Kohta taas maanantai

Hieman on noussut savua korvista tiettyjen tarhaikäisen kehitysasteelle jääneiden vihamielisten vatipäiden takia. Minä voin myöntää suhtautuvani häpeäkseni ennakkoluuloisesti keski-ikäisiä jumalaan ja isänmaahan tukeutuvia maajusseja kohtaan. Pitääpä bongata seuraavat maatalousmessut ja lähteä vähän osoittamaan mieltä. Tai sitten ei.

Toisaalta näin mahtavilla ilmoilla mikään ei jaksa kauaa vituttaa. Ei edes työaamu, johon on muuten aivan liian vähän aikaa. Miksei ikinä saa itseään ajoissa nukkumaan?

Porkkanaakin syön

Lukijoita kun hyppää kelkasta, niin ajattelin olla kiva ja tiedottaa, että otan kyllä risujakin vastaan. En lupaa että noudatan toiveita, mutta toki jos joku aihe kiinnostaa kuin kilo paskaa, jostain halutaan kuulla lisää tai koko blogi saa olemassaolollaan jonkun otsasuonet pullistelemaan, sen voi kertoa vapaasti. Ehkä loukkaannun, ehkä en.

Milloinkahan mä tän ihan oikeasti tulen lopettamaan? Jotenkin veikkaan että vuoden päästä, ehkä kahden.

Tytöstä jauhan joka tapauksessa: aika jännää tuntea kuuluvansa yhteen jonkun kanssa. Siis että vaikka on vaikeaa, ajatus kenenkään toisen kanssa olosta tuntuu absurdilta. En kerro tätä hehkutusmielessä, en vain koskaan oikein uskonut pystyväni tuntemaan näin. Sen verran kyyninen paskiainen olen, etten lähde vannomaan mitään suhteen kestävyydestä, mutta nyt on hyvä.

Mielenterveysasioidenkin suhteen on jotenkin kumma olo, koko ajan pelkää milloin tämä seesteisyys lakkaa. Nyt on mennyt ensimmäinen talvi ilman pahaa masennusta, samoin ensimmäinen kevät, kohta ensimmäinen kesä. Näin minä tästä ajattelen. Piirrän viivan: silloin ja nyt. Toivon että tämä jatkuu näin.

Yllättävää on ollut myös huomata aktiivisuustason nousseen. Uskoin tavallaan aina, että sitä luonnostaan muuttuu sosiaalisemmaksi ja ahkerammaksi kun on sen aika, ja oikeassa näemmä olin. Hirveän onnellisia hetkiä tällaiset, kun on ihmisseurassa koska tarvitsee ja haluaa siä juuri sillä hetkellä, ei siksi että niin kuuluu tehdä.

Juupajuu. Nyt laitan vaan jotain hyviä.

Juupajuu. Tuo edellisen postauksen aihe on nyt siinä mielessä hoidossa etten tällä hetkellä voi enempää tehdä. Olen puhunut sellaisten ihmisten kanssa, joita kaveri tulee kuuntelemaan paremmin kuin mua, ja jatkossa yritän olla vaan parhaani mukaan tukena. Myönnän auliisti etten ole kovin hyvä olkapää, jakelen neuvoja usein jo ennen kuin toinen on ehtinyt kertoa mikä on hätänä, mutta yritän tässäkin asiassa muuttua. Pitäisi sietää sitä ettei pysty korjaamaan toisen elämää sen puolesta. Toivoisin vaan että se ymmärtäis miten monelle se on korvaamaton.

Tytön kanssa oli taas kunnon myllytykset, mutta puhdistuipa ilma. Välillä vaan rassaa tämä jatkuva riitely, eikö niitä asioita pystyisi helpomminkin käymään läpi? Siskon kanssa juteltiin äskettäin, ja se totesi huomanneensa että meillä molemmilla on sama ongelma: meille on vaikeaa olla avoimia ja heikkoja ystävyyssuhteissamme, joten me sysätään kaikki mahdollinen paska (suorasti tai epäsuorasti) sille henkilölle jonka kanssa seurustellaan, ja sitten ihmetellään miksi suhde tuntuu raskaalta.

Oli todella hyvä keskustelu noin muutenkin. Sisko on aina suhtautunut muhun jotenkin säälivästi, ja oli helpottavaa saada selitys sille, mistä se pohjimmiltaan johtuu. Muistutan siskoa kuulemma asioista joita se ei itsessään haluais myöntää. Olen kuulemma rohkea, kun en yritä taistella tunteitani vastaan tai kiellä epävakaata puoltani. Oli aika kauniisti sanottu, haluaisin itsekin oppia näkemään sen noin.

