Niin mutta siis oikeastihan tarkoitin sanoa...

Taas alko häiritä että pitääköhän lukijat mua kauhean negatiivisena tyyppinä, koska en mä kyllä ole, en ainakaan myönnä. Viljelen joo mautonta pikimustaa huumoria, provosoidun herkästi, saan ihmiset ympärilläni vaivaantumaan puhumalla vääristä asioista väärässä paikassa väärään aikaan, kännissä itken ja riitelen, en osaa ottaa kehuja vastaan, syytän aina muita, teen tyhjiä lupauksia ja päästelen valkoisia (ja ei-niin-valkoisia) valheita, mutta näistä huolimatta olen kuulemma viihdyttävä ja rakastettava tyyppi.

Enkä siis yleisesti ottaen hae sitä, että mua pidettäis egoistisena kusipäänä, kuten tuolta aiemmin ehkä saattoi ymmärtää, mutta jos kyseinen kommentti tulee ihmiseltä, jota en itse erityisemmin arvosta, niin onhan se parempi kuin tyyliin "mukava hiljainen tyttö joka tietää paikkansa". Ja mielenterveyskuntoutujalle on ehkä terveempää kanavoida ailahtelunsa ja agressionsa ikäville tyypeille vittuiluun ja pätemiseen kuin johonkin itsetuhoiseen.

Jo siinä se. Mistähän tääkin puolustuspuheenvuoro taas kumpusi? Nenäliinavuoren keskellä ajatukset lähtee lentoon. Ehhheh.

Nessuja menee

Taas sitä porataan. En tiedä löytyisköhän blogin arkistoista jotain mainintaa siitä kun meikäläinen ihan aikuisten oikeesti päätti, että nyt perkele opettelen itkemään ja tuntemaan tai käy huonosti? Ilman apua kun en voi muistaa milloin se tapahtui. Enivei, näin vaan näyttääpi päätös toimineen.

Mutta auttaako itku oikeasti? Ne asiat, jotka on liian kipeitä puhuttaviksi, joiden unohtamiseksi on tehnyt mitä vaan, selviääkö ne jos vaan tarpeeksi usein keinuu sykkyrällä kuola poskella ulvoen eieieivoiluojavoiluojaeeeiiiii?

Ja vittu kun ei ne edes olleet mitään, miksi pitää olla niin saatanan herkkä ja laittaa elämä paskaksi koska vuonna miekka ja kivi sattui jotain ikävää? Ei vaan sata vuotta sitten, sitä oltaisiin tehty töitä ja unohdettu turhat traumat ja itsesäälit, prkle.

Get down, get deeper and down

Loputon nuha, menkat ja hiivatulehdus. Voi jee. Kaiken huipuksi olen kuin joku saakelin teini jatkuvan ja erittäin häiritsevän panetukseni kanssa, eikä siihen auta muu kuin veren maku suussa juokseminen, mutta lähdepä lenkille kun puolet ajasta nenä vuotaa Niagarana ja toisen puolen yskit niin että lattia tärisee. Joo tiedän, olen tosi ihana jakaessani näitä!

Viime postauksen jälkeen mieliala kääntyi nousujohteiseksi. Päätin tehdä peiton alla makaamisesta mahdollisimman kivaa, joten olen hairinnyt naapureita pitämällä omia VIP-bileitäni, levylautasella mm. Aikakone, Pet Shop Boys, Spice Girls ja Kaija Koo. (Hankintalistalla diskopallo ja nahkalätsä.)

Kyllähän se siitä lopulta laski takaisin normaaliin itsesääliin. "Onko sillä väliä miksi sitä sanotaan?" No olishan se kiva tietää syyttääkö tautia vai itseään, ja näkyykö tälle loppua. Pitääkö varoa liikoja ärsykkeitä vai onko huiput hyvästä? Voi paska oikeasti. Ei hitto, varaan ajan sille superkalliille mutta hyvälle lekurille jolla kävin kesän alussa.

Enivei, aina välillä kun sitä pelkää muuttuneensa liian mukavaksi ja särmättömäksi, lämmittää mieltä kuulla lähes vieraalta mieheltä pika-analyysinä olevansa egoistinen kusipää. Siis oikeasti lämmittää! Hankala ämmä on vielä elossa ja potkii!

Itsestäänselvyyksistä on aina mukavaa maksaa, vaikka vain vähän

YTHS:n aika tuli ja meni viimeinkin, enkä voi sanoa tulleeni hullua hurskaammaksi. Jos paniikkihäiriö on pahentunut lumipalloefektin tavoin, sotkua pitäisi alkaa keriä takaisinpäin ja lopettaa pelottavien tilanteiden välttely. Ahaa. Bipolaarihäiriön kriteerit täyttyy helposti, mutta haluanko nyt ihan varmasti diagnoosin papereihini, paraneeko vaiva saadessaan nimen? Ei sitten.

