En harrastanut teininä sellaista känniavautumista mitä useimmat tutut. Vaikka ne arkena esitti mitä, humalassa purkautui ainakin pinnallisella tasolla kaikki perhehuolet, masennukset ja ylipäätään asiat joilla säälipisteitä nyt irtoaa.

Nykyään se tuntuisi vain nololta. Vaikka kaipa ihmiset sellaisista asioista puhuu. En paheksu millään tasolla jos itseäni käytetään olkapäänä, mutta tuntuisi vain jotenkin älyttömän typerältä lähteä vatvomaan omia lapsuusmuistojaan vieraalle. Sen verran tehokkaastihan olen siltoja polttanut että olen hyvin harvakseltaan yhteyksissä niihin pariin ihmiseen joilla jotain pohjatietoja olisi. Eli vieras niitä juttuja joutuisi kuulemaan.

Enkä pääse ikinä irti siitä tunteesta että kuvittelen tai liioittelen. Ettei mulla vain yksinkertaisesti ole oikeutta valittaa. Tämä ikävä kyllä ei mene hirveän hyvin yksiin sen kanssa, että olen jossain määrin traumojeni, salaisuuksieni ja neuroosieni vanki, ja harvinaisen tietoinen siitä, etten tule paranemaan ainakaan niitä yksikseni hellimällä.

Häpeähän se on joka pitää otteessaan ja estää ihmissuhteiden syvenemisen. Olen tässä alkanut tajuta, että reagointitapana se on hirveän syvällä, olen omaksunut tavan kieltää ja valehdella ja säilyttää kulissit jo sellaisena vaahtosammuttimen kokoisena. Avoimuus ei ole mulle luontaista. Viljelen valkoisia valheita ihan koko ajan. Parantelen totuutta huomaamattani.

Tällaiset käytännöt kietoutuu toisiinsa tavalla, jota muutoin toimiva henkilö ei voisi koskaan ymmärtää. Ne on niin tiukassa etten tiedä mistä aloittaa sotkun selvittämistä. Enkä edes tiedä haluanko päästää irti kulisseista. Olen niin innolla keskittynyt rakentamaan kuorta, että pelkään mitä alta paljastuu. Tiedän että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta mitä jos sisus on ontto? Tai muuten vain todella pieni ja keskeneräinen, pärjääkö se yksin?

Olenko muuten säälittävä, muistin juuri että teininä maalasin mustia koteloituneita toukkia. Ja näin unia kaapeista. Lol.

Voi kyynel

En ole ihan varma mistä mun juurettomuuden ja irrallisuuden tunteeni johtuu, kun en ole koskaan siitä kovin hanakasti pyrkinytkään eroon. Vaikka itsekseni hajoilen tähän yksinäisyyteen ja tunteeseen siitä, etten saa yhteyttä muihin, en vaihtoehdon ilmestyessä tartu siihen.

En halua olla riippuvainen enkä olla vastuussa, en halua että muiden näkemykset, halut tai tarpeet koskettaa omaa elämääni ja valintojani. Omat ristiriitaisuuteni ja omasta mielestä negatiiviset piirteeni oikein hyppäävät silmille jos joudun jakamaan ne muiden kanssa. Identiteettini hajoaa palasiksi, olen taas solumössöä ja valovuosien päässä siitä kuka haluaisin olla.

Enkä ole ihan varma mitä pelkään. Miksi on niin epämiellyttävää antaa muiden olla lähellä hetkinä joina olen heikko, tylsä, ärtynyt tai tehnyt virheitä. Haluaisin olla aina valmistautunut, tilanteen herra, hallita mitä puolia itsestäni näytän. En edelleenkään ole itkenyt Tytön nähden kuin pari kertaa, ja silloinkin sen puolesta. Jos riidellessä joudun altavastaajan rooliin, häivyn paikalta tai muuten suljen Tytön pois.

Tiedättekö ihmistyypin, jonka edustaja erotilanteessa mussuttaa nimettömästä ahdistuksesta ja tilantarpeesta? Luultavasti pari viikkoa erosta tilantarve näyttää kadonneen, ja tällä ahdistustaan itkeneellä exällä on jo joku uusi kainalossa. Ja kuukauden päästä taas uusi.

Sille näyttää löytyvän tyttö- tai poikaystäväehdokkaita hämmentävän helposti, mutta itse se ajattelee olevansa tuomittu epäonnistumaan suhteissaan, koska kukaan ei näe sitä omana itsenään. Luultavasti sillä on itsellään joku saavuttamaton entinen, jota se kutsuu elämänsä rakkaudeksi, vaikka tietää itsekin että tyydytettynä kaipaus mitätöityisi ja ruoho aidan toisella puolella alkaisi taas vihertää.

Jepujee. Kiva olla läppä naiseksi.

Sydän on lihas

Tämän aallokkoisen pään kanssa on hankala luottaa tuntemuksiinsa ja tietää, milloin toimia intuition mukaan. Kaipaisin muutosta ja irtiottoa, mutten tiedä olisiko se vain pahasta. Kykenisinkö pysymään päätöksessä ja sietämään epävarmuutta. Parasta olisi varmaankin odottaa muuttuuko mieli. Ketuttaa tällainen. Uskon että multa löytyis rohkeutta vaikka mihin, jos vain voisin luottaa tuntemuksiini. Mutta kun en luota. Aina joutuu miettimään, puhuuko nyt minä vai pipipäisyys.

Sikäli mikäli pää edes on pipi, toinen asia mikä ketuttaa. "Onko diagnoosilla väliä?" Joo hiiohoi, kiitti letuista. Mitäpä jos masennun uudestaan? Ei mulla ole kunnon hoitokontakteja. Ilman diagnoosia mulle saatetaan määrätä tavallisia masennuslääkkeitä, joista tähän mennessä olen mennyt vain ylikierroksille. Siinä mielessä olisi väliä. Ja ihan mielelläni matkustelisin ja asuisin siellä sun täällä. Mikäli polkaisen paskaan, uudelle hoitohenkilölle olisi hyvä voida antaa jotain kättä pidempää.

Biisi menee ihan hukkaan tällaisessa känkkis-postauksessa, mutta muhun ainakin vaikuttaa rauhoittavasti. Niin kauan kuin tehdään näin ihanaa musiikkia, maailma ei voi olla täysin surkea paikka.

Mussutusta sosiaalisen sukupuolen problematiikasta

Olen yrittänyt miettiä, mistä johtuu että tulen niin paljon helpommin juttuun poikien kuin tyttöjen kanssa. Olen aina ajatellut sen olevan vain luonnekysymys, että olen pikkupennusta asti yksinkertaisesti tottunut poikien seuraan, olen kiinnostunut vähän nörttimäisistä jutuista ja mun itseilmaisu ei ole kovin naisellista.

Huomasin kuitenkin yhtenä päivänä, että enemmänkin kyse on omasta asenteesta, siitä että varon tyttöjen seurassa, että oletan lähtökohtaisesti olevani erilainen kuin ne. Mun seurassa oleva tyttö voi siis olla vaikka kuinka poikamainen, mutta en pääse sen sukupuolen ohi enkä osaa ajatella sitä potentiaalisena kaverina samoin kuin jos täysin samalla luonteella varustettu henkilö olis poika.

Enkä kuitenkaan itse ole niin äijä kuin minkä ensivaikutelman helposti saa. Läheisin ystävä totesi yks päivä että olen yllättävän neiti kun muhun kunnolla tutustuu, mutta että se puoli on todella hyvin piilossa. Totta. Mutta miksi se pitää peittää? Miten voin kutsua itseäni feministiksi kun häpeän naista itsessäni? Ja miksi mä sitä häpeän?

Tyttö kysyi multa kun oltiin vasta tutustuttu, että miksi mua ahdistaa niin paljon olla nainen, olisinko halunnu oikeasti syntyä pojaksi. En ollut ajatellut sen näkyvän ulospäin. Kun kyse ei kuitenkaan ole siitä ettenkö kokis kuuluvani sukupuoleeni. Tuntuu vain että se, mitä yleisesti nähdään kuuluvaksi naiseuteen, on häkki johon mun identiteetti, luonne ja ominaisuudet ei mahdu.

Tai toinen mahdollisuus: olen itse naiseuden ahtaasti näkevä sovinisti, ja tästä ristiriidasta kumpuava itseinho on kaiken kitinän taustalla. Seuraavaksi voikin miettiä, mistä tämä johtuu. Vanhemmat on liian helppo selitys.

Ihmissuhdekakasta

Katsoin tänään ikkunasta ulos, ja tajusin etten enää ole masentunut. Että olen ok, ihan onnellinen, joihinkin asioihin tyytyväinen ja joihinkin taas en, mutta kaikkinensa tällä hetkellä terve. Hankala on tämän tarkasti diagnosoimattoman epätavallista muotoa olevan päätaudin kanssa sitten tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta tällä hetkellä olen kunnossa.

Tapsan kommenttiin liittyen, tässä on ollut ongelmia, epäluottamusta, väärinymmärryksiä ja riitelyä. Allekirjoittanut on ihmissuhteissaan usein jokseenkin ehdoton ja itsekäs, eikä aina ymmärrä että toisen voi vain antaa olla erilainen, omat tavat tehdä asiat ei ole ainoita oikeita, kaikki ei muutenkaan mene aina oman mielen mukaan, toisen ongelmia ei saa pyyhittyä pois vaikka kuinka haluaisi ja että hyökkäys ei ole paras puolustus.

Tai siis, sen jälkeen kun olin teini ja mun ensirakkauden/teini-ihastuksen kohde sai pataan himassaan ja tunsin ihan fyysistä kipua koska olin niin vihainen ja surullinen sen puolesta ja muutenkin riuduin siinä yksipuolisessa palvonnassani, ja lopulta meidän välit meni tosi huonoiksi, en ole päästänyt ihmisiä lähelle enkä antanut itseni välittää liikaa.

Se on ihan selkeästi lapsuudesta jäänyt trauman tapainen, jouduin kantamaan silloin niin paljon huolta ja vastuuta liian isoista asioista, että olen myöhemmin vältellyt sitä kaikin voimin. Ja nyt se sattuu. Tyttö on niin tärkeä, jos tapaisitte sen ymmärtäisitte miksi, se on niin täydellisen hyvä, kiltti, epäitsekäs ja antelias ihminen etten tunne ketään samanlaista. Ja miten se kärsii. Sitä on hirveää katsoa vierestä. Toinen ansaitsisi vain parasta mutta on kokenut elämässään niin paljon paskaa ettei siitä ikinä vain voi tulla ehjää.

Sitä tuntee itsensä avuttomaksi. Ja kun paskasta suuri osa on samaa kuin itsellä, asioita nousee pintaan. Enkä mä osaa reagoida oikein, vaan puran kyvyttömyyteni käsitellä omaa ja toisen tuskaa kusipäiseen käytökseen, välttelen ja vittuilen, häivyn baariin kertomatta kenen kanssa ja jätän toisen kotiin itkemään. Seuraavana päivänä tuon kukkia ja pyytelen anteeksi.

Kyllä me keskustellaan, kyllä kumpikin tietää ettei toinen aidosti halua loukata. Tällaista tämä vaan on. Vaikeaa ja isoa. Kuitenkin on ihanaa olla suhteessa ihmisen kanssa, jota ei voisi ikinä kuvitella pelkkänä kaverina. Se veto on vaan jotain uskomatonta. Tunnen että me vaan täydennetään toisiamme, kaikki tulee hirveän luonnostaan. Mutta ajattelenhan mä eroa aina vähän väliä. Pelkään oman hauraan mielenterveyteni puolesta, pelkään että noin epävakaan ihmisen kanssa seurustelu ei tee mulle hyvää. Haluaisin välillä lomaa draamasta.

Mutta elämä on oikeasti ihanaa. Tunteminen on ihanaa. Vielä loppuun törkysen hyvää musiikkia!

Voi nyyh

Jokseenkin ahdistavasti pukkaa asioita pintaan. Puhuttiin päivänä eräänä Tytön kanssa vakavasti, tajusin jotakin, ja olen siitä lähtien ollut pala kurkussa. Pelottavaa miten joku välittää niin paljon, ja hyväksyy, en ole tottunut tällaiseen.

En tiedä mitä tehdä kaikilla näillä tunteilla. Alan ymmärtää miksi pelkään sitoutumista, tällä hetkellä suhteessa olo on vähän kuin seisoisi alasti peilin edessä, itsensä joutuu kohtaamaan joka päivä täysin eri tavalla kuin yksin ollessaan. Enkä muuten ole kauhean hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan, senkin olen huomannut.

Tyttö sanoi yksi päivä jotain älyttömän kaunista, ja olen ihan hämilläni miten joku voi puhua mulle noin. En ole tosiaankaan tottunut.

