Jännärit housuissa

On todella ikävää joutua hyväksymään itsensä vikoineen päivineen. Joutua hyväksymään se, että vaikka esittäisi vahvaa, ei muutu sisältä sellaiseksi. Vaikka haluaisi olla sitä ja tätä ja tuota, ei lopulta tule koskaan olemaan enempää tai vähempää kuin oma itsensä.

Mun on jotenkin vaikeaa nähdä omat avautumiseni mitenkään neutraalissa valossa. Jos vaikka myönnän sivulauseessa että joo, en pysty käymään Hulluilla Päivillä koska pelkään pyörtyväni, kadun jälkikäteen monta viikkoa, sillä koen vaivanneeni toista ihmistä enemmän kuin mihin olisin oikeutettu ja toisaalta aiheuttaneeni särön julkisivuuni. Jos erehdyn itkemään jonkun seurassa, saatan katkaista välit silkasta häpeästä.

Tajusin tänään sosiaalisten tilanteiden suhteettoman jännäämisen alkaneen jo lapsena. Saatoin oksentaa ennen kaverin synttäreitä tai luokkaretkeä, koska pelkäsin niin paljon itseni nolaamista ettei vatsa kestänyt. No eipä siinä sen kummempaa. Se on ominaisuus. Satun olemaan jännittäjä. Ongelma on siinä, että jo mukulana huomasin saavani kavereita peittämällä epävarmuuden haistattelun ja vitsin vääntämisen alle, ja rooli on pinttynyt niin syvälle etten millään haluaisi näyttää mitä sen alla on.

Ja edelleen ennen juhlia oksettaa. Joko sitä vetää kunnon pohjat ja varautuu häpeään seuraavana päivänä, tai keksii tekosyyn ja jää pois. Ikävä kyllä ihmiset ei tule ajatelleeksi että porukan rennoin seuranainen pelkää kuollakseen pienintäkään arvostelua ja jää siksi taas kerran lauantai-iltana kotiin. Ihmiset luulee että seuranaisella on uudet kaverit ja kuviot, että se pitää itseään liian hyvänä vanhoihin piireihin, että se jättää tulematta paikalle pelkkää välinpitämättömyyttään.

Väärinkäsitystä ei korjata muuten kuin kertomalla rehellisesti mistä kiikastaa. Ja sehän ottaa luonnolle. Siinä pallo siirtyy toiselle osapuolelle. Jos vanha kaveri alkaa sääliä, en mahda sille mitään. Jos en ole porukalle enää vaan "se lesbo" vaan "se paniikkihäiriöinen, masentunut, sosiaalisia tilanteita kammoava lesbo", en mahda sillekään mitään. En voi päättää toisten puolesta, miten ne mut määrittelee.

Tähän mennessä avoimuuspolitiikka on aiheuttanut kahdenlaisia reaktioita. Jotkut vaivaantuu. Siis todella vaivaantuu. Samat ihmiset yleensä puhuu eteenpäin. Toiset ei ylläty lainkaan. "Tollanen huumorintaju ei pääse kehittymään, jos elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista."

Eipä tässä kummempaa asiaa ollutkaan. Kiukuttaa ettei voi parantua kerralla ja että tulee takapakkia. Oasista.

Ultra bra

En kehtaa kirjoittaa kun menee huonosti, enkä keksi sanottavaa kun menee hyvin. Voin kyllä kertoa että jännältä tämä tuntuu kun ei masenna eikä kummemmin ahdista. Ei mitään ihmeellistä euforiaa, elämä vaan on hallinnassa. Pari hoidettavaa asiaa hiukan jännittää mutta kokonaisuus rullaa. Voi hengittää.

Toisaalta näkee selvemmin omat huonot puolensa, mutta ei tunne olevansa niiden takia epäonnistunut ihmisenä, ja voi päättää mitä haluaa lähteä korjaamaan ja minkä vain antaa olla. Ajoittain tuntuu että maailma kaatuu niskaan mutta tunne ei jää päälle. En muista milloin viimeksi en olisi noussut aamulla sängystä tai ollut vuorokautta pidempään käymättä suihkussa. En ole tarvinnut lääkkeitä, en ole saanut paniikkikohtausta. Mikäli saisin, lähipiiri tietäisi nykyään mistä on kyse. Olen jutellut vanhojen kavereiden kanssa, selittänyt miksi olen ollut niin hankala viime vuodet ja pahoitellut. Kaikki ovat olleet ymmärtäväisiä.

Viihdyn töissä, olen innoissani opiskelusta, tunnen itseluottamusta siinä että tulen pärjäämään työelämässä ja olen löytänyt taas kunnianhimoa uran suhteen. Olen palannut vanhojen harrastusten pariin. Normaalia arkea, ihan hemmetin ihanaa.

Toisaalta

Kuukaus-pari sitten iski turvaton olo blogin suhteen. Siis että kuinka anonyymiä tämä muka on. Saletisti joku tuttu on lukenut. Mahdollisesti Tyttö lukee. Onko järkeä kirjoittaa jos vähintään siistii tai täysin valehtelee? Olis aika makoista draamaa tarjolla mutta enpä uskalla kirjoittaa.

No mutta voin kertoa että tässä yhtenä päivänä iski hirveä ikävä lukiokavereita. Mun on loppujen lopuks aika hankala löytää yhteistä ihmisten kanssa, joiden mielestä Britney on oikeasti hyvää musiikkia, kivaa ei voi pitää ilman viinaa, raha ratkaisee ja kaikki muu kuin puheet siitä, kuka pani ketä viime viikonloppuna, on tärkeilevää paskanjauhantaa. Toi nyt oli yleistystä, nykyiset kaverit on ihania, mutta mä vaan kaipaan punkun lipittämistä jossain kommuunissa ja Isoja Keskusteluja. Sniif.

Muuten noin elämä menee hyvin. Ongelmat on ulkoisia, tilanteisiin liittyviä, ei päänsisäisiä. Masennus ei ole palannut. Palaan rutiineihin ja otan vastuuta lisää vähän kerrallaan, ja ahdistus on pysynyt aika hyvin hallinnassa. Olen jättänyt valehtelua ja kiertelyä yhä vähemmälle, ja se tekee musta rennomman. Eikä kukaan varsinaisesti ylläty, lähinnä ihmettelevät miksen ole luottanut. Miksi just mun pitäis olla aina hauska ja vahva kun kukaan muukaan ei siihen pysty? Enkä kyllä tajua sitä itsekään.

Sitä samaa

Kaipa tätäkin pitäisi joskus päivittää. Tarpeeksi kauan kun on kirjoittamatta tuntuu taas ettei ole mitään asiaa. Pitäisi olla joku syy hiljaiselolle ja tuliaisina jotain tosi jännittävää kerrottavaa. Mutta eipä ole, joten tulee sitä vanhaa liiranlaaraata.

Koulu menee jotensakin, yritän siis tässä suorittaa kirjatenttejä pääsykokeisiin lukiessa. Vihaan asiakaspalvelua mutta enpä ole vielä keksinyt parempaakaan vaihtoehtoa. Asun kaverin luona ja meillä on omintakeinen diili, jolla saan reilua vuokranalennusta (siis ei mitään sellaista, hyhhyh). Jokakeväinen haban ja pyykkilaudan metsästys on käynnissä, mutta jotenkin olut ja pizza ei taida tukea tätä projektia.

Hävettää että kaadan kaiken stressin Tytön niskaan ja olen välillä aivan sietämätön kakara ja paskapää. Luottamuksen osoitushan se on, mutta voisi sitä jollain paremmalla keinolla tuoda esiin kuin kiukuttelemalla. Uskomatonta miten se melkein aina jaksaa yrittää piristää, vaikka olen ihan kamala. Olen niin kiitollinen että Tyttö on elämässäni. Haluaisin tavallaan muuttaa yhteen mutta olisi ehkä liian aikaista.

Joo eipä muuta. Hyvää pääsiäistä tyypit!

Turhia huomioita

Wendy yrittää olla romanttinen (tequilapullon jälkeen): "Tiedätshä kun joskush tuntuu että shydän poksahtaa shun seurassha." Sitten ihmettelen miksi toinen nauraa aina kun yritän puhua tunteistani. Hämäläisillä sukujuurilla ei tämä verbaliikka ole aina ihan sujuvimmasta päästä.

Olen tehnyt satunnaisia huomioita. Ensinnäkin olen ryhdistäytynyt tänä vuonna kaikilla elämänalueilla. Aloitustaso ei kyllä ollut mikään korkea, mutta nykyään olen ihan keskiverto opiskelija, kassaneiti, terveysliikkuja, ystävä, tytär ja tyttöystävä.

Toisekseen mulla on älyttömän kivoja kavereita. Harmittaa vaan kun olen tällainen yrmy, että sellainen syvempi ystävyys tuottaa vaikeuksia. Kääntöpuolena on kuulemma imartelevaa jos kerran vuodessa kykenen avautumaan selvin päin, siinä saa kuuntelija tosissaan tuntea olevansa luotettu.