Vika on kyllä ihan täällä päässä. Mun on niin tärkeää olla kunnollinen ja mahdollisimman vähän vaivaksi että vähättelen ongelmiani minkä kerkeän (salaa toivoen että ammatti-ihminen osaisi lukea kauhun ja tuskan rivien välistä, nähdä viileän ulkokuoren läpi) ja nyökkäilen ja olen niin mukava kuin vain osaan.

Istuessani siellä ajattelin vaan että meneepä mulla hyvin, onpa noloa olla täällä valittamassa, mutta pari tuntia sen jälkeen ääneen sanotut asiat iskivät taas tajuntaan. No joo. Että tästä sitten kerimään lumipalloa takaisin, pidetään elämä tasaisena ja hoidetaan hommat. Mutta entäs kun joku päivä tapahtuu taas jotain mikä katkaisee hauraan onnistumisten ketjun ja päästää maagisen ajattelun valloilleen, kun teen jonkin omassa uskomusmaailmassani tärkeän asian väärin ja korttitalo hajoaa?

Tässä on se ero. Kohta jossa normaali ihminen kohottaa kulmiaan kysyäkseen "missä ongelma"? Tähän asti olen itsekin normaali, terveempi kuin koskaan ennen, itsevarma ja pystyvä, mutta sitten tapahtuu se jokin pieni joka tekee eron siihen mitä haluaisin olla, ja taluttaa esiin sen saakelin pelokkaan idiootin joka ei ollut sittenkään haudattu.

Nyt tuntuu että olisi heti alkajaisiksi pitänyt kieltää uskomasta mitään mitä sanon, kertoa että asiat ei ole oikeasti niinkuin kohta tulen väittämään, että kaunistelen ja valehtelen ja uskon siihen melkein itsekin.

Mutta tällaista tämä on aina. Ei voi muuta kuin jatkaa pieniä käytännön tekoja, yrittää hoitaa itseään maalaisjärjellä, ja jäädä odottamaan seuraavaa aikaa. Voisin vilkaista seuraavan kerran kirjastossa psykologiaosastoa.

Muuten elämä näyttää valoisalta. Nuha katkaisi hyvän urheiluputken mutta ensi viikolla jatketaan. Muistan taas miksi rakastin joskus niin paljon aamulenkkejä ja iltapunnerruksia. On mahtavaa antaa innostukselle pikkurillin sijaan koko käsi, kroppa vaan alkaa janota lisää ja lisää. Itsetunto paranee jatkuvasti, alkoholinkäyttö on hyvässä hallinnassa ja ihastus ei ota laantuakseen vaan pahenee, varsinkin kun se on osoittautunut molemminpuoliseksi.

Näin aikaisin ei varmaan kannattaisi sanoa mitään, mutta tässä on nyt jotain sellaista mitä olen odottanut. Olen sitä pinnallista tyyppiä joka yleensä miettii mitä kaverit ajattelee ja hyväksyy tai hylkää näkymättömän tarkistuslistan perusteella, mutta nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. Tyttö ei ole mitään mitä olen kuvitellut hakevani, mutta se vetää mua puoleensa jollain ihmeellisellä tavalla. Joku voisi sanoa että kerjään ongelmia, mutta kaikki mitä siitä juorutaan saa sen vaikuttamaan vaan entistä kiinnostavammammalta, haluan suudella sen haavat terveiksi ja suojella sitä kaikelta pahalta ja saada sen näkemään itsensä juuri niin ihanana kuin mä sen näen.

Lääh. Pahoittelen jo etukäteen siirapin, hunajan ja vastaavien sokeritöhnien liikatarjontaa, mutta tätä aihetta ei ole vielä käsitelty loppuun.

Zen, once again

Hämmentää todella paljon tämä tasaisuus. Toki vainoharhaisuus, vitkuttelu, ahdistus ja neuroosit on koko ajan läsnä, mutta niihin on niin tottunut ettei varmaan osaisi olla ilman. Kuitenkin jos noita ei ota huomioon, mä tunnen itseni melkeinpä terveeksi: vuosikausien tuuliajolla heittelyn jälkeen olen heikko ja arka enkä niin toimintakykyinen kuin haluaisin olla, mutta muuten olo on todella selväjärkinen. Pystyn jotenkin miettimään ja tuntemaan ilman turhaa draamaa, ja tuntuu että se millaiseksi kuvittelen itseni, millainen haluaisin olla ja millaisena varmaan muiden silmissä näyttäydyn, ei olekaan niin tuhottoman kaukana toisistaan.