Huono itsetunto

Siinähän se varsinainen (jopa ainut oikea) ongelma on, puutteellisessa rohkeudessa olla oma itsensä ja tavoitella haluamaansa. Olenpa välillä sokea.

Kyllä, varmasti kiinnostaa kuin kilo paskaa, mutta kun tuntuu vaan niin hyvältä (joko tiedätte pilluvitsin tai sitten ette).

Siouxsie uuh.

Lissää vinkunaa

Nytpä tätä itseanalyysia pukkaa ettei mitään rajaa!

Jäin pohtimaan, mistä tämä jatkuva kitiseminen ulkopuolisuuden tunteesta sekä ihmissuhteiden ongelmallisuudesta oikein johtuu, kun tiedän varsin hyvin ettei se näy ulospäin, ja että oma kokemus on siis vähintäänkin liioiteltu.

Jossain määrin kyse on henkisestä iästä, siitä että käyn ikävaiheet läpi täysin nurinkurisessa järjestyksessä. Pienenä viihdyin parhaiten pari luokkaa ylempänä olevien poikien tai aikuisten kanssa, nykyinen teinivaihe taas ei näytä loppuvan koskaan ja joudun jatkuvasti häpeilemään kypsymättömyyttäni melkeinpä seurassa kuin seurassa.

Loppujen lopuksi ongelma lienee suhtautumisessa omaan erilaisuuteensa. Ihmisillä on tapana kiinnittää enemmän huomiota asioihin, joita haluaisi muuttaa, kuin niihin jotka ovat hyvin. Kun oppi jo nuorena pitämään ominaispiirteitään negatiivisina, on jollain tapaa imenyt osaksi persoonaansa ajatuksen siitä että on kummallinen ja väärä, ja että olisi suotavaa olla enemmän kuin muut. Käsitys siitä, millaisia nämä muut ovat, on tietysti täysin subjektiivinen ja perua isältä.

Ylipäätään on älytöntä, ettei kaksikolmonen tyttö/nainen pysty muodostamaan omia mielipiteitään vaan pyrkii kohti jotain isänsä kehittämää, sisäisiä ristiriitoja tulvivaa ihannekansalaisen ideaalia. Kaikki se aika, jonka olisi voinut käyttää tutustumalla siihen, millainen on ja mitä elämältä haluaa, on mennyt tavoitellessa mahdotonta. Ei ihme jos peilikuva tuntuu vieraalta.

Tavallaan toivon, että pääsisin terapiaan nyt. Miten paljon valmiimpi olisinkaan nykyään kuin lukiossa. Luulen että jokaista tuntia ennen tuntemani ahdistus johtui aikoinaan siitä, että koin pakonomaista tarvetta ohjailla keskustelun kulkua, terapeutti sai hädin tuskin kysyttyä mitään kun pälpätin paniikissa monologeja itselleni turvallisista aiheista. No mutta ollutta ja mennyttä. Onneksi voi kirjoittaa.

Ps. Ei muuten paljoa tarvitse auringon pilkistää kun arvet piirtyy jo selvemmin näkyviin. Mä niin tykkään.

Ps. Löysin viimeinkin, melkein neljän vuoden bloggaamisen jälkeen, upotuspainikkeen! Wendy Tha Tietokonewelho!

Vielä

En nyt muista kuka fossiili se oli, mutta hepulla kuitenkin oli joku yleiseen seurusteluun liittyvä teoria: kun kyse on tavallisesta jutustelusta, small-talkin rennommasta versiosta, elämään mielekkyyttä tuovasta sosiaalisuuden muodosta, ei muoto eikä sisältö saisi ottaa voittoa toisesta.

Muodolla tarkoitetaan käsittääkseni puheenvuoroja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoitus on tehdä keskustelusta sujuvaa, ja sisällöllä varsinaista asiaa, jolla on ylä- ja alataso (mitä sitten tarkoittikaan). Keskustelu ei saa mennä liian syvälliseksi, henkilökohtaiseksi tai poliittiseksi, sillä muutoin luontevuus kärsii, mutta toisaalta ei ole myöskään mielekästä jauhaa täyttä paskaa pelkän jauhamisen vuoksi.