Tänään olen hirveän kiitollinen ettei kaverin sairaus tai oma parisuhdedraama pääse kuitenkaan mustaamaan maailmaa. Näin sen käytännössä huomaa, avautuminen auttaa. Vaikka ei huolista puhuminen multa edelleenkään kovin helposti luonnistu.

Seinään

Tänään ei olekaan niin hyvä fiilis. Tyttö on ollut viime päivät jatkuvasti kyrpä otsassa, kaikki mitä teen tai sanon antaa sille uutta aihetta vittuiluun. En nyt jaksaisi riidellä joten annan sen mussuttaa siitä kuinka voitelen leivät väärin, käytän tyhmiä sanontoja ja olen kuulemma vanhanaikainen juntti. Joopajoo.

Sain juuri tietää, että hyvä ystävä näyttäisi juovan itsensä hengiltä. Hämmästyn aina tajutessani kuinka sokea olen tällaisille. Jonkun ulkopuolisen pitää tulla sanomaan että hei Wendy, ootko hoksannu että sun isän/poikaystävän/sedän/kaverin juominen ei ole enää ihan terveissä mitoissa?

En ymmärrä miten en ole huomannut. Sen toleranssi on kasvanut niin kovaksi ettei siitä näe kuinka monta on mennyt, enkä mä ole älynnyt laskea. Ymmärrän kyllä miksi se tekee noin, ja miksei välitä. Mutta vitut syistä, se ei saa tehdä tätä mulle. Kamalaa ajatella näin itsekkäästi, mutta mitä mulle jää jos mun kallio viedään?

EDIT. Soitin isälle kysyäkseni neuvoa. En tiedä olisko pitänyt, sen lohdutustaidot on jokseenkin olemattomat. Kun kerroin epäillystä parantumattomasta sairaudesta, joka ystävän dokaamista on lisännyt, ilmeni että isä oli nähnyt sairaudesta dokumentin, ja sain yksityiskohtaisen selvityksen kuinka siihen käytännössä lopulta kuollaan. Hyvä isä, juuri näin.

... mutta

Tarkennukseksi vielä, etten kuvittele voivani neuvoa ketään muuta. En kuvittele olevani erityisen viisas tai pystyvä koska pipo ei enää kiristä kuten ennen. Mulla on ollut myös tuuria. Olen saanut synnyinlahjana ripauksen tervettä itsekkyyttä, mun ongelmat on aina olleet pikemminkin linkittyneitä toisiinsa kuin todella syvälle juurtuneita, ja toisaalta mulle on siunautunut näitä "pim"-hetkiä jolloin aiemmin jumissa olleen kammen saakin kääntymään.

Ja se, etten tiettyjä asioita täällä enää vatvo, ei tarkoita että ne olis oikeasti kadonneet. Kun paha ahdistus iskee ja mieli alkaa harhailla veitsi- ja vessanpönttöpuolelle, vanhat ajatukset täytyy vaan pakottaa pois päästä. Se on sivupolku jonne ei kannata ottaa yhtään askelta jos haluaa olla varma että pysyy sovitulla reitillä. Mutta siis kyllä, edelleen inhoan vartaloani, edelleen haluaisin saada sen tottelemaan kuria, edelleen haluaisin tunnekaaoksen keskellä syödä itseni turraksi, edelleen ahmittuani haluaisin saada synninpäästön. Mutta sieltä onni ei löydy, tarkistettu on. Ja viiltely nyt vain on aika vajaata.

Tiedossa vanhan toistoa

Viimeaikaisten hehkutuspostausten tarkoitus ei ole ollut paistatella itsetyytyväisyydessä ja pyyhkiä omaa vastakiilloitettua persettä huonommin pärjäilevien naamaan. Jollain tapaa yritän tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut ja miksi, jotten päätyisi taas... no, Siihen. Eiköhän täällä ole aika paljon tullut ruodittua, millaista Se oli. Lienee turhaa lähteä luettelemaan oireita, kun kyse on loppujen lopuksi siitä, että kaikki tuntuu vain menevän niin vituilleen ettei enää halua elää. Kyllä te tiedätte.

Eli mitä tapahtui? En osaa vielä tarkasti sanoa.

Toki elämä helpottui huomattavasti sen jälkeen, kun hyväksyin että tuskin tulen koskaan sanomaan miehelle "tahdon". Eikä siinä ollut kyse mistään piparin parantavasta voimasta, jos saan näin rumasti sanoa. Kaapista tulolla oli mulle pikemminkin symbolista arvoa, se oli ensimmäinen kerta kun joustin miellyttämisenhalussani ja käytännössä noudatin neuvoa, jota äiti oli mun päähän yrittänyt paukuttaa parikymmentä vuotta: "Jokaisella on vain yksi elämä, älä elä siitä päivääkään muiden kuin itsesi vuoksi." Fiksu nainen.

