Toisaalta

Kuukaus-pari sitten iski turvaton olo blogin suhteen. Siis että kuinka anonyymiä tämä muka on. Saletisti joku tuttu on lukenut. Mahdollisesti Tyttö lukee. Onko järkeä kirjoittaa jos vähintään siistii tai täysin valehtelee? Olis aika makoista draamaa tarjolla mutta enpä uskalla kirjoittaa.

No mutta voin kertoa että tässä yhtenä päivänä iski hirveä ikävä lukiokavereita. Mun on loppujen lopuks aika hankala löytää yhteistä ihmisten kanssa, joiden mielestä Britney on oikeasti hyvää musiikkia, kivaa ei voi pitää ilman viinaa, raha ratkaisee ja kaikki muu kuin puheet siitä, kuka pani ketä viime viikonloppuna, on tärkeilevää paskanjauhantaa. Toi nyt oli yleistystä, nykyiset kaverit on ihania, mutta mä vaan kaipaan punkun lipittämistä jossain kommuunissa ja Isoja Keskusteluja. Sniif.

Muuten noin elämä menee hyvin. Ongelmat on ulkoisia, tilanteisiin liittyviä, ei päänsisäisiä. Masennus ei ole palannut. Palaan rutiineihin ja otan vastuuta lisää vähän kerrallaan, ja ahdistus on pysynyt aika hyvin hallinnassa. Olen jättänyt valehtelua ja kiertelyä yhä vähemmälle, ja se tekee musta rennomman. Eikä kukaan varsinaisesti ylläty, lähinnä ihmettelevät miksen ole luottanut. Miksi just mun pitäis olla aina hauska ja vahva kun kukaan muukaan ei siihen pysty? Enkä kyllä tajua sitä itsekään.