Kolmanneksi huomasin että Jonna Tervomaan kipaleissa on helppoa laulaa mukana, ja että mulla on matalampi ääni kuin olen luullut. Hmm. Oli näitä muitakin, mutta katosi mielestä. Niin ja maitokahvi on kyllä hyvää.

Viksu olen

Hohoo, oon kyllä yks einstein. Tajusin viimein miksi A:sta ylipääseminen on kestäny niin pirun kauan, ja miksi en edellenkään pysty puhumaan siitä ilman katkeraa äänensävyä.

No tietysti kun sydän särkyy ensimmäisen kerran oikeasti, niin sattuuhan tuo. Ei ole tiennyt miltä se tuntuu. Ja kun pitää olla niin viileetä että, niin sitten ravataan vessassa/suihkussa/pyörävajassa/siivouskaapissa, missä tahansa missä on ovi, puremassa hammasta ettei itku pääse tulemaan, ja hypätään joka viikonloppu eri ihmisen kanssa sänkyyn ja välillä leikitään ihastusta.

Mutta melkein kaikesta pääsee yli kun puhuu. Mitä siis en tehny. Koskaan. Tadaa. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä mihin se loppu. En ole pystynyt kertomaan. Ei mitään suurta draamaa, mutta hirveä häpeä siitä että menee luottamaan ja näyttämään heikon puolensa ja toinen osoittaa kaikin tavoin sen olevan väärin, ja jättää sitten kertomalla kuinka olet liikaa tätä, liian vähän sitä, etkä mitään mitä hän tarvitsisi.

Nyt ne jutut sitten nousee pintaan kun pitäisi taas asettaa itsensä alttiiksi. Eikä Tytön kuulu niistä kuulla. Me ollaan kahdestaan Me, en halua tuoda tähän mitään vanhoja haamuja. Pitänee vaan avautua jollekin.

Tässä taas huomaa sen miksi valinnan tekemisen pakko on parhaita asioita ihmisen elämässä. Miten meistä tulee omia itsejämme (huonoa suomea, tiedän), koska ikinä ei saa kaikkea mitä haluaa. Suojellako egoaan vai tuoretta suhdetta? Ei tarvitse kauaa miettiä. Mun taskuvenus, sydän pakahtuu joka kerta kun se ottaa kädestä.

Se meemipostaus

Hitto kun ei ole muuta asiaa kuin tätä siirappisettiä. On vaan liian mukavaa. En ole kenenkään toisen vieressä nukkunut näin hyvin, käsi tytön ympäri ja nenä sen niskaan, hetki menee ja olen unessa. En edes kaipaa kavereiden seuraa vastapainoksi kuten kaikissa aiemmissa suhteissani, koska en haluaisi tehdä tai kokea mitään ilman tyttöä vieressä jakamassa sen. Ja jos ei oteta huomioon tiettyjä kaikkitietäviä henkilöitä, niin kaverit tulee tosi hyvin toimeen sen kanssa, joten ei tarvitse tehdä kompromisseja seuran suhteen. Vaikka tää loppuis huomenna, voin ainakin sanoa tietäväni mitä ihmiset tarkoittaa sanoessaan "sen vaan tuntee kun se osuu kohdalle".

Niin se Esten heittämä valokuva-meemi:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Neljännen neljäs (ytimekkäästi nimetystä "Housut"-kansiosta) olis tässä:


Joo mun kuva-arkistot on näin jänniä, kuolaan kalliita, kirpparilta ostetun näköisiä farkkuja. Siitä asti kun joskus viisitoistakesäisenä löysin ensirakkauteni a.k.a isän vanhat 501:set, lempifarkut on löytyneet miestenosastolta ja kaventuneet kotona lahkeista, mutta esimerkiks nää Acnen ihanuudet lököttäis takapuolesta justiinsa sopivasti, mikä ei kyllä tästä kuvasta käy ilmi. Yhdistäisin maihareihin ja bändipaitaan ja palaisin mielessäni lempivuosikymmenelleni.

