Juttua tuleekin lisää, mutta yritän pysyä jossain rajoissa ettei rönsyile ihan yli. Tai no tuskin tämä rönsyilee hirveästi kun tietynlaisia asioita ei voi ilmaista muuten kuin lyhyesti tai todella pitkästi ja syväluotaavasti. No mutta asiaan. Luin tänään jostain pätkän, jossa kuvailtiin erään kirjan masentuneita ja moniongelmaisia päähenkilöitä pinnallisiksi ja neuroottisiksi. Tiedätte miten tollaset joskus suututtaa. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa tai jotain sellasta. (Onko se muuten oikeasti "kalahtaa"? "Kalahtaa"? Onko se ees sana?) Mä teen usein itseäni koskevat oivallukset saman kaavan mukaan: reagoin johonkin asiaan niin voimakkaasti että hämmästyn itsekin, se jää muhimaan päähän ja joskus aamuyöllä sitten kasaan jonkun melkosen itsestäänselvän itseanalyysin sen reaktioni pohjalta.
Nojoo. Ei masentuneet ihmiset ole pinnallisia, kuten ei neuroottisetkaan. (Kyseistä tulkintaa sen sijaan voiskin syyttää pinnalliseksi.) Lapsellisia moniongelmaiset ihmiset sen sijaan saattaa olla, tietyssä mielessä. En käytä sanaa "lapsellinen" tässä nyt arvolatautuneesti (ainakin yritän olla käyttämättä). Tarkoitan pikemminkin sitä, että elämänhallintaan liittyvät ongelmat, syömishäiriöt tai jatkuva masennus, voi olla oman elämän ja henkisen kasvun pysäyttämistä, liikkeen ja muutoksen jarruttamista. Alitajusesti toki, mutta niinhän me aina.
Omalla kohdallani olen ainakin huomannut, että mulla itse asiassa on oikeitakin ongelmia. En ala niitä täällä erittelemään, mutta ne on mulle itselleni niin vaikeita, että huomaan tekeväni kaikkeni jotten joutuisi niitä käsittelemään. Uskon että neuroosit, syömisvammailut ja ahdistushäiriöt on jossain määrin olleet sijaisongelmia, joihin keskittymällä voi viivyttää oikeiden solmujen selvittämistä. Ja onhan ne käteviä muutenkin, ei tarvitse aikuistua ja itsenäistyä ja muuta sellaista, koska mä en nyt pysty, mulla on liian kiireistä tän ulkoilman välttelyn ja jäätelön ahmimisen kanssa, katotaanko parin vuoden päästä uudestaan?
Vakavasti ottaen tollanen ei ole leikin asia, oli kyseessä kuka tahansa. Jos ihminen ajattelee että itsemurha on vaihtoehto, asiat on pahasti vituillaan. Mutta sen takia mä en keksikään mitään muuta syytä sille, miksei mieli päästä irti. Kyse on tiedostamattomasta, eikä ainakaan mun alitajunta tunnu toimivan hirveän loogisesti. (Kirjoitin tähän ihan oikeasti Ali Tajunnan ja Järjen polveilevan väittelyn, mutta... Niin, joku taso, muka.) Tulevaisuudessa näkyvät velvollisuudet itseä tai muita kohtaan on vaan liikaa. Mieluummin keskittyy vaikka Valion pakastevalikoimaan ja partateriin.
Nää oli tietysti taas itsestäänselvyyksiä, mutta samapa tuo. Oma pääkoppa ei tunne sellaisia. Niin ja en sit muuten oo nukkunu parina viime vuorokautena yhtään, ja huomaan silti että teksti on kehnoa, joten se on varmaan oikeasti ihan shaibaa, mutten jaksa välittää. Juup. Öitä.
Ps. Ainiin! Rakkautta.
Pps. Kuva ei liity yhtään mihinkään. Se on vaan liian hyvä säilöttäväks.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti