Se meemipostaus

Hitto kun ei ole muuta asiaa kuin tätä siirappisettiä. On vaan liian mukavaa. En ole kenenkään toisen vieressä nukkunut näin hyvin, käsi tytön ympäri ja nenä sen niskaan, hetki menee ja olen unessa. En edes kaipaa kavereiden seuraa vastapainoksi kuten kaikissa aiemmissa suhteissani, koska en haluaisi tehdä tai kokea mitään ilman tyttöä vieressä jakamassa sen. Ja jos ei oteta huomioon tiettyjä kaikkitietäviä henkilöitä, niin kaverit tulee tosi hyvin toimeen sen kanssa, joten ei tarvitse tehdä kompromisseja seuran suhteen. Vaikka tää loppuis huomenna, voin ainakin sanoa tietäväni mitä ihmiset tarkoittaa sanoessaan "sen vaan tuntee kun se osuu kohdalle".

Niin se Esten heittämä valokuva-meemi:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Neljännen neljäs (ytimekkäästi nimetystä "Housut"-kansiosta) olis tässä:


Joo mun kuva-arkistot on näin jänniä, kuolaan kalliita, kirpparilta ostetun näköisiä farkkuja. Siitä asti kun joskus viisitoistakesäisenä löysin ensirakkauteni a.k.a isän vanhat 501:set, lempifarkut on löytyneet miestenosastolta ja kaventuneet kotona lahkeista, mutta esimerkiks nää Acnen ihanuudet lököttäis takapuolesta justiinsa sopivasti, mikä ei kyllä tästä kuvasta käy ilmi. Yhdistäisin maihareihin ja bändipaitaan ja palaisin mielessäni lempivuosikymmenelleni.

Nakitan Lenin, Cinderellan, Nauskiksen ja Spunkyn (vaikkei sen ruojan blogissa ole kommentointimahdollisuutta, joten perillepääsy on vähän epävarmempaa). Käyn visiitillä myöhemmin, ellei joku ehdi tätä itse jo huomata :)

Haista kukkanen

Ei ole vaaleanpunaista tosiaan, ei. Aina välillä palaa hermo ihan kunnolla. Muuten me ollaan hirveän samanlaisia, mutta temperamentin ja riitelytapojen kohdalla ei niinkään. Mä kerään kiukkua, odotan josko se laantuis, muutun passiivisagressiiviseks, ja mahdollisesti lopulta saan aikaiseksi unettavan analyyttisen monologin kiukun aiheesta. Lähden kyllä huutoriitaan mukaan jos keskustelu ei millään suju, mutten aloita sitä, ja tässäkin ikä on kehittänyt hermoja. Olen toki ailahtelevainen ja tunteet heittelee laidasta laitaan, mutta pyrin peittämään sen. Näkyvästi suutun harvoin ja aiheesta, ja vain ihmisille jotka tunnen hyvin.

Tuo toinen taas ei ole kuullutkaan itsehillinnästä tällä saralla. Varsinkin humalassa se purkautuu täysin varoittamatta, yleensä niin etten mä ihan aidosti ymmärrä missä vika on. Meikäläinen seisoo suu auki hoo moilasena kun neiti syytää haistavittua jostain ihan järjettömän pienestä syystä. Ja tässä se mikä ottaa päähän: siinä vaiheessa kun mä olen ehtinyt mukaan, se on jo saanut pahan olonsa ulos ja muuttunut takas enkeliksi. Arrgh. Kyse ei ole siitä että loukkaantuisin, on vaan turhauttavaa kun ei kykene samaan.

Ja kuitenkin räiskyvä temperamentti just tekee siitä niin kuuman. Jokseenkin ristiriitasta kun ei tiedä haluaisko huutaa toiselle vai repiä siltä vaatteet päältä. Tällä hetkellä ehkä kiukuttaa enemmän. Rähjään sille sitten illalla niin ettei se vuorostaan tiedä mistä tuulee. Ha!

Tytöstä

Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotain Tytöstä, koska tällä hetkellä se tuntuu keskeisimmältä asialta elämässänä. Olen tehnyt varmaan kymmenen aloitusta ja deletoinut kaikki liian latteina tai dramaattisina tai paljastavina. En jotenkin vain löydä oikeita sanoja. Ja pitäisi sille keksiä joku lempinimikin.

No mutta siis, päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys. En ole ennen tajunnut hakeutuneeni aina vastakohtieni seuraan ja jopa vältellyt kaikkia jotka muistuttaisivat vähänkään itseäni. Olen halunnut jonkun jolla on paljon jännittäviä ja ihailtavia piirteitä, jonkun jonka voin asettaa jalustalle. Loppujen lopuksi erilaisuus on kuitenkin estänyt näkemästä ihmistä itseään, ja jokaisessa suhteessa ahdistus on tullut jo ensimmäisten parin viikon aikana.

Ehkä se selittämätön veto oli sitä. Ehkä sitä jotenkin vain vaistosi löytäneensä toisen joka on samalla tavalla ulkopuolinen. Tälle ei vaan tosiaan löydä sanoja. Kuulostaa lattealta jos sanon etten ole tuntenut tällaista ennen. Mutta mitä muutakaan sanoa? En ole kokenut tällaista yhteisymmärrystä edes vanhimpien ystävien kanssa.

Päällimmäisenä tosiaan hämmennys. Ei onni tai mikään mikä muuttaisi maailman vaaleanpunaiseksi. Pikemminkin pelko siitä että menettää mahdollisesti elämänsä parhaan asian ennen kuin on saanut nauttia siitä kahta kuukauttakaan. Tyttö sanoi että sitä pelottaa koska tää tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, kasvoillaan ilme joka alleviivasi virkkeen alkua. Se saattaa jänistää. Tai mistäs sitä tietää mitä se edes tarkoitti. Jos se onkin vain ihastunut ihastuksen kohteena olemiseen.

Pikapika

Kirjotan ihan muutaman päivän sisällä, lupaan! Olen ollut siinä säälittävässä tilassa, jossa mietteet riippuu täysin siitä, laittaako tyttö viestin perään hymiön tai kuuluuko sen äänessä hymy. Siis joko "elämä on parasta huumetta! Sauvakävelijät piristää katunäkymää! Naapurin rakki on oikein mukava!" tai "oikeasti kaikki on paskaa, mäkin olen paska ja kaikkien tiellä, kuolisinpa pois!".

Pohdittavaksi: herkistääkö ihastuminen rajuille mielialanvaihteluille ja masennukselle, vai etsiikö herkässä tilassa oleva mieli ihastumista välttääkseen taas uuden talvi-/kevättalvimasennuksen? Hmm...

Mutta asiaa toivottavasti tiedossa ensi viikolle, morjens!

Niin mutta siis oikeastihan tarkoitin sanoa...

Taas alko häiritä että pitääköhän lukijat mua kauhean negatiivisena tyyppinä, koska en mä kyllä ole, en ainakaan myönnä. Viljelen joo mautonta pikimustaa huumoria, provosoidun herkästi, saan ihmiset ympärilläni vaivaantumaan puhumalla vääristä asioista väärässä paikassa väärään aikaan, kännissä itken ja riitelen, en osaa ottaa kehuja vastaan, syytän aina muita, teen tyhjiä lupauksia ja päästelen valkoisia (ja ei-niin-valkoisia) valheita, mutta näistä huolimatta olen kuulemma viihdyttävä ja rakastettava tyyppi.

Enkä siis yleisesti ottaen hae sitä, että mua pidettäis egoistisena kusipäänä, kuten tuolta aiemmin ehkä saattoi ymmärtää, mutta jos kyseinen kommentti tulee ihmiseltä, jota en itse erityisemmin arvosta, niin onhan se parempi kuin tyyliin "mukava hiljainen tyttö joka tietää paikkansa". Ja mielenterveyskuntoutujalle on ehkä terveempää kanavoida ailahtelunsa ja agressionsa ikäville tyypeille vittuiluun ja pätemiseen kuin johonkin itsetuhoiseen.

Jo siinä se. Mistähän tääkin puolustuspuheenvuoro taas kumpusi? Nenäliinavuoren keskellä ajatukset lähtee lentoon. Ehhheh.

Nessuja menee

Taas sitä porataan. En tiedä löytyisköhän blogin arkistoista jotain mainintaa siitä kun meikäläinen ihan aikuisten oikeesti päätti, että nyt perkele opettelen itkemään ja tuntemaan tai käy huonosti? Ilman apua kun en voi muistaa milloin se tapahtui. Enivei, näin vaan näyttääpi päätös toimineen.

Mutta auttaako itku oikeasti? Ne asiat, jotka on liian kipeitä puhuttaviksi, joiden unohtamiseksi on tehnyt mitä vaan, selviääkö ne jos vaan tarpeeksi usein keinuu sykkyrällä kuola poskella ulvoen eieieivoiluojavoiluojaeeeiiiii?

Ja vittu kun ei ne edes olleet mitään, miksi pitää olla niin saatanan herkkä ja laittaa elämä paskaksi koska vuonna miekka ja kivi sattui jotain ikävää? Ei vaan sata vuotta sitten, sitä oltaisiin tehty töitä ja unohdettu turhat traumat ja itsesäälit, prkle.