Mutta ei tämä siitäkään johdu. Ehkä tein alitajuisen päätöksen alkaa käyttäytyä kuin rakastaisin itseäni, ja matkiminen muuttui jossain välissä aidoksi armollisuudeksi. Luulen että se meni niin. Mitä nimittäin olen viime vuoden aikana huomannut, on se, ettei itseään voi rakentaa oman päänsä sisällä valmiiksi. Ajatukset ja teot kiertävät oikeasti kehää.

Saakelin tohtori Pili. Periaatteessa mua ärsyttää sellainen jenkki-tyylinen naminami-terapiatrendi, että ostapa tästä kirja ja noudata seitsemän askelen ohjelmaa, niin vuoden päästä olet onnellinen, laiha ja omistat Bemarin, mutta pakko myöntää että on siinä itua. Ero on hiuksenhieno, kun puhutaan siitä milloin pakotettu positiivinen ajattelu muuttuu ongelmien kieltämiseksi, mutta sen olen oppinut, että ne eivät ole samaa. Ajatteluunsa voi vaikuttaa ja asenteitaan muuttaa.

Helpottavaa oli myös huomata, ettei tunteet tapa. Kipeitäkin asioita pystyy jotenkin käsittelemään, kun ei joudu pelkäämään muistojen mukanaan tuomia tunteita. Sieltä tulee vihaa ja surua, mutta ne on vaan tunteita. Katkeruuskin on vain tunne. En muutu yhtään paremmaksi ihmiseksi, jos kuvittelen olevani sen saavuttamattomissa, enkä ole kellekään velkaa olla tuntematta sitä. Negatiiviset tunteet ei myöskään käyttäydy kuten masennus. Ne väistyy itsestään, ensin hetkittäin, myöhemmin lähes kokonaan (toki vain tehdäkseen tilaa uusille itkuille, mutta sellaista elämä on).

Sitten olisi vielä se itsetunto. Rohkeus olla sitä mitä on, erilaisuuden hyväksyminen itsessä ja muissa. Itse tarvitsen tähän satoja ja taas satoja tunteja yksinoloa, koska en vielä pysty luopumaan suojamuureista ja rooleista muiden seurassa. Aivan kuin minuuden rajat hämärtyisivät, jos niitä ei pääse tarpeeksi usein piirtämään omassa rauhassa takaisin esiin. Saattaa tietysti olla niinkin, että oman ajan tarve on persoonallisuuden piirre, joka pitäisi vain oppia hyväksymään. Eiköhän tuokin selkene aikanaan.

Siinä se. Lässyn lässyn, mutta näin mä olen pohdiskellut. Saa olla eri mieltä.

Ps. 501:set kolmella eurolla! Väittäisin että meikäläiselle alkaa kehittyä ihan kohtalainen kirpparivainu.

Oh shutta!

Yoda jatkaa samalla linjalla.

Ihmettelin joskus kuinka kaveri oli sinnitellyt paskassa suhteessa vuosia, ja sain vastaukseksi että "ne on ne hyvät hetket jotka auttaa jaksamaan". En edelleenkään usko sinnittelyn olevan itseisarvo, mutta oli tuossa itua. Kyse on siitä kumpaa painottaa, hyviä hetkiä vai pakollista sontaa. Kuten elämässä muutenkin.

Jotenkin mulle selkeni tänään, että on aivan turha potea huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole viime vuosina pystynyt olemaan onnellinen tai vaikkapa seurustelemaan. Siinähän koko masennuksen juju on. Näkee vain sonnan, hyvät hetket saattaa toki huomata mutta ne haihtuu muistista yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Kyllä mä saan tuntea ylpeyttä siitä että selvisin, niin pitääkin, muttei kannata syyttää itseään siitä että siihen meni niin kauan.

Ymmärsin myös että olisi ollut ihme jos mulle ei olisi puhjennut syömishäiriötä. Se oli melkein kohtalo, lähtökohdat oli liian sopivat. Olisi myös ollut ihme jos en olisi masentunut. Sitä en edelleenkään keksi, miksi upposin niin syvälle, mutta turha sitä on jälkikäteen hävetä.

En osaa selittää kuinka onnelliseksi nykyään tunnen itseni. Muhun on alkanut juurtua syvä luottamus siihen, että elämä kantaa, mikä näkyy kaikista selkeiten vahvana vapauden tunteena. Ja vapaus herättää halun ottaa vastuuta. Itsetunnon ja -luottamuksen kasvaessa uskon päivä päivältä enemmän kykyyni tehdä valintoja siinä missä kaikki muutkin. Tunnen koko ajan vahvemmin pystyväni itse vaikuttamaan omaan elämänlaatuuni.

