Voi nyyh

Jokseenkin ahdistavasti pukkaa asioita pintaan. Puhuttiin päivänä eräänä Tytön kanssa vakavasti, tajusin jotakin, ja olen siitä lähtien ollut pala kurkussa. Pelottavaa miten joku välittää niin paljon, ja hyväksyy, en ole tottunut tällaiseen.

En tiedä mitä tehdä kaikilla näillä tunteilla. Alan ymmärtää miksi pelkään sitoutumista, tällä hetkellä suhteessa olo on vähän kuin seisoisi alasti peilin edessä, itsensä joutuu kohtaamaan joka päivä täysin eri tavalla kuin yksin ollessaan. Enkä muuten ole kauhean hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan, senkin olen huomannut.

Tyttö sanoi yksi päivä jotain älyttömän kaunista, ja olen ihan hämilläni miten joku voi puhua mulle noin. En ole tosiaankaan tottunut.

Huono itsetunto

Siinähän se varsinainen (jopa ainut oikea) ongelma on, puutteellisessa rohkeudessa olla oma itsensä ja tavoitella haluamaansa. Olenpa välillä sokea.

Kyllä, varmasti kiinnostaa kuin kilo paskaa, mutta kun tuntuu vaan niin hyvältä (joko tiedätte pilluvitsin tai sitten ette).

Siouxsie uuh.

Lissää vinkunaa

Nytpä tätä itseanalyysia pukkaa ettei mitään rajaa!

Jäin pohtimaan, mistä tämä jatkuva kitiseminen ulkopuolisuuden tunteesta sekä ihmissuhteiden ongelmallisuudesta oikein johtuu, kun tiedän varsin hyvin ettei se näy ulospäin, ja että oma kokemus on siis vähintäänkin liioiteltu.

Jossain määrin kyse on henkisestä iästä, siitä että käyn ikävaiheet läpi täysin nurinkurisessa järjestyksessä. Pienenä viihdyin parhaiten pari luokkaa ylempänä olevien poikien tai aikuisten kanssa, nykyinen teinivaihe taas ei näytä loppuvan koskaan ja joudun jatkuvasti häpeilemään kypsymättömyyttäni melkeinpä seurassa kuin seurassa.

Loppujen lopuksi ongelma lienee suhtautumisessa omaan erilaisuuteensa. Ihmisillä on tapana kiinnittää enemmän huomiota asioihin, joita haluaisi muuttaa, kuin niihin jotka ovat hyvin. Kun oppi jo nuorena pitämään ominaispiirteitään negatiivisina, on jollain tapaa imenyt osaksi persoonaansa ajatuksen siitä että on kummallinen ja väärä, ja että olisi suotavaa olla enemmän kuin muut. Käsitys siitä, millaisia nämä muut ovat, on tietysti täysin subjektiivinen ja perua isältä.

Ylipäätään on älytöntä, ettei kaksikolmonen tyttö/nainen pysty muodostamaan omia mielipiteitään vaan pyrkii kohti jotain isänsä kehittämää, sisäisiä ristiriitoja tulvivaa ihannekansalaisen ideaalia. Kaikki se aika, jonka olisi voinut käyttää tutustumalla siihen, millainen on ja mitä elämältä haluaa, on mennyt tavoitellessa mahdotonta. Ei ihme jos peilikuva tuntuu vieraalta.

Tavallaan toivon, että pääsisin terapiaan nyt. Miten paljon valmiimpi olisinkaan nykyään kuin lukiossa. Luulen että jokaista tuntia ennen tuntemani ahdistus johtui aikoinaan siitä, että koin pakonomaista tarvetta ohjailla keskustelun kulkua, terapeutti sai hädin tuskin kysyttyä mitään kun pälpätin paniikissa monologeja itselleni turvallisista aiheista. No mutta ollutta ja mennyttä. Onneksi voi kirjoittaa.

Ps. Ei muuten paljoa tarvitse auringon pilkistää kun arvet piirtyy jo selvemmin näkyviin. Mä niin tykkään.

Ps. Löysin viimeinkin, melkein neljän vuoden bloggaamisen jälkeen, upotuspainikkeen! Wendy Tha Tietokonewelho!

Vielä

En nyt muista kuka fossiili se oli, mutta hepulla kuitenkin oli joku yleiseen seurusteluun liittyvä teoria: kun kyse on tavallisesta jutustelusta, small-talkin rennommasta versiosta, elämään mielekkyyttä tuovasta sosiaalisuuden muodosta, ei muoto eikä sisältö saisi ottaa voittoa toisesta.

Muodolla tarkoitetaan käsittääkseni puheenvuoroja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoitus on tehdä keskustelusta sujuvaa, ja sisällöllä varsinaista asiaa, jolla on ylä- ja alataso (mitä sitten tarkoittikaan). Keskustelu ei saa mennä liian syvälliseksi, henkilökohtaiseksi tai poliittiseksi, sillä muutoin luontevuus kärsii, mutta toisaalta ei ole myöskään mielekästä jauhaa täyttä paskaa pelkän jauhamisen vuoksi.

Mietinpähän vaan, että jokseenkin herkillä, ujoilla ja melankolisilla ihmisillä saattaa olla ylisuuria odotuksia sisällön suhteen, keskustelun pitäisi aina liikkua purppuran sävyissä ja luoda syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja samat odotukset heijastuvat ihmissuhteisiin yleisestikin. Sitä toivoisi löytävänsä toisen eksyneen sielun (tms. pateettista) jonka kanssa pääsisi yhteiselle älylliselle matkalle.

Palatakseni alkuun, sisällön osuuden kasvaessa muodon pitäisi tulla avuksi tasapainon saavuttamiseksi, mutta tähän ei ikävä kyllä moni runoilijarunkkari pysty. Sosiaaliset taidot vain eivät riitä, yritys hyvä kymmenen. Lukuisien pettymysten jälkeen herkkis saattaa luovuttaa, tai vaihtoehtoisesti alkaa älyllistää ihmissuhteita, keskittyä muotoon. Tässä tulevat avuksi järjestöt ja nettifoorumit. Säännöt ovat kohtalaisen selvät, kunhan pysyttelee aiheessa, on mokaaminen lähes mahdotonta. Nyt saa jauhaa, mitä enemmän, sen parempi.

Tällaisissa sosiaalisuuden muodoissa vaan ikävä kyllä saattaa kehittyä jonkinlainen hyötynäkökulma ihmissuhteisiin. Tämän on meikätyttö joskus huomannut myös itsessään. Sitä jollain tavalla pelaa. Kaivatessaan kipeästi ihmiskontaktia kadottaa rentouden.

Koko ajan hakee sitä jotain kirjoista ja elokuvista tuttua "syvempää", mutta siihen ei ikinä pääse, jos kyynisenä ei edes yritä päästä paskanjauhannasta syvempiin aiheisiin eikä varsinkaan osoita kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, tai sitten tarrautuu toiseen kaiken yksinäisyytensä vimmalla odottaen luottamuksen syntyvän sormia napsauttamalla.

Tulipahan vaan mieleen. Tajusin etten välttämättä kuitenkaan haluaisi palata siihen aikaan, kun organisoin sen kymmenettä harrastuskerhoa, ajatellen vastuun tuovan valtaa ja tekevän minusta pidetyn. Vaikka edelleen kaikki järjestäminen on kyllä älyttömän kivaa, en sitä kiellä, sellaiseen vain helposti hukkuu jos ei ole tietoinen motiiveistaan. Mutta kyllä tämä yksinäisyys syö naista.

Jos

Ikävä kyllä kuulun jossittelijoihin. Tällä hetkellä kuumaa kamaa jos-listalla ovat kaikki otsikon "vaihtoehtoinen terve nuoruus" -alle mahtuvat mahdollisuudet. Tiedän, täysin pöljää miettiä tuollaisia, mutta kun mielikuvitus laukkaa pilvilinnoissa maalaten taivaanrantaa että klopotiklop vaan.

Tässä sitä pöljää, varmasti olisin kaiken tämän tehnyt:

• meidän glam rock -bändi olisi lakannut olemasta nolo ja saanut levytyssopimuksen
• mun yhden naisen huumoripunk-bändi olisi saanut riveihinsä ainakin kaksi muuta jäsentä, vakavoitunut ja versoillut erilaisiin synkkiin ambient-sävyihin, ja sekin olisi saanut levytyssopimuksen
• olisin jatkanut lempiharrastustani ja kehittynyt ihan huipuksi ja voittanut palkintoja
• olisin matkustanut ympäri ämpäri yksin och med kompisar
• ne kaverit tosiaan olisi pysyneet matkassa
  
• muutama päihdehuuruinen ihmissuhde olisi jäänyt väliin
  
• olisin hoitanut lukion paremmin ja jatkanut uljaasti kohti uraputkea yliopistossa loistoarvosanoin
  

No eipä vaan, yllärikesä tässä taitaa lähinnä ahdistaa. En ymmärrä miten kaikki muut innostuu yhtäkkisestä lämmönnoususta, eikö kellään muulla mene aikaa totutella, eikö kukaan muu kaipaisi varjoa? Mutta ihan totuuden nimissä edellämainittua jossittelua on tullut harrastettua lähinnä sen vuoksi, etten saa karistettua tunnetta hukkaan menneistä vuosista. Vihaan tilanteita, joissa joku kysyy miten määrittelisin itseni, mitä haluan tai mistä pidän. En minä tiedä, en ole ehtinyt miettiä. Olen vain yrittänyt pärjätä.