Get down, get deeper and down

Loputon nuha, menkat ja hiivatulehdus. Voi jee. Kaiken huipuksi olen kuin joku saakelin teini jatkuvan ja erittäin häiritsevän panetukseni kanssa, eikä siihen auta muu kuin veren maku suussa juokseminen, mutta lähdepä lenkille kun puolet ajasta nenä vuotaa Niagarana ja toisen puolen yskit niin että lattia tärisee. Joo tiedän, olen tosi ihana jakaessani näitä!

Viime postauksen jälkeen mieliala kääntyi nousujohteiseksi. Päätin tehdä peiton alla makaamisesta mahdollisimman kivaa, joten olen hairinnyt naapureita pitämällä omia VIP-bileitäni, levylautasella mm. Aikakone, Pet Shop Boys, Spice Girls ja Kaija Koo. (Hankintalistalla diskopallo ja nahkalätsä.)

Kyllähän se siitä lopulta laski takaisin normaaliin itsesääliin. "Onko sillä väliä miksi sitä sanotaan?" No olishan se kiva tietää syyttääkö tautia vai itseään, ja näkyykö tälle loppua. Pitääkö varoa liikoja ärsykkeitä vai onko huiput hyvästä? Voi paska oikeasti. Ei hitto, varaan ajan sille superkalliille mutta hyvälle lekurille jolla kävin kesän alussa.

Enivei, aina välillä kun sitä pelkää muuttuneensa liian mukavaksi ja särmättömäksi, lämmittää mieltä kuulla lähes vieraalta mieheltä pika-analyysinä olevansa egoistinen kusipää. Siis oikeasti lämmittää! Hankala ämmä on vielä elossa ja potkii!

Itsestäänselvyyksistä on aina mukavaa maksaa, vaikka vain vähän

YTHS:n aika tuli ja meni viimeinkin, enkä voi sanoa tulleeni hullua hurskaammaksi. Jos paniikkihäiriö on pahentunut lumipalloefektin tavoin, sotkua pitäisi alkaa keriä takaisinpäin ja lopettaa pelottavien tilanteiden välttely. Ahaa. Bipolaarihäiriön kriteerit täyttyy helposti, mutta haluanko nyt ihan varmasti diagnoosin papereihini, paraneeko vaiva saadessaan nimen? Ei sitten.

Vika on kyllä ihan täällä päässä. Mun on niin tärkeää olla kunnollinen ja mahdollisimman vähän vaivaksi että vähättelen ongelmiani minkä kerkeän (salaa toivoen että ammatti-ihminen osaisi lukea kauhun ja tuskan rivien välistä, nähdä viileän ulkokuoren läpi) ja nyökkäilen ja olen niin mukava kuin vain osaan.

Istuessani siellä ajattelin vaan että meneepä mulla hyvin, onpa noloa olla täällä valittamassa, mutta pari tuntia sen jälkeen ääneen sanotut asiat iskivät taas tajuntaan. No joo. Että tästä sitten kerimään lumipalloa takaisin, pidetään elämä tasaisena ja hoidetaan hommat. Mutta entäs kun joku päivä tapahtuu taas jotain mikä katkaisee hauraan onnistumisten ketjun ja päästää maagisen ajattelun valloilleen, kun teen jonkin omassa uskomusmaailmassani tärkeän asian väärin ja korttitalo hajoaa?

Tässä on se ero. Kohta jossa normaali ihminen kohottaa kulmiaan kysyäkseen "missä ongelma"? Tähän asti olen itsekin normaali, terveempi kuin koskaan ennen, itsevarma ja pystyvä, mutta sitten tapahtuu se jokin pieni joka tekee eron siihen mitä haluaisin olla, ja taluttaa esiin sen saakelin pelokkaan idiootin joka ei ollut sittenkään haudattu.

Nyt tuntuu että olisi heti alkajaisiksi pitänyt kieltää uskomasta mitään mitä sanon, kertoa että asiat ei ole oikeasti niinkuin kohta tulen väittämään, että kaunistelen ja valehtelen ja uskon siihen melkein itsekin.

Mutta tällaista tämä on aina. Ei voi muuta kuin jatkaa pieniä käytännön tekoja, yrittää hoitaa itseään maalaisjärjellä, ja jäädä odottamaan seuraavaa aikaa. Voisin vilkaista seuraavan kerran kirjastossa psykologiaosastoa.

Muuten elämä näyttää valoisalta. Nuha katkaisi hyvän urheiluputken mutta ensi viikolla jatketaan. Muistan taas miksi rakastin joskus niin paljon aamulenkkejä ja iltapunnerruksia. On mahtavaa antaa innostukselle pikkurillin sijaan koko käsi, kroppa vaan alkaa janota lisää ja lisää. Itsetunto paranee jatkuvasti, alkoholinkäyttö on hyvässä hallinnassa ja ihastus ei ota laantuakseen vaan pahenee, varsinkin kun se on osoittautunut molemminpuoliseksi.