Nakitan Lenin, Cinderellan, Nauskiksen ja Spunkyn (vaikkei sen ruojan blogissa ole kommentointimahdollisuutta, joten perillepääsy on vähän epävarmempaa). Käyn visiitillä myöhemmin, ellei joku ehdi tätä itse jo huomata :)

Haista kukkanen

Ei ole vaaleanpunaista tosiaan, ei. Aina välillä palaa hermo ihan kunnolla. Muuten me ollaan hirveän samanlaisia, mutta temperamentin ja riitelytapojen kohdalla ei niinkään. Mä kerään kiukkua, odotan josko se laantuis, muutun passiivisagressiiviseks, ja mahdollisesti lopulta saan aikaiseksi unettavan analyyttisen monologin kiukun aiheesta. Lähden kyllä huutoriitaan mukaan jos keskustelu ei millään suju, mutten aloita sitä, ja tässäkin ikä on kehittänyt hermoja. Olen toki ailahtelevainen ja tunteet heittelee laidasta laitaan, mutta pyrin peittämään sen. Näkyvästi suutun harvoin ja aiheesta, ja vain ihmisille jotka tunnen hyvin.

Tuo toinen taas ei ole kuullutkaan itsehillinnästä tällä saralla. Varsinkin humalassa se purkautuu täysin varoittamatta, yleensä niin etten mä ihan aidosti ymmärrä missä vika on. Meikäläinen seisoo suu auki hoo moilasena kun neiti syytää haistavittua jostain ihan järjettömän pienestä syystä. Ja tässä se mikä ottaa päähän: siinä vaiheessa kun mä olen ehtinyt mukaan, se on jo saanut pahan olonsa ulos ja muuttunut takas enkeliksi. Arrgh. Kyse ei ole siitä että loukkaantuisin, on vaan turhauttavaa kun ei kykene samaan.

Ja kuitenkin räiskyvä temperamentti just tekee siitä niin kuuman. Jokseenkin ristiriitasta kun ei tiedä haluaisko huutaa toiselle vai repiä siltä vaatteet päältä. Tällä hetkellä ehkä kiukuttaa enemmän. Rähjään sille sitten illalla niin ettei se vuorostaan tiedä mistä tuulee. Ha!

Tytöstä

Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotain Tytöstä, koska tällä hetkellä se tuntuu keskeisimmältä asialta elämässänä. Olen tehnyt varmaan kymmenen aloitusta ja deletoinut kaikki liian latteina tai dramaattisina tai paljastavina. En jotenkin vain löydä oikeita sanoja. Ja pitäisi sille keksiä joku lempinimikin.

No mutta siis, päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys. En ole ennen tajunnut hakeutuneeni aina vastakohtieni seuraan ja jopa vältellyt kaikkia jotka muistuttaisivat vähänkään itseäni. Olen halunnut jonkun jolla on paljon jännittäviä ja ihailtavia piirteitä, jonkun jonka voin asettaa jalustalle. Loppujen lopuksi erilaisuus on kuitenkin estänyt näkemästä ihmistä itseään, ja jokaisessa suhteessa ahdistus on tullut jo ensimmäisten parin viikon aikana.

Ehkä se selittämätön veto oli sitä. Ehkä sitä jotenkin vain vaistosi löytäneensä toisen joka on samalla tavalla ulkopuolinen. Tälle ei vaan tosiaan löydä sanoja. Kuulostaa lattealta jos sanon etten ole tuntenut tällaista ennen. Mutta mitä muutakaan sanoa? En ole kokenut tällaista yhteisymmärrystä edes vanhimpien ystävien kanssa.

Päällimmäisenä tosiaan hämmennys. Ei onni tai mikään mikä muuttaisi maailman vaaleanpunaiseksi. Pikemminkin pelko siitä että menettää mahdollisesti elämänsä parhaan asian ennen kuin on saanut nauttia siitä kahta kuukauttakaan. Tyttö sanoi että sitä pelottaa koska tää tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, kasvoillaan ilme joka alleviivasi virkkeen alkua. Se saattaa jänistää. Tai mistäs sitä tietää mitä se edes tarkoitti. Jos se onkin vain ihastunut ihastuksen kohteena olemiseen.

Pikapika

Kirjotan ihan muutaman päivän sisällä, lupaan! Olen ollut siinä säälittävässä tilassa, jossa mietteet riippuu täysin siitä, laittaako tyttö viestin perään hymiön tai kuuluuko sen äänessä hymy. Siis joko "elämä on parasta huumetta! Sauvakävelijät piristää katunäkymää! Naapurin rakki on oikein mukava!" tai "oikeasti kaikki on paskaa, mäkin olen paska ja kaikkien tiellä, kuolisinpa pois!".

Pohdittavaksi: herkistääkö ihastuminen rajuille mielialanvaihteluille ja masennukselle, vai etsiikö herkässä tilassa oleva mieli ihastumista välttääkseen taas uuden talvi-/kevättalvimasennuksen? Hmm...

Mutta asiaa toivottavasti tiedossa ensi viikolle, morjens!