Jännärit housuissa

On todella ikävää joutua hyväksymään itsensä vikoineen päivineen. Joutua hyväksymään se, että vaikka esittäisi vahvaa, ei muutu sisältä sellaiseksi. Vaikka haluaisi olla sitä ja tätä ja tuota, ei lopulta tule koskaan olemaan enempää tai vähempää kuin oma itsensä.

Mun on jotenkin vaikeaa nähdä omat avautumiseni mitenkään neutraalissa valossa. Jos vaikka myönnän sivulauseessa että joo, en pysty käymään Hulluilla Päivillä koska pelkään pyörtyväni, kadun jälkikäteen monta viikkoa, sillä koen vaivanneeni toista ihmistä enemmän kuin mihin olisin oikeutettu ja toisaalta aiheuttaneeni särön julkisivuuni. Jos erehdyn itkemään jonkun seurassa, saatan katkaista välit silkasta häpeästä.

Tajusin tänään sosiaalisten tilanteiden suhteettoman jännäämisen alkaneen jo lapsena. Saatoin oksentaa ennen kaverin synttäreitä tai luokkaretkeä, koska pelkäsin niin paljon itseni nolaamista ettei vatsa kestänyt. No eipä siinä sen kummempaa. Se on ominaisuus. Satun olemaan jännittäjä. Ongelma on siinä, että jo mukulana huomasin saavani kavereita peittämällä epävarmuuden haistattelun ja vitsin vääntämisen alle, ja rooli on pinttynyt niin syvälle etten millään haluaisi näyttää mitä sen alla on.

Ja edelleen ennen juhlia oksettaa. Joko sitä vetää kunnon pohjat ja varautuu häpeään seuraavana päivänä, tai keksii tekosyyn ja jää pois. Ikävä kyllä ihmiset ei tule ajatelleeksi että porukan rennoin seuranainen pelkää kuollakseen pienintäkään arvostelua ja jää siksi taas kerran lauantai-iltana kotiin. Ihmiset luulee että seuranaisella on uudet kaverit ja kuviot, että se pitää itseään liian hyvänä vanhoihin piireihin, että se jättää tulematta paikalle pelkkää välinpitämättömyyttään.

Väärinkäsitystä ei korjata muuten kuin kertomalla rehellisesti mistä kiikastaa. Ja sehän ottaa luonnolle. Siinä pallo siirtyy toiselle osapuolelle. Jos vanha kaveri alkaa sääliä, en mahda sille mitään. Jos en ole porukalle enää vaan "se lesbo" vaan "se paniikkihäiriöinen, masentunut, sosiaalisia tilanteita kammoava lesbo", en mahda sillekään mitään. En voi päättää toisten puolesta, miten ne mut määrittelee.

Tähän mennessä avoimuuspolitiikka on aiheuttanut kahdenlaisia reaktioita. Jotkut vaivaantuu. Siis todella vaivaantuu. Samat ihmiset yleensä puhuu eteenpäin. Toiset ei ylläty lainkaan. "Tollanen huumorintaju ei pääse kehittymään, jos elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista."

Eipä tässä kummempaa asiaa ollutkaan. Kiukuttaa ettei voi parantua kerralla ja että tulee takapakkia. Oasista.

Ultra bra

En kehtaa kirjoittaa kun menee huonosti, enkä keksi sanottavaa kun menee hyvin. Voin kyllä kertoa että jännältä tämä tuntuu kun ei masenna eikä kummemmin ahdista. Ei mitään ihmeellistä euforiaa, elämä vaan on hallinnassa. Pari hoidettavaa asiaa hiukan jännittää mutta kokonaisuus rullaa. Voi hengittää.

Toisaalta näkee selvemmin omat huonot puolensa, mutta ei tunne olevansa niiden takia epäonnistunut ihmisenä, ja voi päättää mitä haluaa lähteä korjaamaan ja minkä vain antaa olla. Ajoittain tuntuu että maailma kaatuu niskaan mutta tunne ei jää päälle. En muista milloin viimeksi en olisi noussut aamulla sängystä tai ollut vuorokautta pidempään käymättä suihkussa. En ole tarvinnut lääkkeitä, en ole saanut paniikkikohtausta. Mikäli saisin, lähipiiri tietäisi nykyään mistä on kyse. Olen jutellut vanhojen kavereiden kanssa, selittänyt miksi olen ollut niin hankala viime vuodet ja pahoitellut. Kaikki ovat olleet ymmärtäväisiä.

Viihdyn töissä, olen innoissani opiskelusta, tunnen itseluottamusta siinä että tulen pärjäämään työelämässä ja olen löytänyt taas kunnianhimoa uran suhteen. Olen palannut vanhojen harrastusten pariin. Normaalia arkea, ihan hemmetin ihanaa.

Toisaalta

Kuukaus-pari sitten iski turvaton olo blogin suhteen. Siis että kuinka anonyymiä tämä muka on. Saletisti joku tuttu on lukenut. Mahdollisesti Tyttö lukee. Onko järkeä kirjoittaa jos vähintään siistii tai täysin valehtelee? Olis aika makoista draamaa tarjolla mutta enpä uskalla kirjoittaa.

No mutta voin kertoa että tässä yhtenä päivänä iski hirveä ikävä lukiokavereita. Mun on loppujen lopuks aika hankala löytää yhteistä ihmisten kanssa, joiden mielestä Britney on oikeasti hyvää musiikkia, kivaa ei voi pitää ilman viinaa, raha ratkaisee ja kaikki muu kuin puheet siitä, kuka pani ketä viime viikonloppuna, on tärkeilevää paskanjauhantaa. Toi nyt oli yleistystä, nykyiset kaverit on ihania, mutta mä vaan kaipaan punkun lipittämistä jossain kommuunissa ja Isoja Keskusteluja. Sniif.

Muuten noin elämä menee hyvin. Ongelmat on ulkoisia, tilanteisiin liittyviä, ei päänsisäisiä. Masennus ei ole palannut. Palaan rutiineihin ja otan vastuuta lisää vähän kerrallaan, ja ahdistus on pysynyt aika hyvin hallinnassa. Olen jättänyt valehtelua ja kiertelyä yhä vähemmälle, ja se tekee musta rennomman. Eikä kukaan varsinaisesti ylläty, lähinnä ihmettelevät miksen ole luottanut. Miksi just mun pitäis olla aina hauska ja vahva kun kukaan muukaan ei siihen pysty? Enkä kyllä tajua sitä itsekään.

Sitä samaa

Kaipa tätäkin pitäisi joskus päivittää. Tarpeeksi kauan kun on kirjoittamatta tuntuu taas ettei ole mitään asiaa. Pitäisi olla joku syy hiljaiselolle ja tuliaisina jotain tosi jännittävää kerrottavaa. Mutta eipä ole, joten tulee sitä vanhaa liiranlaaraata.

Koulu menee jotensakin, yritän siis tässä suorittaa kirjatenttejä pääsykokeisiin lukiessa. Vihaan asiakaspalvelua mutta enpä ole vielä keksinyt parempaakaan vaihtoehtoa. Asun kaverin luona ja meillä on omintakeinen diili, jolla saan reilua vuokranalennusta (siis ei mitään sellaista, hyhhyh). Jokakeväinen haban ja pyykkilaudan metsästys on käynnissä, mutta jotenkin olut ja pizza ei taida tukea tätä projektia.

Hävettää että kaadan kaiken stressin Tytön niskaan ja olen välillä aivan sietämätön kakara ja paskapää. Luottamuksen osoitushan se on, mutta voisi sitä jollain paremmalla keinolla tuoda esiin kuin kiukuttelemalla. Uskomatonta miten se melkein aina jaksaa yrittää piristää, vaikka olen ihan kamala. Olen niin kiitollinen että Tyttö on elämässäni. Haluaisin tavallaan muuttaa yhteen mutta olisi ehkä liian aikaista.

Joo eipä muuta. Hyvää pääsiäistä tyypit!

Turhia huomioita

Wendy yrittää olla romanttinen (tequilapullon jälkeen): "Tiedätshä kun joskush tuntuu että shydän poksahtaa shun seurassha." Sitten ihmettelen miksi toinen nauraa aina kun yritän puhua tunteistani. Hämäläisillä sukujuurilla ei tämä verbaliikka ole aina ihan sujuvimmasta päästä.

Olen tehnyt satunnaisia huomioita. Ensinnäkin olen ryhdistäytynyt tänä vuonna kaikilla elämänalueilla. Aloitustaso ei kyllä ollut mikään korkea, mutta nykyään olen ihan keskiverto opiskelija, kassaneiti, terveysliikkuja, ystävä, tytär ja tyttöystävä.

Toisekseen mulla on älyttömän kivoja kavereita. Harmittaa vaan kun olen tällainen yrmy, että sellainen syvempi ystävyys tuottaa vaikeuksia. Kääntöpuolena on kuulemma imartelevaa jos kerran vuodessa kykenen avautumaan selvin päin, siinä saa kuuntelija tosissaan tuntea olevansa luotettu.

Kolmanneksi huomasin että Jonna Tervomaan kipaleissa on helppoa laulaa mukana, ja että mulla on matalampi ääni kuin olen luullut. Hmm. Oli näitä muitakin, mutta katosi mielestä. Niin ja maitokahvi on kyllä hyvää.