Ei oikeasti kannattaisi koskea levyihin, jotka pyöri soittimessa 07-08-talvella. Varmempaa tapaa saada itselleen paskaa oloa ei ole. Jännä kyllä miten vahvasti tuo mielleyhteys toimii. Mietin jopa hetken että "olisiko se nyt niin paha jos kävisin nyt puklaamassa ton mustikkapiirakas palan pois". Ihan tuossa äsken mietin. Tällä tavalla hetkittäin huomaa kuinka heiveröinen oma mielenterveys vielä on.
Yhteenmuutto Tytön kanssa on kiristänyt mun ja isäni välejä. Se ei ole suhtautunut koskaan kovin vakavasti meidän suhteeseen, ja kun kerroin muutosta oli kommentti: "Etkö sä ole jo aika vanha leikkimään tuolla tavalla kotia sen kaverisi kanssa?" Ja se ikuinen mussutus siitä, että jos en halua elää "kuten normaalit ihmiset" niin enkö edes voisi valita "kaverin" joka on hyvästä perheestä ja opiskelee. "Seura tekee kaltaisekseen, säkin olet tyhmistynyt ihan silmissä." Kiitti näistä.
Meikäläiselle on ihan omia tuntemuksia kuuntelemalla muodostunut aika hyvä idea sen suhteen, kuinka mun kannattaa elämääni elää. Tähän asti kokemus on osoittanut, että parantumista tapahtuu eniten, kun uskallan luottaa vaistooni ja olla itselleni armollinen. Jos joku asia tuntuu liian pelottavalta tai stressaavalta, annan itselleni luvan lykätä sitä vuodella. Luotan siihen että kypsyn sitten aikanani sellaiseen vastuulliseen aikuisuuteen, jossa pystyn hoitamaan ikävätkin velvollisuudet masentumatta, ottamaan riskejä ja kestämään pettymyksiä.
Mutta mulla on takana vasta yksi talvi jona en ole halunnut tappaa itseäni. Helvetti soikoon yksi talvi! Jos tyyppi on 14-15-vuotiaasta kärsinyt toistuvista masennusjaksoista, syömishäiriöstä, paniikkikohtauksista, lamaannuttavasta ahdistuksesta ja itseinhosta, eikö sillä jumalauta ole oikeutta laittaa parantumisensa edes pariksi vuodeksi kaiken muun edelle? Eikö voisi luottaa että se on aika vitun hyviä tuttuja pipipäisyytensä kanssa ja tietää helvetin hyvin miten sen ei ainakaan kannata toimia mikäli haluaa selvitä hengissä?
"Mä vaan toivoisin että voisit olla vielä samanlainen kun yläasteella." Ai sillon kun siedin koulussa mukisematta huorittelut ja opettajan kädet housunkauluksessa, toin kotiin pelkkiä kymppejä, ja lohdutin äitiä kun se itki kuinka paska mies sillä on ja kuinka se toivoisi ettei olisi koskaan hankkinut lapsia? Ja kun selvitäkseni itseinhostani heräsin joka aamu lenkille, ahmin ja oksensin koulun jälkeen enkä voinut mennä nukkumaan ennen kuin olin tehnyt sata vatsaa? Sellainenko pitäisi olla että kelpaisi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Tuo nykytilanteen kuvaus oli mukavaa luettavaa, että talvi on mennyt hyvin etenkin aiempiin verrattuna.
Pidä huoli ensisijaisesti omasta päästäsi. Ei niillä tutkinnoilla tee mitään jos pää ei kestä. Kukaan muu ei voi tietää miltä sinusta tuntuu, joten sinun on tehtävä päätökset. Toisaalta on ihan hyvä, että kuulee ja kuuntelee arvostelua. Sitä on niin sokea omille tekemisilleen. Vasta kun niitä peilaa muita vasten ne näkee itse.
Sä se jaksat seurata mun edesottamuksia :D
Tuo on totta, eikä mikään toiminta voi olla kovin kestävää jos se ei kestä arvostelua. Hyväähän se tekee kun joutuu perustelemaan valintojaan.
Sanotaanko kuitenkin näin että sitä pettyy jollain tapaa kun ne onnistumiset jotka on itselle olleet merkityksellisimpiä, ohitetaan läheisten toimesta toteamuksella "ihan kiva, mutta..."
Itse näen pärjänneeni hyvin suhteessa siihen, kuinka sairas olen ollut. Mutta se ei ole tietyille ihmisille pätevä argumentti.
Toisaalta voisin myös ottaa sormen pois perseestä ja nähdä asiassa senkin puolen, ettei mun kykyjä ole koskaan mitätöity. Että mun on annettu ymmärtää, että pystyn mihin tahansa kunhan vaan yritän.
Harmi vaan porukoille kun ihmelapsesta kasvoikin hermoheikko vasurihippi :p
Mäkin jaksan seurata! Kommentointitaidot vaan on jossain kesälomalla vielä.
Voin taas niin samaistua suhun, en vaan osaa kirjoittaa mitään perheeseeni liittyvää. Ongelma ei tosin ole Tmp, se on kyllä yhteiskuntakelpoinen, mutta tunnen etten ole itse. Vasurihippi kelpaa, mutta se hermoheikkous ei ole niin helposti ymmärrettävissä...
Vaikka itseään vartenhan sitä pitäisi elää, todellakin. Äh.
Minäkin seurailen. Tsemppiä, on isäs oma asia jos ei jotakin henkilöä hyväksy, ei ole sun ongelmas. Hänellehän voivat tulla omat ongelmat silmien eteen kun sinä nyt voitkin paremmin. Hienosti olet saanut etäisyyttä vanhoihin asioihin ja voi selvästi huomata miten menet eteenpäin.
Joo toi on tuttua... ihmelapsesta hermoheikoksi vasurihipiksi.Ei paremmin voisi ilmaista omaa tarinaani.No, vasurihippinä olo on rentoa, siis hermoheikolle varsin sopivaa puuhaa.
este: <3
Sama ongelma täällä, tai no mun kommentointikynnys on noussut jonnekin pilvien tasolle. Mutta yritän rohkaistua jatkossa!
Hermoheikkouden selittäminen on aika mahdotonta, meillä vedotaan yleensä ikään, eli kaipa se näyttäytyy lapsellisuutena. Äh. Joo samaistun takasin.
marja: Kiitoksia kommentoinnista! Niin totta, ikävä vaan että hermoheikkoisuus (sanotaanko se noin?) itsessään on kaikkea muuta kuin rentoa.
Lähetä kommentti