Taas sitä porataan. En tiedä löytyisköhän blogin arkistoista jotain mainintaa siitä kun meikäläinen ihan aikuisten oikeesti päätti, että nyt perkele opettelen itkemään ja tuntemaan tai käy huonosti? Ilman apua kun en voi muistaa milloin se tapahtui. Enivei, näin vaan näyttääpi päätös toimineen.
Mutta auttaako itku oikeasti? Ne asiat, jotka on liian kipeitä puhuttaviksi, joiden unohtamiseksi on tehnyt mitä vaan, selviääkö ne jos vaan tarpeeksi usein keinuu sykkyrällä kuola poskella ulvoen eieieivoiluojavoiluojaeeeiiiii?
Ja vittu kun ei ne edes olleet mitään, miksi pitää olla niin saatanan herkkä ja laittaa elämä paskaksi koska vuonna miekka ja kivi sattui jotain ikävää? Ei vaan sata vuotta sitten, sitä oltaisiin tehty töitä ja unohdettu turhat traumat ja itsesäälit, prkle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
En tiedä auttaako pelkkä asioiden itkeminen, jos ne ovat hahmoa vailla. Niille pitäisi ensin saada muoto, sanat. Siihen auttaa päiväkirja, blogi, terppa tai luottoystävä (joka jaksaa loputtomiin). Sanojen jälkeen tulee itku.
Minä mieluummin unohdan tuskaiset asiat.
Meitä löytyy moneen junaan, kun vaan tietäis mihin vaunuun itse kuuluu vai kannattaisko jättää matka kokonaan väliin :/
Lähetä kommentti