Mitä hittoa on tapahtunut? Ihan oikeasti, en osaa paikallistaa tätä mihinkään hetkeen. Jossain vaiheessa tuli muutos, ja nyt se alkaa näyttää merkkejä pysyvyydestä. On jotenkin juurtunut olo, on helppoa olla läsnä, tunteet ei pelota, sosiaaliset tilanteet tuottaa samanlaista iloa kuin vuosia sitten ja jollain tapaa pidän itsestänikin. Muistan kun joskus kesällä tai milloin se nyt oli, tuntui että olen täysin hukassa enkä tiedä enää kuka olen: muutama kuukausi ja se tunne on melkein poissa.

Ei ole välttämättä pelkästään mukavaa nähdä itseään tällä tavalla selvästi. Siis kuinka sitä on nuori, älyttömän lapsellinen, epäkypsä ja pinnallinen, kuinka rakas oma napa on, kuinka toteuttaa joka päivä ties mitä stereotypioita vaikka on muka niin tietoinen niistä. Mutta enpä tiedä tarvitseeko näitä asioita pohtia siltä kannalta että mikä on oikein ja mikä väärin, jos muissakin ihmisissä kerran pitää epätäydellisyydestä ja urpoudesta, onko ne välttämättä niin kamalia piirteitä itsessä?

Ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin eniten tämä itsetarkkailu johtuu ehkä siitä, että miettii aivan liikaa millainen on erään tietyn silmissä. Jepujee. Teen itsestäni luultavasti täyden ääliön ostamalla sille halpoja kukkia ja mutisemalla jotain latteeta sen silmistä, yrittämällä hirveästi olla jotakin kun oikeasti jähmetyn sen seurassa niin etten pysty edes ottamaan kädestä kiinni. Eikä meillä edes ole varsinaisesti paljoa yhteistä, ei se ole edes kaunis, pureskelee kynsiään, on rasittavan epävarma ja käyttää liikaa hajuvettä, mutta silti se sekottaa pään. Eääh.

Loppuun video, koska Frida Hyvönen on pienempikuinkolme.

Pahoittelen etten ole kirjoittanut, ei ole ollut mitään sanottavaa. Tai sanottavaa kyllä, muttei kirjoitettavaa. Joululoma on ollut hyvä joillekin ja kamala toisille, onneksi kuulun ensimmäisiin.

On ihanaa seisoa lumessa silmät auki vuosien jälkeen, nähdä ystävät ja kauneus ja rakkaus. Kiitän isääni kyvystä huomata ympärilläni pienet asiat, ensinäkemältä mitättömät mutta lopulta niin tärkeät ilonaiheet. Tai mistä se sitten ikinä olikaan kiinni, siis että elämä on huonoinakin aikoina tuntunut elämisen arvoiselta.

Tästä ei pysty kirjoittamaan oikein. Yritän kai sanoa että häpeän niitä ajatuksia. Kuolema ei ole vaihtoehto. Aina on toivoa.

otsikko

Nyt on meneillään kielellisesti ja aivotoiminnallisesti köyhä kausi, koettakaa kestää!

Elän taas tulevassa. Tämä hetki, tämä päivä, joulu, lomasuunnitelmat, mitä pitäisi tehdä tunnin päästä, joo laalalaalaa. Eipä kiinnosta. Tiedän että pitäisi opetella elämään hetkessä mutta suunnittelu ja pilvilinnojen kehittely on vaan niin paljon kivempaa. Jos tuntisin jonkun joka on oppinut muuttamaan ajatteluaan tuohon suuntaan, pyytäisin mahdollisimman tarkan kuvauksen siitä, miten se tapahtui.

Tämä ei ole hyvä tapa elää ja ajatella, paeta aina ongelmia ja tylsyyttä unelmointiin ja antaa nykyhetken kusta koko ajan pahemmin. Asetelma on vinksahtanut. Ei tulevaa voi hallita, mutta siihen mitä tekee tänään ja huomenna voikin jo vaikuttaa paljon enemmän. Miksi se sitten tuntuu niin vaikealta? Mistä tarve paeta ylipäätään kumpuaa?