Näin aikaisin ei varmaan kannattaisi sanoa mitään, mutta tässä on nyt jotain sellaista mitä olen odottanut. Olen sitä pinnallista tyyppiä joka yleensä miettii mitä kaverit ajattelee ja hyväksyy tai hylkää näkymättömän tarkistuslistan perusteella, mutta nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. Tyttö ei ole mitään mitä olen kuvitellut hakevani, mutta se vetää mua puoleensa jollain ihmeellisellä tavalla. Joku voisi sanoa että kerjään ongelmia, mutta kaikki mitä siitä juorutaan saa sen vaikuttamaan vaan entistä kiinnostavammammalta, haluan suudella sen haavat terveiksi ja suojella sitä kaikelta pahalta ja saada sen näkemään itsensä juuri niin ihanana kuin mä sen näen.

Lääh. Pahoittelen jo etukäteen siirapin, hunajan ja vastaavien sokeritöhnien liikatarjontaa, mutta tätä aihetta ei ole vielä käsitelty loppuun.

Zen, once again

Hämmentää todella paljon tämä tasaisuus. Toki vainoharhaisuus, vitkuttelu, ahdistus ja neuroosit on koko ajan läsnä, mutta niihin on niin tottunut ettei varmaan osaisi olla ilman. Kuitenkin jos noita ei ota huomioon, mä tunnen itseni melkeinpä terveeksi: vuosikausien tuuliajolla heittelyn jälkeen olen heikko ja arka enkä niin toimintakykyinen kuin haluaisin olla, mutta muuten olo on todella selväjärkinen. Pystyn jotenkin miettimään ja tuntemaan ilman turhaa draamaa, ja tuntuu että se millaiseksi kuvittelen itseni, millainen haluaisin olla ja millaisena varmaan muiden silmissä näyttäydyn, ei olekaan niin tuhottoman kaukana toisistaan.

Mitä hittoa on tapahtunut? Ihan oikeasti, en osaa paikallistaa tätä mihinkään hetkeen. Jossain vaiheessa tuli muutos, ja nyt se alkaa näyttää merkkejä pysyvyydestä. On jotenkin juurtunut olo, on helppoa olla läsnä, tunteet ei pelota, sosiaaliset tilanteet tuottaa samanlaista iloa kuin vuosia sitten ja jollain tapaa pidän itsestänikin. Muistan kun joskus kesällä tai milloin se nyt oli, tuntui että olen täysin hukassa enkä tiedä enää kuka olen: muutama kuukausi ja se tunne on melkein poissa.

Ei ole välttämättä pelkästään mukavaa nähdä itseään tällä tavalla selvästi. Siis kuinka sitä on nuori, älyttömän lapsellinen, epäkypsä ja pinnallinen, kuinka rakas oma napa on, kuinka toteuttaa joka päivä ties mitä stereotypioita vaikka on muka niin tietoinen niistä. Mutta enpä tiedä tarvitseeko näitä asioita pohtia siltä kannalta että mikä on oikein ja mikä väärin, jos muissakin ihmisissä kerran pitää epätäydellisyydestä ja urpoudesta, onko ne välttämättä niin kamalia piirteitä itsessä?

Ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin eniten tämä itsetarkkailu johtuu ehkä siitä, että miettii aivan liikaa millainen on erään tietyn silmissä. Jepujee. Teen itsestäni luultavasti täyden ääliön ostamalla sille halpoja kukkia ja mutisemalla jotain latteeta sen silmistä, yrittämällä hirveästi olla jotakin kun oikeasti jähmetyn sen seurassa niin etten pysty edes ottamaan kädestä kiinni. Eikä meillä edes ole varsinaisesti paljoa yhteistä, ei se ole edes kaunis, pureskelee kynsiään, on rasittavan epävarma ja käyttää liikaa hajuvettä, mutta silti se sekottaa pään. Eääh.

Loppuun video, koska Frida Hyvönen on pienempikuinkolme.

Pahoittelen etten ole kirjoittanut, ei ole ollut mitään sanottavaa. Tai sanottavaa kyllä, muttei kirjoitettavaa. Joululoma on ollut hyvä joillekin ja kamala toisille, onneksi kuulun ensimmäisiin.

On ihanaa seisoa lumessa silmät auki vuosien jälkeen, nähdä ystävät ja kauneus ja rakkaus. Kiitän isääni kyvystä huomata ympärilläni pienet asiat, ensinäkemältä mitättömät mutta lopulta niin tärkeät ilonaiheet. Tai mistä se sitten ikinä olikaan kiinni, siis että elämä on huonoinakin aikoina tuntunut elämisen arvoiselta.

Tästä ei pysty kirjoittamaan oikein. Yritän kai sanoa että häpeän niitä ajatuksia. Kuolema ei ole vaihtoehto. Aina on toivoa.