Mietinpähän vaan, että jokseenkin herkillä, ujoilla ja melankolisilla ihmisillä saattaa olla ylisuuria odotuksia sisällön suhteen, keskustelun pitäisi aina liikkua purppuran sävyissä ja luoda syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja samat odotukset heijastuvat ihmissuhteisiin yleisestikin. Sitä toivoisi löytävänsä toisen eksyneen sielun (tms. pateettista) jonka kanssa pääsisi yhteiselle älylliselle matkalle.

Palatakseni alkuun, sisällön osuuden kasvaessa muodon pitäisi tulla avuksi tasapainon saavuttamiseksi, mutta tähän ei ikävä kyllä moni runoilijarunkkari pysty. Sosiaaliset taidot vain eivät riitä, yritys hyvä kymmenen. Lukuisien pettymysten jälkeen herkkis saattaa luovuttaa, tai vaihtoehtoisesti alkaa älyllistää ihmissuhteita, keskittyä muotoon. Tässä tulevat avuksi järjestöt ja nettifoorumit. Säännöt ovat kohtalaisen selvät, kunhan pysyttelee aiheessa, on mokaaminen lähes mahdotonta. Nyt saa jauhaa, mitä enemmän, sen parempi.

Tällaisissa sosiaalisuuden muodoissa vaan ikävä kyllä saattaa kehittyä jonkinlainen hyötynäkökulma ihmissuhteisiin. Tämän on meikätyttö joskus huomannut myös itsessään. Sitä jollain tavalla pelaa. Kaivatessaan kipeästi ihmiskontaktia kadottaa rentouden.

Koko ajan hakee sitä jotain kirjoista ja elokuvista tuttua "syvempää", mutta siihen ei ikinä pääse, jos kyynisenä ei edes yritä päästä paskanjauhannasta syvempiin aiheisiin eikä varsinkaan osoita kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, tai sitten tarrautuu toiseen kaiken yksinäisyytensä vimmalla odottaen luottamuksen syntyvän sormia napsauttamalla.

Tulipahan vaan mieleen. Tajusin etten välttämättä kuitenkaan haluaisi palata siihen aikaan, kun organisoin sen kymmenettä harrastuskerhoa, ajatellen vastuun tuovan valtaa ja tekevän minusta pidetyn. Vaikka edelleen kaikki järjestäminen on kyllä älyttömän kivaa, en sitä kiellä, sellaiseen vain helposti hukkuu jos ei ole tietoinen motiiveistaan. Mutta kyllä tämä yksinäisyys syö naista.

Jos

Ikävä kyllä kuulun jossittelijoihin. Tällä hetkellä kuumaa kamaa jos-listalla ovat kaikki otsikon "vaihtoehtoinen terve nuoruus" -alle mahtuvat mahdollisuudet. Tiedän, täysin pöljää miettiä tuollaisia, mutta kun mielikuvitus laukkaa pilvilinnoissa maalaten taivaanrantaa että klopotiklop vaan.

Tässä sitä pöljää, varmasti olisin kaiken tämän tehnyt:

• meidän glam rock -bändi olisi lakannut olemasta nolo ja saanut levytyssopimuksen
• mun yhden naisen huumoripunk-bändi olisi saanut riveihinsä ainakin kaksi muuta jäsentä, vakavoitunut ja versoillut erilaisiin synkkiin ambient-sävyihin, ja sekin olisi saanut levytyssopimuksen
• olisin jatkanut lempiharrastustani ja kehittynyt ihan huipuksi ja voittanut palkintoja
• olisin matkustanut ympäri ämpäri yksin och med kompisar
• ne kaverit tosiaan olisi pysyneet matkassa
  
• muutama päihdehuuruinen ihmissuhde olisi jäänyt väliin
  
• olisin hoitanut lukion paremmin ja jatkanut uljaasti kohti uraputkea yliopistossa loistoarvosanoin
  

No eipä vaan, yllärikesä tässä taitaa lähinnä ahdistaa. En ymmärrä miten kaikki muut innostuu yhtäkkisestä lämmönnoususta, eikö kellään muulla mene aikaa totutella, eikö kukaan muu kaipaisi varjoa? Mutta ihan totuuden nimissä edellämainittua jossittelua on tullut harrastettua lähinnä sen vuoksi, etten saa karistettua tunnetta hukkaan menneistä vuosista. Vihaan tilanteita, joissa joku kysyy miten määrittelisin itseni, mitä haluan tai mistä pidän. En minä tiedä, en ole ehtinyt miettiä. Olen vain yrittänyt pärjätä.