Yksi valinta tulee varmaan olemaan se, että vähennän ja lopulta lopetan alkoholin käytön lähes kokonaan. Keskusteltiin tästä Tytön kanssa. Tää on meille yhteistä: kummankaan pää ei oikein kestä viinaa, mutta kummallakin sosiaalinen verkosto on kietoutunut niin vahvasti baarikulttuurin ympärille, että sitä pelkää jäävänsä yksin. Tuntuisi aika mahdottomalta että jompikumpi siirtyisi mehulinjalle kun toinen koluaisi Kalliota, joten oli todella helpottavaa kuulla että sen mietteet on samansuuntaiset kuin mun. Yritetään sitten yhdessä.

Matkakuumetta

Kutittaapi, oikein kihelmöi! Me saadaan molemmat sen verran hyvin veronpalautuksia, että vois jotain reissua alkaa suunnittelemaan. Jännää. En ole koskaan ollut pariskuntamatkalla. Tällainen kaikki on mulle uutta. Niin hyvät kuin huonot jututkin. On uutta olla rakastunut, puhua yhteenmuutosta ja lapsista niin että oikeasti tarkoittaa mitä sanoo, nukkua saman ihmisen vieressä puoli vuotta. On myös uutta huomata, kuinka pahasti voi ihan tahallaan loukata toista, kuinka pystyy sellaisiin järjettömät mittasuhteet saavuttaviin julkisiin riitoihin joita itsekin on joskus ulkopuolelta huvittuneena seurannut.

Nehän tietysti vähenis jos ei juotais niin usein yhdessä. Ei tarvita kuin pari-kolme kaljaa per naama ja heti muututaan molemmat piikikkäämmiksi. Toisaalta eipä auttaisi erikseenkään dokailu, siitä kun seuraa automaattisesti mustasukkaisuusdraamaa. Mua ei ole petetty, joten en osaa täysin asettua Tytön asemaan, itse kun todellakin uskon sen viettävän iltaa kavereidensa kanssa jos se niin sanoo. Pitäisi kai molempien vähentää. Tiedä häntä miksi sitä aina kuppiloihin päädytään vaikka suunnitelmat olis mitä.

Mutta maiseman vaihto vois todellakin tehdä hyvää. Haluaisin tehdä jotain meidän omaa, jotain mistä jäisi meidän muistot, meidän valokuvat. Jotain mitä voitaisiin miettiä kun suunniteltais seuraavaa matkaa. Ja seuraavaa. Jolta tuotaisiin rumia matkamuistoja tulevan kämpän koristeeksi. Lisäksi mun olis hyvä joutua luottamaan Tyttöön käytännön asioissa, ei ole hyväksi että leikin jatkuvasti marttyyriä tehden asioita sen puolesta ja toisaalta kritisoiden sitä kun se jotakin yrittää. Tytöstä ei ikinä tule samanlaista kontrollifriikkiä kuin minä, se hoitaa asiat vähän niin ja näin, mutta mun pitäis oppia ymmärtämään millä on väliä ja millä ei.

Niin ja haluaisin kantaa sen veteen vähän romanttisemmissa merkeissä kun heittämällä kännissä suihkualtaaseen.

Pienempikuinkolme

Olenko kertonut että mulla on maailman hauskin tyttöystävä? Siis jumaleissön se on hervoton! Ja niin suloinen, kaikki pienet asiat mitä se tekee, ja suuttuu jos en huomaa, en tiedä ketään muuta joka oikeasti laittaa kädet lanteille vihaisena! Olenko kertonut ettei kellään ole niin seksikkään kuplivaa nauruääntä? Ja että jonkun silmät oikeasti säihkyy, en tiedä mistä johtuu mutta niin ne tekee. Ja miten jokainen sentti sen vartalossa on puhdasta ihanuutta. Miten se saa mut tuntemaan itseni niin täysin hyväksytyksi, arvostetuksi, tarpeelliseksi ja halutuksi. Miten ylpeä olen että se on mun kanssa.

Olenko kertonut että hyvät puolet voittaa huonot 6-0?

Köh

Kirjoitanpa mä jotenkin nolosti. No mutta.

Mahtava olo eniveis. Nyt vois vaan rikkoa kaavaa ja muuttaa loistavat suunnitelmat ihan aikuisten oikeasti käytännöksi.

Huisi leffa, tää oli allekirjoittaneen lemppari pienenä: