kyseistä jotakuta ilkeyttäni, eikä se älähdä pahuuttaan, mutta niin vaan käy kun erilaiset arvomaailmat törmää.

Ymmärrän jopa miksi räsäset lukee Raamattuaan vähän valikoiden, miksi jotkut kohdat on hei tottakai aika- ja kulttuurisidonnaisia, kun homous taas parin kohdan perusteella pahapahapaha. Miettikää nyt miten koko kirja alkaa. Jumala luo kuvakseen heteroparin ja käskee niitä täyttämään maan. Se pari on olemassa jo paratiisissa, ennen syntiinlankeemusta. Kai se on äärikristityille iso juttu. Sitä paitsi tapaluterilaisilla menee aina aamukahvi väärään kurkkuun, kun käytetään sanaa "synti". Mun käsittääkseni sen merkitys noin niinku raamatullisessa mielessä on vähän eri kun arkipuheessa. Raamatussa ei käsittääkseni voi suurin piirtein paskoakaan tekemättä syntiä. Eli että kaikki ollaan samassa veneessä.

Mutta mä olenkin ateisti. Objektiivisuus on tästä näkövinkkelistä helppoa. Voin vain aavistella miten uskovaisia homoja kuohuttaa.

Ps. Niin ja tuota lisäyksenä vielä, että tokihan nuo räsäset ja muut mun elämääkin koskettaa, en tarkoituksella vetänyt mutkia suoriksi. Mutta kaikki varmaan arvaa mitä mieltä olen tästä valtionkirkko-meiningistä. En edes viitsi mennä siihen. Ja sitten taas toisaalta ja toisaalta: politiikkaa tehdään arvopohjalta. Tietty vituttaa, jos joku tekee mua koskettavia päätöksiä IMO satukirjan pohjalta, mutta niin tapahtuis, vaikka se olis näennäisesti kiellettyäkin.

Ja/tai

Kaipa se menee niin, että elämässä on aikoja, joista saa nauttia ja toisaalta aikoja, joista on vaan selviydyttävä.

Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Niin se vaan menee.

Ja ne heikommat ajat: niistä voi selviytyä a) loistavasti (tämä lienee aika harvinaista, nää on näitä "tositarinoita" joihin amerikkalaiset feelgood-leffat "pohjautuu"), b) ihan tyydyttävästi (normi, tähän terapialla pyritään) tai c) ei-niin-hyvin (eli subjektiiviselta kannalta paskasti).

Jos ei selviä loistavasti ja tulee tipahdus ja siihen mennessä miljoonas ilopilleriresepti, niin ei se oikeasti mitään. Uusi yritys. Ei parantuminen ole kilpajuoksu.

Heh. Parantuminen. "Parantuminen."
Masennus. "Vaikeat ajat".
Ja/tai?

Tällä hetkellä mua vituttaa sairausluokitukset ylipäätään. Vituttaa se harmaa alue jonka sävy oikeastaan riippuu ainoastaan näkökulmasta. Vituttaa että aina on taho, jolle ei ole tarpeeksi sairas ja taho, jolle ei ole tarpeeksi terve. Ja että todistelun tarve lähtee vain siitä että heikko kaipaa auktoriteetin kertomaan kelpaako, yrittääkö tarpeeksi.

Tällaisina aikoina parasta on lukea keski-ikäisten miesten kirjoittamaa proosaa. Tai kuunnella simppeleitä rock-lyriikoita. Kumpi vaan, en oo snobi.

Nih, ja sit mietin että mitäpä sitten.

Tuo henkilökohtainen mielenterveyshistoria tuppaa kärjistämään ajattelua jokseenkin draaman puolelle, elikkä takaraivossa jyskyttävä uuden romahduksen pelko saa meikäläisen ehkä suurentelemaan asioita.

Ja toisaalta elämän pienet alamäet myös kasvaa tarpeettoman suuriksi kun pelkää, että ääneen lausuttuina ne konkretisoituvat masennuksena. Luulen että tulee menemään vuosia, ennen kuin pystyn rakentamaan itselleni terveen ihmisen identiteetin. Siis tilan, jossa ponnistelematta pystyn uskomaan itsekin olevani tavallinen, avaruudesta katsottuna aivan kuin muutkin muurahaiset, joista jokaisen taipaleella esteet ovat välttämättömiä.

Eli kannattaa puhua. Älä lyö päätäsi seinään, etsi ovi.

Pettymys

Suurista toiveista huolimatta syksy näemmä vaikuttaa mun mielialaan laskevasti. En tiedä miksi ajattelin että se olisi mennyttä. Väsymys, alakulo ja itkuherkkyys. Mutta eipä tuo mitään. Ehkä tästä sinnitellään kunnialla läpi. Jos antaa vain itselleen luvan olla laiska ja väsynyt. Ei se kestä kuin muutaman kuukauden.

Onneksi mulla on Tyttö. Huonojen fiilisten jakaminen hiljentää syyllistävän äänen takaraivossa ainakin ajoittain. On ihanaa tulla ymmärretyksi. On ihanaa pyrkiä olemaan toiselle mahdollisimman hyvä ja saada samaa kohtelua takaisin.

Tajusin muuten juuri miksi en ole kokenut piirejä koskaan erityisen houkutteleviksi. Mä en kestä ihmisiä jotka ei etene henkisellä tasolla ja jotka ei aikuistu. Tai en ymmärrä. En ikinä totu siihen, että päälle parikymppisten naisten on yleisesti hyväksyttyä kiukutella kuin pikku pennut. En totu, en ymmärrä.

Ja tämä ei nyt tarkoita että meikä-Pirkko tai kaverini oltaisiin kypsimmästä päästä, mutta no, me nyt ainakin osataan hävetä. Eipä tälläkään kummempaa merkitystä ollut, puranpa vain vitutusta.

Kamalaa hehkuttaa omaa onneaan kun kavereilla menee huonosti, mutta tokkopa ketään kiinnostaa ruveta tuomioita jakelemaan.

Niin että sitä vaan että olen aikas terve. Enkä enää edes hirveästi jossittele että olisinpa toiminut menneisyydessä toisin. Tässä on nimittäin hyvä olla. Yllätin itseni muutama päivä sitten. Sain kehuja siitä, että olen kuulemma ikäisekseni harvinaisen jalat maassa, ja nolostumisen sijaan totesin vain jotain sen tapaista kuin "no mulla on ollut ihan oikeitakin ongelmia, joten en viitsi keskittyä epäolennaisuuksiin."

Vastaus oli mulle erittäin epätyypillinen, sillä a) en kyseenalaistanut kehujen aiheellisuutta, b) puhuin mielenterveyshistoriastani Oikeina Ongelmina. Annoin siis ihan ääneen itselleni kunnian siitä, että olen päässyt selville vesille.

No mutta se siitä, yritin kai sanoa vain sitä, että vaikka itsekin olen aina hokenut etten muuttaisi menneisyydessäni mitään, vasta äskettäin olen todella alkanut sisäistää mitä se tarkoittaa. Ilman menneisyyttä en todellakaan olisi tässä. Olisin monta kokemusta köyhempi, ja ihmisenä saattaisin olla täysi kusipää. Nykyinen minä on kaikkea muuta kuin pinnallinen, mutta asianlaita saattaisi hyvinkin olla toinen.

Kai kyse on vain siitä, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ihan aidosti pidän itsestäni ja ajattelen kaikkine huonoine puolinenikin olevani samanarvoinen muiden kanssa. Ja että tämä nykyinen minä on paljon parempi kuin jonkin vaihtoehtoisen todellisuuden kuvitteellinen ideaali-Wendy.

Tämä postaus kuulosti varmasti naiivilta ja hölmöltä tai jopa itseriittoiselta, mutta halusinpa silti avautua. Eipä tässä muuta. Nauttikaahan tulevasta ruskasta.

Ystävä kävi tehon kautta psykiatrisella.

Suurimman osan ajasta olen iloinen siitä että mun kaverit on niin äijiä, ne naispuolisetkin. Rakastan niitä juuri tuollaisina. Joskus sitä vaan hämmästyy kuinka vaikeaa (meille) kaikille on kertoa ajoissa kun asiat ei menekään putkeen.

Ja koska meikäläisen on pakko aina kääntää kaikki itseeni, ihmettelen olenko huono ystävä jos muhun ei kyetä luottamaan. Enkö ole tarjonnut olkapäätä tarpeeksi selkeästi? Olenko vahingossa keskeyttänyt juuri kun toinen on aikonut avautua, olenko mahdollisesti vittuillut kriittisellä hetkellä?

Ja sitten taas hetkittäin olen vaan raivona. Vitun idiootti.

Tyttö osaa

Teksteihin on livahtanu viime aikoina parikin kirjoitusvirhettä, huolestuttavaa!

No mutta enivei, Tyttö löys taas kerran oikeat sanat: "Kyllä mä tiedän ettei faijas tykkää musta, mutta nukunko mä sen kanssa samassa sängyssä? Niin. Eli sillä ei ole väliä. Ja sitäpaitsi sä oot aikuinen. Mieti sitä."

Vois lukea taas de Mellon Havahtumisen ja vielä joskus katkasta tän henkisen napanuoran (vaikken tiedä voiko sitä sanontaa oikeasti käyttää muista kun äidistään).

Vanhaa kunnon isä-tytär-problematiikkaa

Ei oikeasti kannattaisi koskea levyihin, jotka pyöri soittimessa 07-08-talvella. Varmempaa tapaa saada itselleen paskaa oloa ei ole. Jännä kyllä miten vahvasti tuo mielleyhteys toimii. Mietin jopa hetken että "olisiko se nyt niin paha jos kävisin nyt puklaamassa ton mustikkapiirakas palan pois". Ihan tuossa äsken mietin. Tällä tavalla hetkittäin huomaa kuinka heiveröinen oma mielenterveys vielä on.

Yhteenmuutto Tytön kanssa on kiristänyt mun ja isäni välejä. Se ei ole suhtautunut koskaan kovin vakavasti meidän suhteeseen, ja kun kerroin muutosta oli kommentti: "Etkö sä ole jo aika vanha leikkimään tuolla tavalla kotia sen kaverisi kanssa?" Ja se ikuinen mussutus siitä, että jos en halua elää "kuten normaalit ihmiset" niin enkö edes voisi valita "kaverin" joka on hyvästä perheestä ja opiskelee. "Seura tekee kaltaisekseen, säkin olet tyhmistynyt ihan silmissä." Kiitti näistä.

Meikäläiselle on ihan omia tuntemuksia kuuntelemalla muodostunut aika hyvä idea sen suhteen, kuinka mun kannattaa elämääni elää. Tähän asti kokemus on osoittanut, että parantumista tapahtuu eniten, kun uskallan luottaa vaistooni ja olla itselleni armollinen. Jos joku asia tuntuu liian pelottavalta tai stressaavalta, annan itselleni luvan lykätä sitä vuodella. Luotan siihen että kypsyn sitten aikanani sellaiseen vastuulliseen aikuisuuteen, jossa pystyn hoitamaan ikävätkin velvollisuudet masentumatta, ottamaan riskejä ja kestämään pettymyksiä.

Mutta mulla on takana vasta yksi talvi jona en ole halunnut tappaa itseäni. Helvetti soikoon yksi talvi! Jos tyyppi on 14-15-vuotiaasta kärsinyt toistuvista masennusjaksoista, syömishäiriöstä, paniikkikohtauksista, lamaannuttavasta ahdistuksesta ja itseinhosta, eikö sillä jumalauta ole oikeutta laittaa parantumisensa edes pariksi vuodeksi kaiken muun edelle? Eikö voisi luottaa että se on aika vitun hyviä tuttuja pipipäisyytensä kanssa ja tietää helvetin hyvin miten sen ei ainakaan kannata toimia mikäli haluaa selvitä hengissä?

"Mä vaan toivoisin että voisit olla vielä samanlainen kun yläasteella." Ai sillon kun siedin koulussa mukisematta huorittelut ja opettajan kädet housunkauluksessa, toin kotiin pelkkiä kymppejä, ja lohdutin äitiä kun se itki kuinka paska mies sillä on ja kuinka se toivoisi ettei olisi koskaan hankkinut lapsia? Ja kun selvitäkseni itseinhostani heräsin joka aamu lenkille, ahmin ja oksensin koulun jälkeen enkä voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin tehnyt sata vatsaa? Sellainenko pitäisi olla että kelpaisi?