Jotkut selviävät lasisen lapsuuden, sydänsurut ja erinäiset elämän kolhut sisulla ja elämänhalulla, toiset kaatuvat turvalleen ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa. Mä itse olen hyvä esimerkki ihmisestä, jolla olisi puitteet vaikka mihin (tarkoitan aineellisesti ja terveyden puolesta, nyt kun masennus on hellittämässä), mutta jokainen ongelma paisuu pään sisässä niin isoksi, ettei auta kuin a) mennä nukkumaan b) vetää perseet c) laittaa musiikkia taustalle ja tuhlata pari tuntia hc-unelmointiin.

En tarkoita tätä mitenkään itsesäälisesti, uskon että homma alkaa toimimaan parin vuoden sisään jo paljon paremmin, mutta pitäisi vain keksiä mistä narusta vetää. Missä on syy? Mistä ahdistuminen ja pakoiluntarve johtuu? Se on tapa reagoida, mutta ei ainakaan mulle mitenkään synnynnäinen, "oikeassa hädässä" en mene oikeastaan koskaan paniikkiin ja nuorempana jopa nautin paineesta.

Blääh. Vituttaa olla tämmönen. Mutta plussana, ne tulevaisuudensuunnitelmat sitten onkin aika mainioita. Musta tulee Miss Soijapapu ja silleen. (No eipäs vaan, juksasin! (Joo sori.))

...

Ajatus tökkii ja pahasti. Tai sitten ajattelen liikaa. Vikoihin tentteihin lukemisesta ei tule yhtään mitään. Mieli risteilee harhapoluille, umpikujasta toiseen, enkä saa edes kirjoitettua tätä sekavuutta pois. Ja tunteet on ihan sekasin, en tiedä mikä tää olotila on, en tunnista sitä, ja mieleen pyrkii kaikkea viime viikolta, kun en ihan ymmärrä miksi ihmiset käyttäytyy miten käyttäytyy.

Ahdistavaa tällanen. Olispa jo joulu. Ja kevät, ja kesä, ja syksy. Haluan niin pois täältä.

Matkaraportti

Aijai kun oli kiva reissu! Joskus muutaman päivän aikana asiat vaan loksahtaa paikalleen. Helvetin hyviä keskusteluja siskon ja yhden ystäväksi muuttuvan kaverin kanssa. Vuosien kusetuksen ja valkoisten sekä tummempien valheiden jälkeen intiimit juttutuokiot on ponnistelua, mutta luottaminen helpottuu jatkuvasti. Alan nauttia taas muiden seurasta. En ole vuosiin ollut kiinnostunut muusta kuin omasta navastani, joulukorttejakin lähettänyt viimeksi joskus teininä. On se jännä.

Sitä yhtä oli kutkuttavaa nähdä. Miau. On se hottis, ja vielä pahempi flirtti kuin muistin. Seksikkäin hymy mitä tiedän. Piti vaan leikkiä hyvää ihmistä ja alkaa viime hetkellä kysellä että onko se nyt varma, en halua painostaa, mitä sen poikaystävä ajattelee. (On nää moraaliasiat nääs tärkeitä ja silleen.) Ei muuten, läheltä piti -tilanteiden jälkeen vaan nunnailu tuntuu taas pari viikkoa hieman tuskaiselta. Mjoo.

Olihan noita ihanuuksia taas liikenteessä vaikka kuinka, muttei jotenkin nappaa. Mieluummin jättää uudet tuttavuudet flirttiasteelle kunnes tapaa jonkun joka oikeasti vie jalat alta. (Jotain on ehkä erään kanssa, ollaan vaan kavereita muttei kuitenkaan, se herättää tunteita vaikkei pitäis, ja kautta rantain olen kuullut ettei tää ole ehkä yksipuolista. Mutta yritän olla ajattelematta, liikaa kaikkea. Saakelin lepakkopiirit.)

Joo ja taidan tietää mihin pääaineeseen haluan vaihtaa, luulen että olen löytänyt oman juttuni. On noita eri aineita tullut kokeiltuakin, että paraneekin tuottaa tulosta tää eestaas seilaaminen. Paljon kovempi motivaatio kuin edellisillä kerroilla. Toivottavasti ei vaan notkahda keväällä.

Niin ja paniikkihäiriöllä taitaa olla isompi rooli tässä arjen takkuisuudella kuin olin tajunnutkaan. Aika selkeää, nyt kun miettii. Voi vittu, vitun pääongelmat. Loppuis jo.

Valmiiksi suunniteltu...

... on puoliksi tehty, mutta päähänpisto toteutuu ennen kuin huomaatkaan: lähden haistelemaan etelän tuulia elikkä Helsinkiin a.k.a. stadiin a.k.a. kotiin.

Sisko saa kokata mulle jotain oksennuksen näköstä soijasuikaleista ja kertoa, mitä Buddha tähän sanoisi.